Katkelmia Professori Hugo Odebergin kirjasta ”Farisealaisuus ja kristillisyys”:
”Farisealaiseen oppiin tahdonvapaudesta ja Jumalaa tottelevaisen vapaasyntyisyydestä yhdistyy mitä kiinteimmin myös aate häviämättömästä jumalallisesta sielusta, sisimmästä ja arvokkaimmasta ihmisen osasta.” Synagoogan päivittäisessä aamujumalanpalvelus -liturgiassa lausutaan ”Elohai Neshama”-rukous, joka alkaa sanoilla ”Jumalani, sielu (neshama), jonka olet antanut minulle, on puhdas.” Neshama on ihmisessä oleva jumalallinen kipinä, joka on ennaltaolevainen (pre-eksistenttinen) ja ikuinen.
Neshama on farisealaisuuden mukaan häviämätön ja siksi ei ”farisealainen juutalaisuus myöskään voi osoittaa mitään ymmärrystä syntiinlankeemusta saatikka perisynnin ajatusta kohtaan. Genesiksen syntiinlankeemus -kertomus ymmärretään tottelemattomuudeksi Jumalaa kohtaan, johon ihminen määrätyissä olosuhteissa voi tehdä itsensä syypääksi. Ihmisessä on hänen maallisen elämänsä aikana pahoja viettejä, jotka vastustavat hyviä viettejä. Pahat vietit voivat pimentää sielun puhtautta, ihmisessä olevaa jumalallista kipinää, mutta ne eivät voi koskaan sammuttaa sitä. Jos ihmisen viat ovat pimentäneet tämän kipinän, mutta hän kääntyy takaisin ja lähtee oikealle tielle, on neshama taas hänen käytettävissään. Ihmisen on pyrittävä saattamaan itsensä sopusointuun jaloimman osansa, neshamansa, kanssa ja asetettava koko olemuksensa jumalallisen kipinän herruuden alaiseksi ja sen avulla vapauduttava. Tämän tehtyään, on hän täyttänyt sen tarkoituksen, jonka Jumala on hänelle suunnitellut.
Elohai Neshama rukous: ”Jumalani, henki, jonka olet minulle antanut, on puhdas. Sinä loi sen, sinä muotoilit sen, sinä puhalsit sen minuun. Sinä säilytät sen minussa ja sinä olet ottava sen minulta, mutta antava sen takaisin minulle tulevassa maailmassa. Niin kauan kuin henkeni on minussa, tahdon ylistää sinua, Herra Jumalani ja isieni Jumala, kaikkien maailmojen Herra ja kaikkien henkien mestari. Siunattu olet sinä, Herra, joka annat kuolleille takaisin heidän henkensä.” Baabelin talmudissa (Berakot 60 b) sanotaan, että jokaisen yksityisen on joka aamu rukoiltava tämä rukous heti herätessään. Tämän rukouksen opin sisältöä painetaan juhlallisesti ja sitkeästi hurskaan fariseuksen mieleen. Ei ole kyse jonkun yksityisen kirjanoppineen erillisestä lausunnosta, vaan eräästä farisealaisuuden periaatteesta. BT Shabbat 152 b:ssä sanotaan: ”Anna henki takaisin Jumalalle sellaisena kuin hän sen sinulle antanut on.” Häviämätön henki palaa alkuperäänsä.
Tästä peruskatsomuksesta farisealaisuus ei tee sitä johtopäätöstä, että ihmisen puutteellisuudet ja synnit johtuvat ruumiista, johon henki maallisen elämän aikana on suljettu. Ruumis on sitä vastoin Jumalan luoma hengen palvelukseen, ja on rakenteeltaan täydellinen, eikä sillä ole mitään tekemistä moraalisen ansion tai syyn, hyveen tai puutteen kanssa. Ihmisen syntihän on seurausta hänen omasta vapaasta päätöksestään eikä riippuvainen mistään hänen tai hänen osansa taipumuksesta, enempää hänen hengestään, sielustaan kuin ruumiistaankaan. Gaon Saadja ”Emunot we-Deotissa” sanoo: ”Koko ihmisessä (sellaisena kuin hän luotuna on) ei ole mitään epäpuhdasta. Hän on puhdas.” Ihminenhän on luotu Jumalan kuvaksi.
Hyvä ja paha taipumus: jésär tov ja jésär hara’
Ihmistä seuraa kaksi voimaa, jotka kumpikin koettavat vaikuttaa häneen ja määrätä hänen valintansa ja hänen toimintansa. ”Näitä nimitetään ”hyväksi taipumukseksi” ja ”pahaksi taipumukseksi”, jésär tov ja jésär ha-ra’. Syvimmältään nämä ovat Jumalan asettamia moraalisia toimintoja ihmisen alituiseksi koettelemiseksi ja kasvattamiseksi. Poikkeuksellisesti ja kuvaannollisesti voidaan paha taipumus esittää saatanaan verrattavana pahana voimana.
Luomiskertomuksessa, 1 Moos. 1:31, ”Ja katso, se oli sangen hyvää”, sana ”ja” katsotaan tarkoittavan sekä pahaa että hyvää taipumusta. ”Onko sitten paha taipumus sangen hyvä? ”On, sillä ellei pahaa taipumusta olisi, ei kukaan rakentaisi taloja tai ottaisi itselleen vaimoa, ei synnyttäisi lapsia eikä tekisi kauppoja. Tätä Salomo tarkoittaa, kun hän sanoo (Saarn. 4:4): ’Minä näin kaikesta vaivannäöstä ja työn kunnollisuudesta, että se on toisen kateutta toista kohtaan’.” (Gen. R. 9:7, Eccl R. 3:11, Jalqut Gen. nro 16.) Ajatus on se, että paha taipumus sisältyy ”kaikkeen siihen, mitä Jumala oli tehnyt”, josta sanotaan, että ”se oli sangen hyvää”. Pahan taipumuksen tehtävänä on harjoittaa ja vahvistaa ihmisen vastustusvoimaa, niin että hänen päätöksensä tehdä hyvää saa alkunsa todellisesta moraalisesta voimasta. Mutta pahan taipumuksen voidaan ajatella olevan suoranaisena käyttövoimana siihen, että hyödyllisiä ja välttämättömiä asioita suoritetaan.”
”Jumala sanoi: ’Minä olen luonut pahan taipumuksen. Ole varovainen, ettei se harhaannuta sinua syntiin. Mutta jos se on harhaannuttanut sinut syntiin, niin pidä varasi, että käännyt takaisin. Silloin otan pois syntisi.’ Tämä on sisältönä lauseessa: ’Minä olen tehnyt – nimittäin pahan taipumuksen – tahdon ottaa pois – nimittäin synnin – minä kannan ja pelastan – nimittäin tuomiosta’ (Jes. 46:4)” (Midrash Tillim 32:4) Ihmisen tehtävänä on tehdä hyvä taipumus pahan taipumuksen herraksi. Kun Sananlaskujen kirjan 24:21:ssä sanotaan: ”Pelkää, poikani, Herraa ja kuningasta”, niin jälkimmäinen tarkoittaa: ”Tee hyvä taipumus pahan taipumuksen kuninkaaksi, jota viimeksi mainittua nimitetään kuninkaaksi” (Num. R. 15:14, Eccl. R. 9:14).”
Jos ihminen seuraa pahaa taipumusta ja sen kiusauksen houkutuksia, siitä voi tulla ihmisruumiin herra. ”Kun ihminen antaa myöten ja seuraa pahaa taipumusta epäsiveellisyyteen, tulevat ihmisen kaikki ruumiinosat sen taipumuksen auliiksi palvelijoiksi, paha taipumus tulee silloin ruumiin 248 osan kuninkaaksi. Jos ihminen sitten ryhtyy täyttämään jotain käskyä, ovat hänen kaikki jäsenensä kankeita, koska paha taipumus on hänen 248 jäsenensä kuninkaana. Hyvä taipumus on silloin vangin kaltainen, joka kahlehdittuna makaa vankilassa, niin kuin on kirjoitettu: ’Vankilasta lähti kerran sellainen tullaksensa kuninkaaksi’ (Saarn. 4:14). ’Sillä tarkoitetaan hyvää taipumusta (joka vankina istuu sen ihmisen sisimmässä, joka on antanut myöten pahalle taipumukselle, mutta joka lähtee vankilasta ottaakseen haltuunsa herruuden, kun ihminen muuttaa itsensä ja päättää asettua oikean ja hyvän puolelle)’.” (Abot de Rabbi Natan, luku 16.)”
”Ihmisen kyky voittaa paha taipumus ja tehdä hyvää milloin haluaa ei farisealaisuuden mukaan kuitenkaan merkitse, että hän kykenisi siihen itsestään, vaan se riippuu siitä, että Jumala tahtoo auttaa ihmistä, kun tämä kohdistaa tahtonsa hyvään. Niinpä sanotaan esim. eräässä rukouksessa: ”On ilmeistä sinulle ja tiedossasi, Herra, Jumalani ja isieni Jumala, ettei meissä ole voimaa vastustaa pahaa taipumusta. Siksi olkoon sinun mielisuosiosi, Herra, että lyöt sen maahan ja kukistat sen, jotta me täyttäisimme sinun tahtosi koko sydämestä tahtomme mukaisesti” (PT Berakot IV:2,29 b, 60).
Tämän vuoksi juutalainen tutkija voi luonnehtia juutalaisuuden näkemyksen synnistä seuraavasti: ”Juutalaisuus ei tunne sitä kohtalomyyttiä, jonka nimi on myytti synnistä – profeetallisuus on voittanut siihen viittaavat taipumukset. Se ei tunne mitään ammoisen alkuajan velkaa, jonka vaikutus ja kohde ihminen olisi. Synti on (juutalaisuudelle) kohtalo, jonka yksityinen ihminen itselleen aiheuttaa, kun hän jättää sikseen oman oikeutensa, tekee itsensä kohteeksi. Hän ei silloin ole kohtalonsynnissä, vaan syntikohtalossaan” (Leo Baeck, Das Wesen des Judentums, siv. 171). ”Juutalaisuus hylkää perisynnin samoin kuin epäpuhtaan ruumiillisuuden aatteen.”
”Saarnaajan kirjan 7:30 (29):n jakeen ’Jumala on tehnyt ihmiset suoriksi, mutta he itse etsivät monia mutkia’ selittää Midrash Jelammedenu näin: ’Jumala, vanhurskas ja oikeamielinen, loi ihmisen kuvaukseen, jotta tämä vanhurskauteen pyrkiessään kehittäisi jumalankaltaisuutta. Mutta ihmiset ovat hajautuneisuudessaan ja jaetussa mielessään pimentäneet tämän jumalankaltaisuuden.” (Kaufmann Kohler, Grundriss einer systematischen Theologie des Judentums, siv. 162.) ”Myös juutalaisuus on käsitellyt kertomusta siitä tottelemattomuudesta, johon Adam, ensimmäinen ihminen, tuli syypääksi. Mutta perisynnistä, jota sen ajan jälkeen ei enää voitaisi voittaa, tai edes siitä, että kuolema vasta tämän jälkeen olisi määrätty ihmiselle synnin rangaistuksena, ei juutalaisuudessa ole vähintäkään puhetta. Juutalaisuus ei tee tästä kertomuksesta enempää kuin mitä se itse itsestään tekee. Se ei etsi tästä kertomuksesta tai päättele siitä ratkaisua ihmisluonnon arvoitukseen. Se tunnustaa ihmiselle, niin ennen kuin jälkeen Adamin syntiinlankeemuksen, kyvyn vapaavalinnaisesti tarttua hyvään ja tehdä sitä, ja se velvoittaa hänet myös siihen. Se myös tunnustaa aistillisesti asennoituneessa ihmisessä olevan taipumuksen syntiin, mutta väittää kuitenkin, että hän voi pakottaa tämän taipumuksen alistumaan ja että hänellä on voimaa raivata tehty synti juurinensa ja hyvittää se oman parannuksentekonsa kautta. Juutalaisuudelta ei siis puutu pelastusoppia: pelastuksen synnistä ihminen löytää oman kääntymyksensä ja Jumalan armon kautta (Ps. 130:78)”. (Abraham Loewenthal LJ I.)”
Kristillinen etiikka ja oppi syntiinlankeemuksesta
Farisealaisuuden ja kristillisyyden välinen perusteellinen ero, ilmenee tässä hyvin selvästi Paavalilla, entisellä fariseuksella, kun hän sanoo: ”Yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema, niin kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi, koska kaikki ovat syntiä tehneet; tuomio tuli yhdestä ihmisestä kadotukseksi; yhden ihmisen lankeemuksen tähden kuolema on hallinnut yhden kautta” (Room. 5:12, 16, 17).
”Jumalallinen elämä ei kristillisen katsantokannan mukaan ole ainoastaan pimentynyt ihmisessä, vaan kokonaan kadonnut häneltä. Ihmiset harhailevat pimeässä, eikä heillä ole itsessään mitään mahdollisuutta löytää jumalallista valoa. Siksi ei kristillisen katsantokannan mukaan voi olla puhettakaan mistään ihmisessä olevasta häviämättömästä, mistään neshamasta tai hengestä, joka takaisi Jumala-yhteyden. Siksi ihminen ei voi henkensä kautta saada selville tarkoitustaan. Jyrkästi voitaneen kristillinen käsitys ihmisestä ilmaista siten, ettei ihmisellä ylimalkaan lainkaan ole mitään henkeä. Uudestisyntynyt ihminen sitä vastoin saa hengen, Kristuksen hengen. Hänessä asuu Kristuksen henki, koskapa se on annettu hänelle pelastuksen kautta. Mutta Vapahtajan täytyi tulla maailmaan välittääkseen jumalallisen hengen ihmiselle. Silloin ihminen tosin on saavuttanut oman, vapaan elämänsä, mutta itsestään hän ei kykene sitä löytämään. Jos lukee ensimmäisen Korinttolaiskirjeen toisen luvun sen yhteyttä silmällä pitäen, ei voine tulla muuhun tulokseen kuin että Paavali aivan yksinkertaisesti kieltää pelastumattomalla ihmisellä olevan tajuntakykyä hengessä. ”Mutta luonnollinen ihminen”, hän sanoo, ”ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti. Hengellinen ihminen sitä vastoin tutkistelee kaiken, mutta häntä itseään ei kukaan kykene tutkistelemaan. Sillä: ”Kuka on tullut tuntemaan Herran mielen, niin että voisi neuvoa häntä?” Mutta meillä on Kristuksen mieli” (1 Kor. 2:14-16).”
”Kyky koetella, mikä on oikein.
Se ero, joka on ilmaistu näillä Paavalin sanoilla, johtaa tärkeään seuraamukseen. Farisealaisesta aatteesta, että ihminen luonnostaan omistaa jumalallisen, häviämättömän hengenkipinän, on seurauksena ajatus, että ihminen voi erottaa ja ymmärtää Jumalan lait ja Jumalan tahdon. Ihminen voisi siis oikein arvioida ja erottaa jumalallisen. Tosin ei farisealainen teoria vaadi joka ihmiseltä kykyä itsenäisesti koetella ja määrätä tätä tahtoa tai moraalista velvollisuutta. Opin täytyy päinvastoin muodostaa traditioiden katkeamaton ketju ensimmäisestä päivästä, jolloin laki ilmoitettiin, opin nykyisiin julistajiin saakka. Mutta todellisuudessa ollaan vakuuttuneita siitä, että lain oikea selitys annetaan ihmiselle siten, että hän suostuu lakiin, toisin sanoen moraalisiin käskyihin. Ja lakiin suostuminen on samaa kuin elämänsä alistaminen jumalallisen kipinän johdettavaksi. Ihminen, joka on suostunut lakiin, nimittäin tietää ja voi arvioida, mitä Jumala tahtoo. Mutta jos nyt on oikea se kristillisyyden oppi, ettei ihmisessä ole mitään Jumalasta peräisin olevaa henkeä, ei mitään jumalallista kipinää, vaan ainoastaan psyyke (sielu), joka kokonaan kaikkineen kuuluu Jumalalle, vieraan maailman Jumalalle vieraaseen yhteyteen, seuraa siitä, että ”vanhurskas” moraalisen toimintansa, Jumalan tottelemiseen suunnatun vaelluksensa ojennusnuorana käyttää jotain sellaista, jonka välttämättä täytyy johtaa suoranaiseen vastakohtaan. Ihmisen, joka tahtoo tehdä oikein, täytyy alituisesti tehdä väärin, ja päinvastoin, mikä olisi oikein, sen hän tulee pitämään mielettömänä, vääränä tai pahana ja siksi jyrkästi torjumaan. Hän tulee olemaan sokaistu eikä näkevin silmin näe eikä kuulevin korvin kuule. Evankeliumit ovatkin täynnä havainnollisia esimerkkejä tällaisesta fariseusten esiintymisestä.”
(Lainaukset Hugo Odebergin kirjasta ”Farisealaisuus ja kristillisyys” Kuva ja Sana, 1947, teksti osittain editoituna allekirjoittaneen toimesta).
Tämä Odebergin pikku kirjanen on todella mielenkiintoinen. Eivätkö tällaiset farisealaiset opit ole tuttuja kirkoissa? Pohdiskelen sitä, että jäikö farisealaisuus elämään alkuseurakuntiin mm. judaistien vaikutuksesta ja vakiintui sitten kirkkojen oppeihin? Julmat sudet tulivat seurakuntiin, niin kuin Paavali sanoi hänen lähtönsä jälkeen tapahtuvan. Tahdonvapaus, perisynnin kiistäminen, syntiinlankeemuksen kiistäminen, ihmisen aktiivinen toiminta pelastuksensa ansaitsemiseksi ilman Jumalaa tai Jumalan kanssa yhteistyössä, ihmisen hyvä ydin (kipinä tai kokonaan puhdas) jne.
Minusta on tärkeää ymmärtää mitä farisealaisuus on jo senkin tähden, että Jeesus moitti fariseuksia erittäin ankarasti ja varoitti opetuslapsia heistä. Hän sanoi kansalle että jos heidän vanhurskautensa ei ole paljoa suurempi kuin fariseusten, he eivät pääse taivasten valtakuntaan. Emme varmaankaan halua olla fariseuksia, mutta entä jos sittenkin olemme, ainakin hitusen? Itsetutkisteluun tulisi aina olla syytä. Jeesus sanoi heitä teeskentelijöiksi. Teeskentely oli fariseuksille kuitenkin ehdottomasti kielletty ja suuri synti.
Odeberg kirjoittaa kohdassa ”Esikuvan teeskentely”: ”Se sotii farisealaisten periaatteita vastaan ja se tuomitaan nimenomaisesti…Joka antaa köyhälle almun julkisesti, joutuu Jumalan tuomion alaiseksi” (BT Chagiga 5 a). Edelleen on farisealaiselta näkökannalta jo sen yleisen periaatteen mukaisesti, että ”hyvää on tehtävä sen itsensä vuoksi”, tuomittavaa harjoittaa laupeutta sitä varten, että ihmiset sen näkisivät. ”Jokainen käsky, jonka ihminen täyttää tässä maailmassa, tekemättä sitä rakkaudesta ja jumalanpelosta, on turhaan täytetty (Rabbi Akiban aakkoset, kirjain Gimel).” (Odeberg)
”Alkukristillisestä lähtökohdasta katsoen täytyy sen, joka on vanhurskas, olematta ”uusi luomus” tai tulematta uuteen elämään, kuitenkin välttämättä joutua harjoittamaan vanhurskauttaan ihmisten edessä, jotta he hänet näkisivät, vaikkapa hän ei periaatteellisesti tahdokaan tätä ja tuomitsee sellaisen asenteen. Sillä hän ei voi ottaa lukuun mitään muita olosuhteita kuin ne, jotka hän ymmärtää, ja nämähän ovat sittenkin vain ulkonaisia. Hän tahtoo itse tehdä oikein ja tahtoo saattaa ja johtaa muut samaten tekemään oikein. Mutta tätä hän ei voi kuvitella toteutuvaksi millään muulla tavoin kuin siten, ettei hän ainoastaan saarnassaan, vaan myös omassa elämässään osoittaa toiselle, mikä on oikein ja Jumalalle mieluista. Siksi hänen täytyy olla esikuvallinen, hänen täytyy olla hyvä esikuva muille, ja tästä pyrkimyksestä esikuvana olemiseen on teeskentely oleva varmana seurauksena. Halun olla hyvänä esikuvana täytyy välttämättä vaikuttaa sitä, että huomio kiintyy siihen, mitä ihmiset tulevat sanomaan, miten he tulevat käsittämään ja arvostelemaan asianomaisen toimintaa. Ja tämän huomioimisen täytyy olla alituista. Sillä onhan kysymyksessä esikuvallisena, esimerkkinä oleminen, ei vain yksityisissä tapauksissa, vaan asianomaisen kaikessa toiminnassa ja vaelluksessa.
Ja tämän esimerkin täytyy olla sen laatuinen, että se saavuttaa ihmisten hyväksymisen. Sellaisella esimerkillä, joka ei saavuta ihmisten hyväksymistä, ei nimittäin ole mitään kasvattavaa vaikutusta. Oikeamielisen, oikeauskoisen toiminnan ja käytöksen täytyy olla sellaista, että ihmiset kiittävät sitä. Näin ollaan tästä näkökohdasta lähtien pian siinä, että alituisesti, jokaisen olosuhteen ja toiminnan yhteydessä tähdätään ihmisten kiitoksen saamiseen.” (Odeberg)
Tällainen elämä täytyy olla todella raskasta! Ihminen joutuu jatkuvasti olemaan varuillaan ja joutuu luopumaan myös sellaisesta, minkä sisimmässään arvioi kyllä oikeaksi, mutta koska se herättäisi yleistä paheksumista, hän siis luopuu siitä. ”Mutta vanhurskas tai oikeauskoinen, joka siis on tietoinen, että hänen lähtökohtansa on oikea ja pyrkimyksensä rehellinen, ja joka on vakuuttunut siitä, että on oikealla tiellä, on kykenemätön muuttamaan itseään ja useimmissa tapauksissa myös kykenemätön näkemään käyttäytyvänsä ja toimivansa siten kuin tekee. Tätä moraalisesti erinomaisen ihmisen moraalista rappiota tarkoitettanee Matt. 6:1-18:ssa olevassa vuorisaarnan kohdassa johdantoineen: ”Kavahtakaa, ettette harjoita vanhurskauttanne ihmisten nähden, että he teitä katselisivat; muutoin ette saa palkkaa Isältänne, joka on taivaissa.” (Odeberg)
”Olemalla alituiseen valppaana ihmisten arvosteluun nähden ja näkemällä toiminnan sen ulkonaisessa suhteessa, joutuu hän vähä vähältä menettämään kaikki mahdollisuudet todella hyvästä sydämestä tapahtuvaan, spontaaniseen toimintaa. Vanhurskas, moralisti, on myös, vaikkapa kantaisikin kristityn nimeä ja itse pitäisi itseään vakavana ja innokkaana kristittynä, kokemuksen mukaan kovasydäminen. Spontaanisuus, ”hyväsydämisyys”, käy välttämättä hänessä yhä harvinaisemmaksi. Mitä hän tekee, sitä hän ei liioin tee minkään syvemmän, Jumalan kasvojen edessä tapahtuneen itsetutkistelun vaikutuksesta. Todellisuudessa itse Jumala hänen kohdallaan alkaa painua yhä enemmän taustalle, vaikkapa hän pitääkin hänen nimeään huulillaan. Selvää on, että tällainen kehitys on yhtä mahdollinen kristitylle kuin juutalaisellekin. Mutta ken joutuneekin tällaisen kehityksen alaiseksi, varmaa on, ettei hän ole hyvä ihminen sen tähden, että hän on ”esimerkki”. Tämä on farisealaisuutta.
Todella hyvä ihminen sitä vastoin joutunee ulkonaisissa seikoissa käyttäytymään siten, että farisealaismielisten välttämättömästi täytyy moittia hänen elämäntapaansa. Niinhän fariseukset terävästi moittivat myös Jeesuksen elämäntapaa ja esiintymistä. ”Katso syömäriä ja viininjuojaa, publikaanien ja syntisten ystävää” (Matt. 11:19, Luuk 7:34). Mutta kristitty sitä vastoin tekee, mitä tekee – ei siksi, että hän havaitsee sen olevan sopivaa ja tarkoituksenmukaista, vaan siksi, ettei hän voi tehdä muuta, ja kuitenkin tulee aina jälkeenpäin osoittautumaan, että hän on tehnyt oikein, mikäli hän on antanut Kristuksen Hengen johtaa itseään ja elää Kristuksen Hengessä.” (Odeberg)
Kiitos Riitta blogista .
Kyllä farisealainen oppi on tietysti ollut alkuseurakunnassa ja näihin päiviin asti . Se on samanlailla kuten perisynti se on meissä. Sitä vastaan Paavali myös paljon taisteli ja se on syvällä juutalaisuudessa . Alkukirkon aikana se ei poistunut vaan juutalaisuudesta perittiin ajatusta ihminen vapaasta tahdosta . Perisynti sanana voi Augustinuksen ajoista mutta käsite siitä on tietysti kristinuskon juurilta.
Tulee mm. esille tämän päivän uuden testamentin tekstistä Lasarus ja rikas mies . Jeesus ei muissa vertauksissa koskaan puhuttele nimeltä henkilöä mutta Lasaruksen kohdalla hän näin toimii . Tämä kertomus tietysti leikkaa kaikki menestysteologian ajatukset , uskovan elämä voi olla täällä kurjaa jopa niin että nämä rakkikoirat nuolivat paiseita Lasarukselta ja saattoi olla että Lasarusta ei edes haudattu mihinkään , vaan koirat olivat kuten korppikotkat ja söivät Lasaruksen kuoltuaan . Se farisealaisuus asuu meissä kaikissa kuten rikas mies oli itsekäs ja eli nautinnoista. Ihminen luontaisesti ajattelee ensimmäisenä itseään
Timo, kiitos kommentista!
Se että Jeesus antaa Lasarukselle nimen Lasarus ei ole puhuttelua. Kysehän on vertauksesta. Rikkaalle miehelle Jeesus ei anna edes nimeä. Lasarus tarkoittaa ”Jumala pitää huolen.” Lasaruksella oli oikea suhde Jumalaan. Ja vaikka hän eli kurjuudessa ja kärsimyksessä, hän ei ollut katkera. Rikas mies olisi rikkauksillaan voinut auttaa häntä ja järjestää hänelle hyvän hoidon ja elämän, mutta ei näin tehnyt vaan käytti kaiken itseensä ja eli nautinnoissa. Hän oli hedonisti.
Ei kannata mennä siihen luuloon, että Jumala ei puhuttele ihmistä henkilökohtaisesti! Juuri näin hän tekee. Evankeliumit ovat täynnä näitä Jeesuksen ja yksilöihmisen kohtaamisia. En ole muuten milloinkaan kuullut kauheampaa saarnaa kuin minkä linkitit siihen blogiisi ”Usko ei ole henkilökohtainen suhde Jeesukseen”. Minun oli vaikea kuunnella sitä sen lakihenkisyyden ja omavanhurskaan asenteen tähden. Yli puolen välin kuuntelin ja pätkissä senkin.
Lasaruksen ja rikkaan miehen kuvaus oli ajalleen tärkeä juuri siksi että Lasarus oli varmaan hyvä esimerkki että ihmisen elämästä ei voi ulkoisesti päätellä syntisyyttä . Tämä on meihin luonnostaan syntiseen luontoon kätkeytyvä ominaisuus ja me pyydämme myös Jumalalta hyvää ja jos emme saa sitä niin epäilemme uskoamme jos näin ei tapahdu . Lasarus on myös ainoa Jeeesuksen vertauksissa jolla on nimi – nimeltä kutsuttu .
Ristinteologiassa on aina myös evankeliumi ja kiitos kun ymmärrämme syntisyytemme syvyyden ja siitä nousee myös Jumalan suunnattomasta rakkaudesta , armosta meitä kohtaan.
Kun meillä on itsessämme hyvyyttä , niin se on se osa mitä me kaipaamme tai etsimme vaikeuksissa ja se vie meitä lain alle . Sielunvihollinen ja syyttävä sydän pyrkii vaikeuksienkin keskellä ansioitumaan . Usein myös sieltä kuuluu ääni että sinulla itsellä on vastuu omasta itsestään , kyllä mutta Jumala tahtoo syntientunnustamisen kautta meitä johdattaa lapseuteen ja Jumalan sanan hoitoon . Tähän myös liittyy mielestäni ilo ja rauha , joka on saanut paljon anteeksi . Farisealaisuus estää aina yhteyden Kristukseen , se luokittelee ihmiset eri asemaan . Vaikka yhteys syntyy vain Kristuksessa jossa olemme kaikki syntisiä ja tarvitsemme kaikki Kristusta ja hän on ainoa meidän turvamme ja pelastuksemme ja meidät kutsutaan Kristuksen alamaisuuteen , jotta hän saa meitä hallita rakkaudella . Henkilökohtaisesti nään perusyntiopin puuttumisen tai vajaan ymmärryksen taustalla kun ihminen ei pääse elämään evankeliumin iloon ja vapauteen ja usko käpertyy katsomaan itseensä eikä Kristuksen tekoihin , joista meidät tulisi elää . Meidän ajalla on Lasaruksia jotka opettavat meitä esikuvan tavoin että näkisimme Jumalan armon tien .
Kiitos Riitta blogistasi. Olen tuon Odebergin kirjan aikoinaan lukenut ja otin sen uudestaan esille. Kirja on sinänsä mielenkiintoinen avaten käsitystä juutalaisuudesta.
Paavalihan sanoo itsestään, että hän oli lain vanhurskauteen nähden nuhteeton mutta intoon nähden seurakunnan vainooja. Pyrkiessään nuhteettomasti täyttämään lakia, joka itsessään on hyvä se aiheuttikin pahaa.
Paavalin hengellinen sokeus näkyy selvänä (Apt.9:1-2): ”Mutta Saulus puuskui yhä uhkaa ja murhaa Herran opetuslapsia vastaan ja hän meni ylimmäisen papin luo ja pyysi häneltä kirjeitä Damaskon synagoogille, että keitä hän vain löytäisi sen tien vaeltajia, miehiä tai naisia, ne hän saisi tuoda sidottuina Jerusalemiin.”
Edelliseen kohtaan sopii myös mielestäni Odebergin ajatus siitä, että jumalallinen elämä ”ei ole ihmisessä ainoastaan pimentynyt, vaan se on kokonaan hävinnyt hänestä.” Jumalan kuva on menetetty aiheuttaen Paavalissakin intohimon väkivaltaan. Ei voi olla puhettakaan mistään ihmisessä olevasta jumalallisesta kipinästä, jolla saisimme yhteyden Jumalaan.
Paavali katui käytöstään, mutta mieli muuttui Jumalan armosta ja kohta Hengen uudessa tilassa Paavali saarnasi synagoogissa Jeesusta, julistaen, että hän on Jumalan Poika. (Apt.9:20). Tähän kohtaan voi mielestäni liittää (Room.7:21). ”Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni.”
Uskosta vanhurskaaksi tulleena Paavali ei pääse eroon synnin laista. Vanha Aadam pysyy jumalattomana loppuun asti. Mutta elävää uskoa seuraavat myös hyvät teot uskon kilvoituksena. (Seuraavat, mutta eivät vanhurskauta, kuten Paavalin tekstistä ilmenee).
Voisin tähän liittää myös Lutherin kamppailun luostarissa armon löytämiseksi. Hänhän huomasi, ettei hän löytänyt itsestään rakkauden katumusta, yhtä vähän kuin Paavalikaan. Molemmille tarvittiin vasara taivaasta.
Kosti, kiitos kommentista! Näin se juuri on. Monelle kuitenkin täysin vieras ajatus.
Hankin tuon Odebergin kirjasen noin 20 vuotta sitten. Viime vuonna kirjoitin blogin fariseuksista laittomuuden ihmisinä. Kiinnitin nimittäin huomioni siihen, että Jeesus sanoo heitä laittomiksi. Mutta miksi ihmeessä? Hehän juuri kaikin tavoin yrittivät ponnistella lain noudattamisessa viimeistä piirtoa myöten! Sain sitten blogiini kommentin, joka vihjasi että minä olen itse juuri tuollainen fariseus, enkä ymmärrä mitään mistään ja minun tulisi lopettaa ”opettaminen”, koska Jumalan tuomio tulee kohdallani kovaksi.
Sen jälkeen tartuin Odebergin kirjaan ja huomasin että olen osunut juuri oikeaan. Näinhän Odeberg juuri selittää fariseusten ongelmaa. Itselläni on myös henkilökohtainen kokemus teeskentelyyn liittyen. Jumala puhui minulle vajaa 20 vuotta sitten tästä asiasta. Hän sanoi ettei minun tule teeskennellä/näytellä hänelle olevani jotakin, sillä Hän tuntee minut läpikotaisin ja tietää tasan tarkkaan millainen minä olen. Mutta Hän lisäsi ihanat vapauttavat sanat: Minä olen jo hyväksynyt sinut Poikani tähden. Mikä valtava vapautus lain orjuudesta!
”Nyt ei siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa, sillä elämän Hengen laki Kristuksessa Jeesuksessa on vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista. Mikä laille oli mahdotonta, koska se lihan vuoksi oli heikko, sen teki Jumala. Hän lähetti oman Poikansa syntisen lihan hahmossa ja synnin tähden ja tuomitsi synnin lihassa, jotta lain vanhurskauden vaatimus täytettäisiin meissä, jotka emme vaella lihan vaan Hengen mukaan.” (Room. 8:1-4, Raamattu Kansalle, 2000)
Luther selittää Galatalaiskirjeen selityksessään, että lakia ei saa päästää omatuntoon hallitsemaan. Siellä istuu Herra Jeesus Kristus. Siellä tulee olla se vapaus, jonka evankeliumi meille lahjoittaa. Sen sijaan ”liha” eli vanha ihminen eli turmeltunut luonto pitää lain avulla ristiinnaulita päivittäin. Laki on näin ollen ohjaavassa käytössä Jumalan lapsella. Näitä tulisi kristityille opettaa, sillä suurin osa elää tyystin lain alla ja legalismin vallassa eikä heille ole selvinnyt lain ja evankeliumin ero ja suhde. Toinen vaara on tietysti antinomismi, lain hylkääminen. Ja sitten on vielä niin, että ei se riitä että tiedän ja hyväksyn nämä asiat objektiivisena tietona ulkopuolella itsestäni, vaan niistä tulee tulla vakuuttuneeksi todellisesti myös omassa elämässään, sydämessä eli omatunnossa. Näin niistä tulee elävää totuutta minulle. Evankeliumi Kristuksesta tulee kaiken kattavaksi perustaksi, jossa elän. Siis se on elämää Jeesuksen kanssa, sillä yksin Jeesus antaa elämän.
”Lakihenkisyydessä eli lainomaisuudessa eli legalismissa laki ja evankeliumi samastuvat toisiinsa: vaatimus on lahja, lahja on vaatimus, vaadittu rakkaus on annettua rakkautta, annettu rakkaus on vaadittua rakkautta. Jumalan ja ihmisen ero todellisuudessa katoaa” (Raimo Mäkelä, Teesejä laista ja evankeliumista). Juuri näin tapahtui Timo Gummeruksen linkittämässä saarnassa ”Usko ei ole henkilökohtainen suhde Jeesukseen”. Näin tapahtuu kun kirkko tai joku uskonyhteisö kuvittelee olevansa täydellisesti pyhä itsessään, se nousee jumalaksi, absoluutiksi.
”Lain kumoamisessa eli antinomistissa laki ja evankeliumi irtoavat eli separoituvat toisistaan. Näin niiden distinktiivinen jännite eli polaarisuus laukeaa. Legalismi ja antinomismi jäävät siten erityisen ja jopa yleisen ilmoituksen ulkopuolelle ihmisen ”luonnollisen” mutta vääristyneen uskonnollisuuden ilmaisuiksi. Niiden kanssa joudumme taistelemaan taukoamatta itsessämme, kirkossa ja yhteiskunnassa.” (Raimo Mäkelä, Teesejä laista ja evankeliumista)
”Paavalihan sanoo itsestään, että hän oli lain vanhurskauteen nähden nuhteeton mutta intoon nähden seurakunnan vainooja. Pyrkiessään nuhteettomasti täyttämään lakia, joka itsessään on hyvä se aiheuttikin pahaa.” (Kosti)
Lutherilta löytyy tämä sama asia ”Sidotussa ratkaisuvallassa”. Sitaatti kirjan Johdannosta:
”Jos näet on todistettu, että meidän autuutemme on kokonaan riippumaton meidän omista voimistamme ja neuvostamme, ja on kokonaan Jumalan teon varassa, niin seuraa siitä selvästi, että ellei Jumala tekoineen ole meissä, kaikki se, minkä me teemme, on pahaa ja me välttämättömästi toimimme sellaista, mikä ei kelpaa iankaikkiseen elämään. Ei tässä ole puhe pakon aiheuttamasta välttämättömyydestä, vaan muuttumattomuuden aiheuttamasta välttämättömyydestä, toisin sanoen, ihminen, jolla ei ole Jumalan Henkeä, tekee pahaa vapaaehtoisesti ja mielihyvin eikä hän voi omin voimin luopua halusta ja tahdosta siihen, mikä pahaa on, eikä pitää sitä aisoissa. Ei tahto voi itseään muuksi muuttaa eikä kääntyä muuanne; jos se kohtaa vastustuksen, se yhä enemmän kiihtyy tahtomisessaan, mikä ei tapahtuisi, jos ihminen olisi vapaa tai jos hänellä olisi käsissään vapaa ratkaisu. Jos taas Jumala vaikuttaa meissä, niin Jumalan Hengen muuttama ja henkeyttämä tahto tekee hyvää pakottamatta, minkään voimatta sitä muuksi muuttaa; mikään vastoinkäyminen ei saa häntä siitä luopumaan, ei häntä voida voittaa eikä pakottaa, vaan hän jatkaa hyvän tahtomista, hän tekee sitä mielihyvin ja rakastaa sitä aivan samoin kuin hän ennen mielellään tahtoi sitä, mikä pahaa on. Näin ihmisen tahto on joko perkeleen vanki tai sen väkevämmän, joka väkevän kimppuun karkaa ja tältä hänen saaliinsa ryöstää. Jos hän vie meidät mukanaan ryöstösaaliinaan, olemme me Pyhän Hengen vaikutuksesta hänen palvelijoitaan ja vankejaan – tämä on sitä kuninkaallista vapautta! – ja me mielihyvin tahdomme toimita niinkuin hän tahtoo. Vapaa ratkaisu-nimitystä ei voida soveltaa kehenkään muuhun kuin jumalalliseen majesteettiin, joka voi tehdä kaiken, mitä ikänä hän tahtoo. Jos taas tämä nimitys sovelletaan ihmiseen, merkitsee se sitä, että ihmiselle omistetaan jumaluus. Se vapaa ratkaisuvalta, josta Erasmus puhuu, on tyhjä nimitys; jos se säilyy, vaarantuu autuaaksituleminen ja uskova kansa joutuu petetyksi.” (siv. XXXIV-XXXV)
”Erasmuksen raskain syytös Lutheria vastaan on se, että tämä väittäessään Jumalan vaikuttavan kaiken kaikissa, niin hyvän kuin pahankin, syyttää Jumalaa julmuudesta ja vääryydestä; sellainen Jumala lakkaa olemasta Jumala. Tähän Luther vastaa seuraavasti. Koska Jumala vaikuttaa kaiken kaikissa (1. Kor. 12,6) ja koska hänen kaikkivaltaansa kuuluu, että ilman häntä ei mitään tapahdu eikä mikään vaikuta (Ef. 1,19), niin hän välttämättä vaikuttaa myös perkeleessä ja jumalattomissa. Hän vaikuttaa kuitenkin näissä heidän laatunsa mukaisesti ja sellaisina kuin hän heidät tapaa, toisin sanoen, hänestä poiskääntyneinä ja pahoina. Sellaisina heitä kuljettaa jumalallisen kaikkivallan vaikutus, ja näin kuljetettuina he tekevät sitä, mikä on Jumalan vastaista ja pahaa. Vaikuttaessaan pahoissa ja pahojen kautta Jumala ei toimi pahoin; niin hän ei voi toimia, koska hän itse on hyvä. Pahuus on välikappaleissa. Jumala ei lakkaamatta toimivana voi olla käyttämättä jumalattomia välikappaleita; jumalaton taas ei voi poiskääntymystään muuksi muuttaa ja näin hän ehdottomasti syntiä tehden käy harhaan, kunnes Jumalan Henki hänet uudistaa. Kun sanotaan Jumalan paaduttavan meidät eli tekevän meissä sitä, mikä on pahaa, niin ei suinkaan ole ajateltava, että hän saa aikaan meissä jotakin uutta pahaa ja että ihminen on Jumalan pahan vaikutuksen kohteena, vaan että paha tapahtuu meissä omasta syystämme. Hän joka on itsessään hyvä, vaikuttaa pahan välineen kautta pahaa, mutta viisaana hän käyttää tätä pahaa omaksi kunniakseen ja meidän autuudeksemme.” (siv. XXXVI-XXXVII)
Vaikka olen tuon kirjan lukenut en muistanut sitä, miten farisealaisuuteen liittyy käsitys synnistä. Täytyy lukea uudestaan tuo kirja. Tahdon vapauteen näyttää liittyvän juuri tuo käsitys häviämättömästä jumalallisesta hengestä, joka on arvokkainta ihmisessä. Henki, jonka Jumala on antanut on puhdas, jumalallinen kipinä, joka on ennaltaoleva ja ikuinen. Tästä sitten näyttää johtuvan se, kun henki on häviämätön niin farisealainen juutalaisuus ei voi ymmärtää syntiinlankeemusta ja perisyntiä tuskin ollenkaan.
Syntiinlankeemuskertomuskin on vain esimerkki tottelemattomuudesta, johon ihminen voi joissakin olosuhteissa syyllistyä. Pahat vietit voivat vain väliaikaisesti pimentää sielun, mutta ne eivät voi koskaan sammuttaa ihmisessä olevaa jumallista kipinää. Vaikuttaa siis siltä, että käsitys synnistä, sekä ihmisen vapaudesta on yhtä vanha kuin ihminen itse syntiinlankeemuksen jälkeen.
On selitetty niin että tahdon vapaus menetettiin syntiinlankeemuksessa. Ihmisellä on tietenkin rajattu vapaus, että voi ylipäätään elää täällä maailmassa. Tämä tahdon vapaus mistä nyt puhutaan koskee hengellistä elämää eli suhdetta Jumalaan. Monet ihmiset eivät näytä tajua van tätä. Kuulin ihan järjeltään älykkään ihmisen selittävän, että totta kai ihmisellä on vapaa tahto koska hän voi valita kaupassa vaniljajäätelön tai suklaajäätelön välillä! :))
Kosti, tämä kommenttini ei tietenkään tarkoita ettet sinä tätä eroa ymmärrä. Selvensin vain siksi, kun monet eivät ehkä tajua mistä tahdon vapaudesta puhumme. Tahdon vapaus on asia, joka kristityn kannattaa selvittää itselleen ehdottomasti! Aloin pohdiskella sitä heti uskoon tultuani lähes 30 vuotta sitten.
Näitä Riitan blogeja on mielekästä lukea, kun hän menee heti syvään päätyyn ilman turhia jaarituksia.
H.Odebergin kirja on hyllyssä ja monesti luettu…
Ihminen on luonnostaan sokea omahyväisyydelleen, sillä hän ajattelee; ”Jos kaikki olisivat kuin minä, niin maailmassa ei olisi mitään pahaa, eikä kukaan sotisi…” Tämän ajatuksen moni ns. ”Vapaa” Kristuksesta osaton ihminen kokee omakseen, mutta ei osaa arvioida itseään oikein ja totuudelle alisteisesti.
Ihminen on syntiin nähden vapaa, mutta Vanhurskauteen nähden sidottu syntiin. Jos näin ei olisi, niin ihminen voisi olla kuin Jumala ja voisi toimia ja elää ilman vääryyttä ja syntiä. (Kaikki vääryys on syntiä. 1.Joh.5:17)
Ihminen joutuu selittelyn tielle, hetimiten, kun hän joutuu myöntämään, että toimii monin tavoin väärin, vaikka tietää miten kuuluu toimia oikein. Jos ihmisen tahto olisi vapaa, niin hän ei tekisi koskaan pahaa, ei riitelisi, eikä loukkaisi toisia. Nyt hän joutuu myöntämään, jos on rehellinen, että toimii vapautensa mukaan, tehden vääryyttä tahtoen ja tahtomatta. Ihminen on luonnostaan jumalaton, ja moni rakastaa itseään juuri sellaisena, eihän kukaan vihaa syntiä luonnostaan, vaan rakastaa sitä, sanoi jo Luther aikanaan.
Parhaita fariseuksia ovat ne, jotka kieltävät tämän.
Onkin hyvä kysyä ihmiseltä, joka puolustaa vapaata tahtoa, miksi hän toimii ja tekee väärin, jos hän kerran voi tehdä oikein, mutta ei tee?
Me olemme kaikki niitä Lutherin mainitsemia syntisäkkejä. Kuka meistä edes voi tunnistaa sitä kaikkea mitä sydämissämme liikkuu. Ulospäin voi näyttää hyvältä, mutta sisältä päin ei taida kukaan viitsiä edes tunnustaa itselleen, mitä kaikkea siellä liikkuu. Jumalaa ei tietenkään petetä, vaikka me pyrimme jatkuvasti Aadamin tavoin puun taakse piiloon. Epävanhurskaita ja jumalatomia olemme loppuun asti. Vain Kristuksen vanhurskauden varassa kestämme.
Voi herra isä, mitä tämä tarkoittaa: Fariseus seisoi ja rukoili itsekseen näin: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten minä ole niinkuin muut ihmiset, riistäjät, väärämieliset, huorintekijät, enkä myöskään niinkuin tuo publikaani. Hyvin Odeberg avaa tätä juutalaista ja meissä piilevää ajatusmallia.
Kiitos Ismo!
Kirjoitit: ”Ihminen on syntiin nähden vapaa, mutta Vanhurskauteen nähden sidottu syntiin. ”
Jeesus sanoo, että ihminen on synnin orja. Mutta ymmärrän mitä tarkoitat. Hän tuossa kuvitellussa tahdon vapaudessaan ei itse tajua eikä näe synnin orjuuttaan. Fariseukset ja kirjanoppineet vetosivat muistaakseni tässä kohdassa etnisyyteen Abrahamin lapsina. Pyhyys siis jotenkin heidän mielestään kai periytyi /siirtyi sukupolvesta toiseen sukuun kuulumalla. Tällaista ajatusta lienee kyllä nykyäänkin, ei vain juutalaisilla. Jeesus sanoi heille että jos he olisivat Abrahamin lapsia, he tekisivät Abrahamin tekoja. Mutta he eivät tehneet vaan halusivat tappaa Jeesuksen. Senkin he sitten kielsivät. Jeesus tietysti näki heidän ajatuksensa ja sydämensä.
Ihminen on sokea omalle synnilleen, mutta näkee sitä toisissa ja syyttää toisia. Toisilta hän vaatii ehdotonta moraalilain noudattamista itseään kohtaan.
Riitta olisi kyllä kannattanut kuunnella se saarna loppuun asti . Monet ovat sitä myös jakaneet sen evankeliumin takia . Minun on turha kenties pyytää sinulta sieltä puheesta lakihenkisyyttä kun en sitä saa siihen vastausta , kuten monesti täällä jos kysyy raamatullisia perusteita niin ei niitä näy. Et sitten ole kenties kovin luterilainen , koska luterilaisuudessa pelastuksemme kiinnittyy yksin Kristuksen tekoihin ja elämme niistä . Ei kokomuksiin eikä tunteisiin vaikka ihminen niin tahtoisi lisätä omaa. Tämä käsitys on myös ns luterilaisessa härätyskristillisyydessä missä eletään ilman näkyvää Kristuksen ruumista ilman paimenuutta . Jos saa kokea vaikka ihmeitä niin kiitos herralle , mutta ei uskomme perusta ole niissä . Minä olen kyllästynyt niihin saarnoihin missä Kristus on sivuroolissa .
Timo, en perusta uskoa tunteisiini ja kokemuksiini, vaan Jumalan sanaan. Olet suhteeni aivan väärässä. Olen lukenut Lutheria paljon. Luterilaisessa herätyskristillisyydessä en ole nähnyt perustettavan tunteisiin eikä niitä korosteta. Rovasti Olavi Peltola, jota paljon olen kuunnellut ja henkilökohtaisesti tunnenkin sanoi usein: ”Tuntui miltä tuntui, näytti miltä näytti”. Näin se on. Eipä näytä pyhältä yhtään, mutta matka jatkuu Jeesuksen kanssa. Siionin kanteleessa laulu nro 100 laulamme jokaisessa messussa ”Täällä tunteet vaihtuu, häilyy, sana kestää paikallaan. Lupaus vain Herran säilyy ei se muutu milloinkaan. Autuas, kun uskot sen, silloin tiellä murheiden säilyy rauha Jeesuksen.”
Koko saarnan väite siitä, että jos uskova tuntee jotain tunteita tai kokee jotain, niin silloin keskittyy automaattisesti itseensä ei ole oikea. Radikaali pelkistys. Sellaisia ihmisiä ja yhteisöjä toki löytyy, joissa nostatetaan tunteita, äärikarismaattisia piirejä. En käy niissä.
Ja anteeksi nyt vain, mutta onko ihminen tunteeton kivi ja möhkäle joka ei koe eikä tunne mitään? Siltä se vaikutti tuossa saarnassa tai siihen se halusi ajaa ihmisen. Tunteettomuuteen. Jonkinasteista hengellistä väkivaltaahan tuo on jo. Meneekö Lähetyshiippakunnalla huonosti, kun ruvetaan hyökkäämään herätyskristittyjä kohtaan?
Hengellisessä yhteisössä, jossa olen mukana saarnat ovat ehdottoman Kristus-keskeisiä. Minä puolestani en jaksa kuunnella saarnoja, joissa saarnaaja korostaa vain omaa erehtymättömyyttään, pyhyyttään ja yhteisönsä pyhyyttä. Lähetyshiippakunta on hyvin lähellä roomalaiskatolisuutta, ellei jo ole. Sieltä siirrytäänkin sujuvasti Rooman kirkkoon tai Ortodoksikirkkoon. Kirkko Jumalana -oppi kun on sitä myötä jo selvä. Itse asiassa eräs ev.lut. pastori sanoikin minulle että se on roomalaiskatolisuutta. Vrt. näkyvä Kristuksen ruumis, viran pyhyyden korostus, pappi Kristuksena, koska virka on sama kuin Kristus, ahdistava sakramentaalisuus jne. Tunnen elämänkokemukseni tähden roomalaiskatolisuutta. Kaikkea mitä tiedän, en voi täällä kirjoittaa, koska se poistettaisiin ja katsotaan loukkaavaksi.
Minulla on kokemus Luther Säätiöstä lähes 20 vuoden takaa, siksi tiedän mistä puhun. Minulla on myös ystäviä, jotka ovat kokeneet aivan samoin.
Keskustelin tuosta ”suhde” -asiasta kahden luterilaisen papin kanssa ja heidän näkemyksensä on aivan sama kuin minulla. Tämä on aivan linjassa myös esim. luterilaisen Katekismuksen kanssa. Jumala kohtaa meidät yksilöinä.
Riitta huomasin myös tuon tekstisi omavanhurkauden , että todistustaakkasi kasvaa :
ole muuten milloinkaan kuullut kauheampaa saarnaa kuin minkä linkitit siihen blogiisi ”Usko ei ole henkilökohtainen suhde Jeesukseen”. Minun oli vaikea kuunnella sitä sen lakihenkisyyden ja omavanhurskaan asenteen tähden. Yli puolen välin kuuntelin ja pätkissä senkin.
Seurakunta käsitys jos on kuten tuntuu että lustepeltoa täynnä niin ymmärrän ettei voi ajatella että Srk on pyhien yhteisö jossa yksilöt ovat Kristuksessa . Tämän asian varmasti ordodoksit ja katolilaiset ymmärtävät täysin ja myös siis jokaisella on usko – henkilökohtainen usko . Apostolien kirjeet on osoitettu suurimmaksi osaksi seurakunnalle ja puhutaan siinä kontekstissa yhteisestä uskosta . Miten voi Riittaa opettaa Kristuksen ruumiista jos opettaja itse ei ole sen jäsen raamatullisessa mielessä ja eivät myöskään kuulijat . Se maailmanlaajuinen kuuluminen Kristuksen ruumiiseen on heitto joka ei kuulu seurakunnan opetuksiin . Näin ollen ihminen ei voi edes ulkoapäin edes ymmärtää opetuksia samalla lailla ollen ulkoulkopuolella . Tämä on minun ja monen muun henkilökohtainen kokemus . Odotan nyt Riitta sinulta argumentteja koska ne ovat niin painavia syytöksiä , kun monet ovat nimenomaan tulleet kiitolliseksi siitä evankeliumista . Olet ehkä ymmärtänyt väärin . Minulle puheet jotka eivät kätkeydy Kristuksen ruumiiseen ovat alkaneet tökkimään koska vaikka Paavalin kirjeistä joku opettaa ja sillä selvä konteksti ja tuodaan ainoastaan henkilökohtaisesti . On toki henkilökohtaisesti otettava mutta myös nähtävä se seurakunnalle tarkoitetuksi , koska se tuo usein vapauden ja evankeliumin
Timo, tuon saarnan keskipisteeksi tuli sana ”suhde”, jota hän ei hyväksy ja jonka ympärille pappi rakensi narratiivinsa korostaakseen vain kirkkoa/yhteisöä. Tässä hän menee pahasti harhaan. Kautta maailman sivu on puhuttu ihmisen Jumala-suhteesta. Jumala on Persoona, Kristus on Persoona, Pyhä Henki on Persoona. Kun ihminen on yhteydessä Isään Jumalaan hän on yhteydessä Persoonaan. Jonkun tunteminen esim. juuri Kristuksen tunteminen, josta Paavali puhuu, edellyttää suhteen häneen, yhteyden.
Pappi saarnasi, että Kristus ja uskova ovat yksi liha, muodostuu jopa ykseys Jeesuksen kanssa! Näin ei ole. Ihminen ei muutu Kristukseksi, vaan persoonien välille jää ero.
Kirjoitit mm.: ”Minä olen kyllästynyt niihin saarnoihin missä Kristus on sivuroolissa”
– niin minäkin olen. Mutta seurakunta, ruumis ei ole Kristus eikä Jumala. Sillä Kristus on ruumiin pää. Mutta ruumis ei saa nousta pääksi.
Kirjoitit: ”Seurakunta käsitys jos on kuten tuntuu että lustepeltoa täynnä niin ymmärrän ettei voi ajatella että Srk on pyhien yhteisö jossa yksilöt ovat Kristuksessa”
– yksilöt ovat itsessään syntisiä, pyhyys on lahjapyhyyttä, vierasta pyhyyttä. Se pysyy aina lahjana, jonka saa omistaa itselleen (autuas vaihtokauppa) silti se on aina vierasta, lahjoitettua pyhyyttä. En pidä itseäni pyhänä, vaan syntisenä ja jatkuvasti Kristusta ja hänen lahjavanhurskauttaan ja pyhyyttään tarvitsevana, joilla Kristus peittää syntisyyteni Jumalan edessä. Itsessäni en ole pyhä. ”Ole varuillasi etsimästä sellaista pyhyyttä, ettet enää pidä itseäsi syntisenä. Sillä Kristus ei asu muissa kuin syntisissä.” Martti Luther, Ev.lut kirkon Katekismus v. 1948
”Minulle puheet jotka eivät kätkeydy Kristuksen ruumiiseen ovat alkaneet tökkimään…”
Miten puhe kätkeytyy Kristuksen ruumiiseen?
Miksi ihmeessä vaahtoat tällä tavoin? Ymmärrän että kritiikkini herättää sinussa vastustusta ehkä jopa vihaa. Minulla saa kuitenkin olla omat mielipiteeni. Koska tämä ei ole blogin aihe, jätetään asia tähän.
Riitta. Totta, ajallisissa asioissa tuo rajattu vapaus meillä on. Tuosta syntiinlankeemuksesta tuohon loppuun ajattelin ensin kirjoittaa, miten vapaa tahto ja perisynnin ajatus on siirtynyt osaksi idän- ja lännen kirkkoja. Tunnettua on, ettei idän kirkko tunnusta perisyntiä. Katolinen kirkko sen tunnustaa, mutta synnin juuri himo, konkupisenssi ei katolisessa kirkossa ole syntiä mutta kylläkin jumalanvastaisuutta.
Jumalanvastaisia voidaan olla siis ilman syntiä, joka on tietysti täysin mieletöntä. Vapaata tahtoa hengellisessä mielessä kannatetaan sekä idän -, että lännen kirkoissa. Tämä tosin on yleisessä tiedossa, joten ei siitä sen enempää.
Mutta miten farisealaiset ovat käytännössä tullee pahoiksi Jeesuksen sanan mukaan (Joh8). Yksinkertaisesti siksi, että he ovat ottaneet tehtäväkseen tulla hyviksi, kuten Odeberg toteaa. Hänen mukaansa farisealaisten ongelma on siinä, että ihmisen pitää tahtoa hyvää ja hän voi tehdä hyvää ja niin ihmisestä tulee hyvä ja oikeamielinen.
Kristillisen etiikan mukaan luonnostaan ihminen ei voi tahtoa, eikä tehdä hyvää. Mikäli hän kohdistaa tahtonsa hyvään ( farisealainen Paavali) hän tosiasiassa pyrkii kohti pahaa. Huono puu ei voi tuottaa kuin huonoja hedelmiä. Tehkää puu hyväksi ja sen hedelmä hyväksi, kuten Jeesus toteaa. Me emme voi itseämme muuttaa, ellei Jeesus anna meille armosta Henkeänsä. Hyvä kun otit tämän kirjan esille.
Kiitos Kosti! Tämä on todella niin erikoista, ettei ihminen sitä helposti ymmärrä. Minäkin pohdin näitä kauan, vuosia. Miten hyvään pyrkiminen johtaakin pahaan lopputulokseen! Lain ja evankeliumin eron huomaaminen vasta avasi silmäni. Näin Paavali kirjoittaa: Room 4:15 ”Sillä laki saa aikaan vihaa; mutta missä lakia ei ole, siellä ei ole rikkomustakaan.” Kaikki pelastuvat yksin armosta uskon kautta.
”Vanhurskaan yleinen nurinkurisuus”
”Vanha ihminen”, puhuaksemme Paavalin tapaan, tahtoessaan hyvää tehdä tulematta ensin uudeksi ihmiseksi, vaan luullen ilman muuta tulevansa uudeksi ihmiseksi tekemällä sitä, mitä kuvataan hyväksi, joutuu, kuten jo on mainittu, välttämättä kaikkien hyvien periaatteitten soveltamisen tuloksena aikaansaamaan sitä, mikä on nurinkurista. Hän joutuu kääntämään nurinkurin eetilliset periaatteet, kääntämään ne niiden vastakohdiksi. Hänen kädessään ne joutuvat palvelemaan vastakohtaansa, pahaa.
Kun vanhurskas asettaa periaatteeksi Jumalan tahdon tekemisen, mutta ei ensin uudestisynny eikä herää korkeampaan elämään, ei hän voi nähdä, mikä on Jumalan tahto. Hän saa vain sen lujan vakaumuksen, että hän nyttemmin palvelee Jumalaa ja on Jumalan lapsi. Mutta hänen tahtonsa sisällöksi ei, miten hän itseänsä käänteleekin, voi tulla mikään muu kuin hänen oma tahtonsa tai sellaiset toivomukset, motiivit, vietit, ympäristöstä saadut vaikutteet ja määräykset, jotka kuuluvat hänen maailmaansa. Kun hän nyt luulee tekevänsä Jumalan tahdon, muodostuu tosiasiallinen tila tällaiseksi: hän luulee, että hänen omat pyyteensä ja toivomuksensa ovat Jumalan tahto. Hän luopuu esim. inhimillisestä ylpeydestä, kuvittelee olevansa nöyrä, mutta säilyttää ylpeytensä kuitenkin jumalallisen lähetettynä olemisen korkean vaatimuksen valepuvun alla. Siksi näemme niin usein, että joka paljon puhuu nöyryydestään, itse on varsin turhamainen. Hän luopuu kaikesta vallanhimosta ja kostonhalusta, mutta ei suinkaan ole menettänyt vallan- ja kostonhaluaan. Tosiasiallisesti hän ei myöskään tule vähemmän vallan- ja kostonhaluiseksi, vaan enemmän. Sillä nyt hän voi olla sitä täysin häikäilemättömästi Jumalan nimessä. Hän nimittäin kuvittelee itselleen, että kun hän koettaa toteuttaa jotakin, tekee hän sen Jumalan valtakunnan tähden. Kun hän vainoaa ja musertaa jonkun lähimmäisen, hän tekee sen siinä luulossa, että kirkon tai evankeliumin tai kristillisyyden etu sitä vaatii. Puhtaasti inhimillinen koston- ja vallanhalu tulevat siis naamioiduiksi Jumalan valtakunnan ja moraalin, hyvän ja toden, puolesta osoitetun innon muotoon. Tämä on saatanallista. Tämän on teeskentelyä. Mutta se ei koskaan tule teeskentelijän tietoisuuteen niin kauan kuin hän on se, mikä on.” (Odeberg).
Riitta , kun annat todistuksen paimenesta omavanhurkauteen ja lakihenkisyyteen viitaten ja et sitä pysty perustelemaan niin se on väärä todistus lähimmäisestä . Selittelet muiden kommenteilla ja vanhoilla kokemuksilla ja kaiken lisäksi et ilmeisesti edes kuunnellut sitä loppuun . Arvasin tämän koska siitä opetuksesta ei löydy omavanhurskautta eikä lakihenkisyyttä vaan kaikki Kristuksessa kätkettynä . Tuo roomalaiskatolilaisuus heitto on kansankirkon pppien juttuja . Se on Riitta juuri päinvastoin kuin kirjoitit tunteista eli me saamme kokea autuuden iloa rauhaa ja vapautta siitä mitä Kristus on tehnyt eikä tartte yrittää tunteisiin vedota . Huomaan yhä uuudestaan että Jumalan sana on vain keppihevonen jota ei oteta Jumalalta tulleena , opetuksia on toisensa perään ja silti ollaan harhaopettajien ja piispojen kaitselmuksessa . Ehkä luit Juhana Tarvaisen kirjan tai arvostelut siitä ja siinä on nimenomaan sinne Roomaan päin kumarrus . Ja se pappiskeskeisyys jota joskus kuulee lhpk kohtaan on juuri päinvastoin . Yleinen pappeus ei toimi kansankirkossa eikä ole toiminut elinaikana vapaaehtoisuuden pohjalta että Pyhä Henki rakentaa ruumista eikä pappi sano alkusanat ja aamenen ja siinä kaikki .
Kai nyt Riitta pystyt tuon väitteesi perustelemaan mikä on yhteistä katolilaisuudella ja lhpk ssa?
– teologisesti
– käytännössä
Mikä on sellaista mikä ei ole luterilaisesta perinteestä tai apostolisesta uskosta kumpuavaa ?
Yhteismalja? Erillispikarit on aika uusi keksintö . Ja ehtoollisen merkitys on niin suuri että se ei ole ongelma .