Katkelmia Professori Hugo Odebergin kirjasta ”Farisealaisuus ja kristillisyys”:
”Farisealaiseen oppiin tahdonvapaudesta ja Jumalaa tottelevaisen vapaasyntyisyydestä yhdistyy mitä kiinteimmin myös aate häviämättömästä jumalallisesta sielusta, sisimmästä ja arvokkaimmasta ihmisen osasta.” Synagoogan päivittäisessä aamujumalanpalvelus -liturgiassa lausutaan ”Elohai Neshama”-rukous, joka alkaa sanoilla ”Jumalani, sielu (neshama), jonka olet antanut minulle, on puhdas.” Neshama on ihmisessä oleva jumalallinen kipinä, joka on ennaltaolevainen (pre-eksistenttinen) ja ikuinen.
Neshama on farisealaisuuden mukaan häviämätön ja siksi ei ”farisealainen juutalaisuus myöskään voi osoittaa mitään ymmärrystä syntiinlankeemusta saatikka perisynnin ajatusta kohtaan. Genesiksen syntiinlankeemus -kertomus ymmärretään tottelemattomuudeksi Jumalaa kohtaan, johon ihminen määrätyissä olosuhteissa voi tehdä itsensä syypääksi. Ihmisessä on hänen maallisen elämänsä aikana pahoja viettejä, jotka vastustavat hyviä viettejä. Pahat vietit voivat pimentää sielun puhtautta, ihmisessä olevaa jumalallista kipinää, mutta ne eivät voi koskaan sammuttaa sitä. Jos ihmisen viat ovat pimentäneet tämän kipinän, mutta hän kääntyy takaisin ja lähtee oikealle tielle, on neshama taas hänen käytettävissään. Ihmisen on pyrittävä saattamaan itsensä sopusointuun jaloimman osansa, neshamansa, kanssa ja asetettava koko olemuksensa jumalallisen kipinän herruuden alaiseksi ja sen avulla vapauduttava. Tämän tehtyään, on hän täyttänyt sen tarkoituksen, jonka Jumala on hänelle suunnitellut.
Elohai Neshama rukous: ”Jumalani, henki, jonka olet minulle antanut, on puhdas. Sinä loi sen, sinä muotoilit sen, sinä puhalsit sen minuun. Sinä säilytät sen minussa ja sinä olet ottava sen minulta, mutta antava sen takaisin minulle tulevassa maailmassa. Niin kauan kuin henkeni on minussa, tahdon ylistää sinua, Herra Jumalani ja isieni Jumala, kaikkien maailmojen Herra ja kaikkien henkien mestari. Siunattu olet sinä, Herra, joka annat kuolleille takaisin heidän henkensä.” Baabelin talmudissa (Berakot 60 b) sanotaan, että jokaisen yksityisen on joka aamu rukoiltava tämä rukous heti herätessään. Tämän rukouksen opin sisältöä painetaan juhlallisesti ja sitkeästi hurskaan fariseuksen mieleen. Ei ole kyse jonkun yksityisen kirjanoppineen erillisestä lausunnosta, vaan eräästä farisealaisuuden periaatteesta. BT Shabbat 152 b:ssä sanotaan: ”Anna henki takaisin Jumalalle sellaisena kuin hän sen sinulle antanut on.” Häviämätön henki palaa alkuperäänsä.
Tästä peruskatsomuksesta farisealaisuus ei tee sitä johtopäätöstä, että ihmisen puutteellisuudet ja synnit johtuvat ruumiista, johon henki maallisen elämän aikana on suljettu. Ruumis on sitä vastoin Jumalan luoma hengen palvelukseen, ja on rakenteeltaan täydellinen, eikä sillä ole mitään tekemistä moraalisen ansion tai syyn, hyveen tai puutteen kanssa. Ihmisen syntihän on seurausta hänen omasta vapaasta päätöksestään eikä riippuvainen mistään hänen tai hänen osansa taipumuksesta, enempää hänen hengestään, sielustaan kuin ruumiistaankaan. Gaon Saadja ”Emunot we-Deotissa” sanoo: ”Koko ihmisessä (sellaisena kuin hän luotuna on) ei ole mitään epäpuhdasta. Hän on puhdas.” Ihminenhän on luotu Jumalan kuvaksi.
Hyvä ja paha taipumus: jésär tov ja jésär hara’
Ihmistä seuraa kaksi voimaa, jotka kumpikin koettavat vaikuttaa häneen ja määrätä hänen valintansa ja hänen toimintansa. ”Näitä nimitetään ”hyväksi taipumukseksi” ja ”pahaksi taipumukseksi”, jésär tov ja jésär ha-ra’. Syvimmältään nämä ovat Jumalan asettamia moraalisia toimintoja ihmisen alituiseksi koettelemiseksi ja kasvattamiseksi. Poikkeuksellisesti ja kuvaannollisesti voidaan paha taipumus esittää saatanaan verrattavana pahana voimana.
Luomiskertomuksessa, 1 Moos. 1:31, ”Ja katso, se oli sangen hyvää”, sana ”ja” katsotaan tarkoittavan sekä pahaa että hyvää taipumusta. ”Onko sitten paha taipumus sangen hyvä? ”On, sillä ellei pahaa taipumusta olisi, ei kukaan rakentaisi taloja tai ottaisi itselleen vaimoa, ei synnyttäisi lapsia eikä tekisi kauppoja. Tätä Salomo tarkoittaa, kun hän sanoo (Saarn. 4:4): ’Minä näin kaikesta vaivannäöstä ja työn kunnollisuudesta, että se on toisen kateutta toista kohtaan’.” (Gen. R. 9:7, Eccl R. 3:11, Jalqut Gen. nro 16.) Ajatus on se, että paha taipumus sisältyy ”kaikkeen siihen, mitä Jumala oli tehnyt”, josta sanotaan, että ”se oli sangen hyvää”. Pahan taipumuksen tehtävänä on harjoittaa ja vahvistaa ihmisen vastustusvoimaa, niin että hänen päätöksensä tehdä hyvää saa alkunsa todellisesta moraalisesta voimasta. Mutta pahan taipumuksen voidaan ajatella olevan suoranaisena käyttövoimana siihen, että hyödyllisiä ja välttämättömiä asioita suoritetaan.”
”Jumala sanoi: ’Minä olen luonut pahan taipumuksen. Ole varovainen, ettei se harhaannuta sinua syntiin. Mutta jos se on harhaannuttanut sinut syntiin, niin pidä varasi, että käännyt takaisin. Silloin otan pois syntisi.’ Tämä on sisältönä lauseessa: ’Minä olen tehnyt – nimittäin pahan taipumuksen – tahdon ottaa pois – nimittäin synnin – minä kannan ja pelastan – nimittäin tuomiosta’ (Jes. 46:4)” (Midrash Tillim 32:4) Ihmisen tehtävänä on tehdä hyvä taipumus pahan taipumuksen herraksi. Kun Sananlaskujen kirjan 24:21:ssä sanotaan: ”Pelkää, poikani, Herraa ja kuningasta”, niin jälkimmäinen tarkoittaa: ”Tee hyvä taipumus pahan taipumuksen kuninkaaksi, jota viimeksi mainittua nimitetään kuninkaaksi” (Num. R. 15:14, Eccl. R. 9:14).”
Jos ihminen seuraa pahaa taipumusta ja sen kiusauksen houkutuksia, siitä voi tulla ihmisruumiin herra. ”Kun ihminen antaa myöten ja seuraa pahaa taipumusta epäsiveellisyyteen, tulevat ihmisen kaikki ruumiinosat sen taipumuksen auliiksi palvelijoiksi, paha taipumus tulee silloin ruumiin 248 osan kuninkaaksi. Jos ihminen sitten ryhtyy täyttämään jotain käskyä, ovat hänen kaikki jäsenensä kankeita, koska paha taipumus on hänen 248 jäsenensä kuninkaana. Hyvä taipumus on silloin vangin kaltainen, joka kahlehdittuna makaa vankilassa, niin kuin on kirjoitettu: ’Vankilasta lähti kerran sellainen tullaksensa kuninkaaksi’ (Saarn. 4:14). ’Sillä tarkoitetaan hyvää taipumusta (joka vankina istuu sen ihmisen sisimmässä, joka on antanut myöten pahalle taipumukselle, mutta joka lähtee vankilasta ottaakseen haltuunsa herruuden, kun ihminen muuttaa itsensä ja päättää asettua oikean ja hyvän puolelle)’.” (Abot de Rabbi Natan, luku 16.)”
”Ihmisen kyky voittaa paha taipumus ja tehdä hyvää milloin haluaa ei farisealaisuuden mukaan kuitenkaan merkitse, että hän kykenisi siihen itsestään, vaan se riippuu siitä, että Jumala tahtoo auttaa ihmistä, kun tämä kohdistaa tahtonsa hyvään. Niinpä sanotaan esim. eräässä rukouksessa: ”On ilmeistä sinulle ja tiedossasi, Herra, Jumalani ja isieni Jumala, ettei meissä ole voimaa vastustaa pahaa taipumusta. Siksi olkoon sinun mielisuosiosi, Herra, että lyöt sen maahan ja kukistat sen, jotta me täyttäisimme sinun tahtosi koko sydämestä tahtomme mukaisesti” (PT Berakot IV:2,29 b, 60).
Tämän vuoksi juutalainen tutkija voi luonnehtia juutalaisuuden näkemyksen synnistä seuraavasti: ”Juutalaisuus ei tunne sitä kohtalomyyttiä, jonka nimi on myytti synnistä – profeetallisuus on voittanut siihen viittaavat taipumukset. Se ei tunne mitään ammoisen alkuajan velkaa, jonka vaikutus ja kohde ihminen olisi. Synti on (juutalaisuudelle) kohtalo, jonka yksityinen ihminen itselleen aiheuttaa, kun hän jättää sikseen oman oikeutensa, tekee itsensä kohteeksi. Hän ei silloin ole kohtalonsynnissä, vaan syntikohtalossaan” (Leo Baeck, Das Wesen des Judentums, siv. 171). ”Juutalaisuus hylkää perisynnin samoin kuin epäpuhtaan ruumiillisuuden aatteen.”
”Saarnaajan kirjan 7:30 (29):n jakeen ’Jumala on tehnyt ihmiset suoriksi, mutta he itse etsivät monia mutkia’ selittää Midrash Jelammedenu näin: ’Jumala, vanhurskas ja oikeamielinen, loi ihmisen kuvaukseen, jotta tämä vanhurskauteen pyrkiessään kehittäisi jumalankaltaisuutta. Mutta ihmiset ovat hajautuneisuudessaan ja jaetussa mielessään pimentäneet tämän jumalankaltaisuuden.” (Kaufmann Kohler, Grundriss einer systematischen Theologie des Judentums, siv. 162.) ”Myös juutalaisuus on käsitellyt kertomusta siitä tottelemattomuudesta, johon Adam, ensimmäinen ihminen, tuli syypääksi. Mutta perisynnistä, jota sen ajan jälkeen ei enää voitaisi voittaa, tai edes siitä, että kuolema vasta tämän jälkeen olisi määrätty ihmiselle synnin rangaistuksena, ei juutalaisuudessa ole vähintäkään puhetta. Juutalaisuus ei tee tästä kertomuksesta enempää kuin mitä se itse itsestään tekee. Se ei etsi tästä kertomuksesta tai päättele siitä ratkaisua ihmisluonnon arvoitukseen. Se tunnustaa ihmiselle, niin ennen kuin jälkeen Adamin syntiinlankeemuksen, kyvyn vapaavalinnaisesti tarttua hyvään ja tehdä sitä, ja se velvoittaa hänet myös siihen. Se myös tunnustaa aistillisesti asennoituneessa ihmisessä olevan taipumuksen syntiin, mutta väittää kuitenkin, että hän voi pakottaa tämän taipumuksen alistumaan ja että hänellä on voimaa raivata tehty synti juurinensa ja hyvittää se oman parannuksentekonsa kautta. Juutalaisuudelta ei siis puutu pelastusoppia: pelastuksen synnistä ihminen löytää oman kääntymyksensä ja Jumalan armon kautta (Ps. 130:78)”. (Abraham Loewenthal LJ I.)”
Kristillinen etiikka ja oppi syntiinlankeemuksesta
Farisealaisuuden ja kristillisyyden välinen perusteellinen ero, ilmenee tässä hyvin selvästi Paavalilla, entisellä fariseuksella, kun hän sanoo: ”Yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema, niin kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi, koska kaikki ovat syntiä tehneet; tuomio tuli yhdestä ihmisestä kadotukseksi; yhden ihmisen lankeemuksen tähden kuolema on hallinnut yhden kautta” (Room. 5:12, 16, 17).
”Jumalallinen elämä ei kristillisen katsantokannan mukaan ole ainoastaan pimentynyt ihmisessä, vaan kokonaan kadonnut häneltä. Ihmiset harhailevat pimeässä, eikä heillä ole itsessään mitään mahdollisuutta löytää jumalallista valoa. Siksi ei kristillisen katsantokannan mukaan voi olla puhettakaan mistään ihmisessä olevasta häviämättömästä, mistään neshamasta tai hengestä, joka takaisi Jumala-yhteyden. Siksi ihminen ei voi henkensä kautta saada selville tarkoitustaan. Jyrkästi voitaneen kristillinen käsitys ihmisestä ilmaista siten, ettei ihmisellä ylimalkaan lainkaan ole mitään henkeä. Uudestisyntynyt ihminen sitä vastoin saa hengen, Kristuksen hengen. Hänessä asuu Kristuksen henki, koskapa se on annettu hänelle pelastuksen kautta. Mutta Vapahtajan täytyi tulla maailmaan välittääkseen jumalallisen hengen ihmiselle. Silloin ihminen tosin on saavuttanut oman, vapaan elämänsä, mutta itsestään hän ei kykene sitä löytämään. Jos lukee ensimmäisen Korinttolaiskirjeen toisen luvun sen yhteyttä silmällä pitäen, ei voine tulla muuhun tulokseen kuin että Paavali aivan yksinkertaisesti kieltää pelastumattomalla ihmisellä olevan tajuntakykyä hengessä. ”Mutta luonnollinen ihminen”, hän sanoo, ”ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti. Hengellinen ihminen sitä vastoin tutkistelee kaiken, mutta häntä itseään ei kukaan kykene tutkistelemaan. Sillä: ”Kuka on tullut tuntemaan Herran mielen, niin että voisi neuvoa häntä?” Mutta meillä on Kristuksen mieli” (1 Kor. 2:14-16).”
”Kyky koetella, mikä on oikein.
Se ero, joka on ilmaistu näillä Paavalin sanoilla, johtaa tärkeään seuraamukseen. Farisealaisesta aatteesta, että ihminen luonnostaan omistaa jumalallisen, häviämättömän hengenkipinän, on seurauksena ajatus, että ihminen voi erottaa ja ymmärtää Jumalan lait ja Jumalan tahdon. Ihminen voisi siis oikein arvioida ja erottaa jumalallisen. Tosin ei farisealainen teoria vaadi joka ihmiseltä kykyä itsenäisesti koetella ja määrätä tätä tahtoa tai moraalista velvollisuutta. Opin täytyy päinvastoin muodostaa traditioiden katkeamaton ketju ensimmäisestä päivästä, jolloin laki ilmoitettiin, opin nykyisiin julistajiin saakka. Mutta todellisuudessa ollaan vakuuttuneita siitä, että lain oikea selitys annetaan ihmiselle siten, että hän suostuu lakiin, toisin sanoen moraalisiin käskyihin. Ja lakiin suostuminen on samaa kuin elämänsä alistaminen jumalallisen kipinän johdettavaksi. Ihminen, joka on suostunut lakiin, nimittäin tietää ja voi arvioida, mitä Jumala tahtoo. Mutta jos nyt on oikea se kristillisyyden oppi, ettei ihmisessä ole mitään Jumalasta peräisin olevaa henkeä, ei mitään jumalallista kipinää, vaan ainoastaan psyyke (sielu), joka kokonaan kaikkineen kuuluu Jumalalle, vieraan maailman Jumalalle vieraaseen yhteyteen, seuraa siitä, että ”vanhurskas” moraalisen toimintansa, Jumalan tottelemiseen suunnatun vaelluksensa ojennusnuorana käyttää jotain sellaista, jonka välttämättä täytyy johtaa suoranaiseen vastakohtaan. Ihmisen, joka tahtoo tehdä oikein, täytyy alituisesti tehdä väärin, ja päinvastoin, mikä olisi oikein, sen hän tulee pitämään mielettömänä, vääränä tai pahana ja siksi jyrkästi torjumaan. Hän tulee olemaan sokaistu eikä näkevin silmin näe eikä kuulevin korvin kuule. Evankeliumit ovatkin täynnä havainnollisia esimerkkejä tällaisesta fariseusten esiintymisestä.”
(Lainaukset Hugo Odebergin kirjasta ”Farisealaisuus ja kristillisyys” Kuva ja Sana, 1947, teksti osittain editoituna allekirjoittaneen toimesta).
Tämä Odebergin pikku kirjanen on todella mielenkiintoinen. Eivätkö tällaiset farisealaiset opit ole tuttuja kirkoissa? Pohdiskelen sitä, että jäikö farisealaisuus elämään alkuseurakuntiin mm. judaistien vaikutuksesta ja vakiintui sitten kirkkojen oppeihin? Julmat sudet tulivat seurakuntiin, niin kuin Paavali sanoi hänen lähtönsä jälkeen tapahtuvan. Tahdonvapaus, perisynnin kiistäminen, syntiinlankeemuksen kiistäminen, ihmisen aktiivinen toiminta pelastuksensa ansaitsemiseksi ilman Jumalaa tai Jumalan kanssa yhteistyössä, ihmisen hyvä ydin (kipinä tai kokonaan puhdas) jne.
Minusta on tärkeää ymmärtää mitä farisealaisuus on jo senkin tähden, että Jeesus moitti fariseuksia erittäin ankarasti ja varoitti opetuslapsia heistä. Hän sanoi kansalle että jos heidän vanhurskautensa ei ole paljoa suurempi kuin fariseusten, he eivät pääse taivasten valtakuntaan. Emme varmaankaan halua olla fariseuksia, mutta entä jos sittenkin olemme, ainakin hitusen? Itsetutkisteluun tulisi aina olla syytä. Jeesus sanoi heitä teeskentelijöiksi. Teeskentely oli fariseuksille kuitenkin ehdottomasti kielletty ja suuri synti.
Odeberg kirjoittaa kohdassa ”Esikuvan teeskentely”: ”Se sotii farisealaisten periaatteita vastaan ja se tuomitaan nimenomaisesti…Joka antaa köyhälle almun julkisesti, joutuu Jumalan tuomion alaiseksi” (BT Chagiga 5 a). Edelleen on farisealaiselta näkökannalta jo sen yleisen periaatteen mukaisesti, että ”hyvää on tehtävä sen itsensä vuoksi”, tuomittavaa harjoittaa laupeutta sitä varten, että ihmiset sen näkisivät. ”Jokainen käsky, jonka ihminen täyttää tässä maailmassa, tekemättä sitä rakkaudesta ja jumalanpelosta, on turhaan täytetty (Rabbi Akiban aakkoset, kirjain Gimel).” (Odeberg)
”Alkukristillisestä lähtökohdasta katsoen täytyy sen, joka on vanhurskas, olematta ”uusi luomus” tai tulematta uuteen elämään, kuitenkin välttämättä joutua harjoittamaan vanhurskauttaan ihmisten edessä, jotta he hänet näkisivät, vaikkapa hän ei periaatteellisesti tahdokaan tätä ja tuomitsee sellaisen asenteen. Sillä hän ei voi ottaa lukuun mitään muita olosuhteita kuin ne, jotka hän ymmärtää, ja nämähän ovat sittenkin vain ulkonaisia. Hän tahtoo itse tehdä oikein ja tahtoo saattaa ja johtaa muut samaten tekemään oikein. Mutta tätä hän ei voi kuvitella toteutuvaksi millään muulla tavoin kuin siten, ettei hän ainoastaan saarnassaan, vaan myös omassa elämässään osoittaa toiselle, mikä on oikein ja Jumalalle mieluista. Siksi hänen täytyy olla esikuvallinen, hänen täytyy olla hyvä esikuva muille, ja tästä pyrkimyksestä esikuvana olemiseen on teeskentely oleva varmana seurauksena. Halun olla hyvänä esikuvana täytyy välttämättä vaikuttaa sitä, että huomio kiintyy siihen, mitä ihmiset tulevat sanomaan, miten he tulevat käsittämään ja arvostelemaan asianomaisen toimintaa. Ja tämän huomioimisen täytyy olla alituista. Sillä onhan kysymyksessä esikuvallisena, esimerkkinä oleminen, ei vain yksityisissä tapauksissa, vaan asianomaisen kaikessa toiminnassa ja vaelluksessa.
Ja tämän esimerkin täytyy olla sen laatuinen, että se saavuttaa ihmisten hyväksymisen. Sellaisella esimerkillä, joka ei saavuta ihmisten hyväksymistä, ei nimittäin ole mitään kasvattavaa vaikutusta. Oikeamielisen, oikeauskoisen toiminnan ja käytöksen täytyy olla sellaista, että ihmiset kiittävät sitä. Näin ollaan tästä näkökohdasta lähtien pian siinä, että alituisesti, jokaisen olosuhteen ja toiminnan yhteydessä tähdätään ihmisten kiitoksen saamiseen.” (Odeberg)
Tällainen elämä täytyy olla todella raskasta! Ihminen joutuu jatkuvasti olemaan varuillaan ja joutuu luopumaan myös sellaisesta, minkä sisimmässään arvioi kyllä oikeaksi, mutta koska se herättäisi yleistä paheksumista, hän siis luopuu siitä. ”Mutta vanhurskas tai oikeauskoinen, joka siis on tietoinen, että hänen lähtökohtansa on oikea ja pyrkimyksensä rehellinen, ja joka on vakuuttunut siitä, että on oikealla tiellä, on kykenemätön muuttamaan itseään ja useimmissa tapauksissa myös kykenemätön näkemään käyttäytyvänsä ja toimivansa siten kuin tekee. Tätä moraalisesti erinomaisen ihmisen moraalista rappiota tarkoitettanee Matt. 6:1-18:ssa olevassa vuorisaarnan kohdassa johdantoineen: ”Kavahtakaa, ettette harjoita vanhurskauttanne ihmisten nähden, että he teitä katselisivat; muutoin ette saa palkkaa Isältänne, joka on taivaissa.” (Odeberg)
”Olemalla alituiseen valppaana ihmisten arvosteluun nähden ja näkemällä toiminnan sen ulkonaisessa suhteessa, joutuu hän vähä vähältä menettämään kaikki mahdollisuudet todella hyvästä sydämestä tapahtuvaan, spontaaniseen toimintaa. Vanhurskas, moralisti, on myös, vaikkapa kantaisikin kristityn nimeä ja itse pitäisi itseään vakavana ja innokkaana kristittynä, kokemuksen mukaan kovasydäminen. Spontaanisuus, ”hyväsydämisyys”, käy välttämättä hänessä yhä harvinaisemmaksi. Mitä hän tekee, sitä hän ei liioin tee minkään syvemmän, Jumalan kasvojen edessä tapahtuneen itsetutkistelun vaikutuksesta. Todellisuudessa itse Jumala hänen kohdallaan alkaa painua yhä enemmän taustalle, vaikkapa hän pitääkin hänen nimeään huulillaan. Selvää on, että tällainen kehitys on yhtä mahdollinen kristitylle kuin juutalaisellekin. Mutta ken joutuneekin tällaisen kehityksen alaiseksi, varmaa on, ettei hän ole hyvä ihminen sen tähden, että hän on ”esimerkki”. Tämä on farisealaisuutta.
Todella hyvä ihminen sitä vastoin joutunee ulkonaisissa seikoissa käyttäytymään siten, että farisealaismielisten välttämättömästi täytyy moittia hänen elämäntapaansa. Niinhän fariseukset terävästi moittivat myös Jeesuksen elämäntapaa ja esiintymistä. ”Katso syömäriä ja viininjuojaa, publikaanien ja syntisten ystävää” (Matt. 11:19, Luuk 7:34). Mutta kristitty sitä vastoin tekee, mitä tekee – ei siksi, että hän havaitsee sen olevan sopivaa ja tarkoituksenmukaista, vaan siksi, ettei hän voi tehdä muuta, ja kuitenkin tulee aina jälkeenpäin osoittautumaan, että hän on tehnyt oikein, mikäli hän on antanut Kristuksen Hengen johtaa itseään ja elää Kristuksen Hengessä.” (Odeberg)
Kiitos Riitta blogista .
Kyllä farisealainen oppi on tietysti ollut alkuseurakunnassa ja näihin päiviin asti . Se on samanlailla kuten perisynti se on meissä. Sitä vastaan Paavali myös paljon taisteli ja se on syvällä juutalaisuudessa . Alkukirkon aikana se ei poistunut vaan juutalaisuudesta perittiin ajatusta ihminen vapaasta tahdosta . Perisynti sanana voi Augustinuksen ajoista mutta käsite siitä on tietysti kristinuskon juurilta.
Tulee mm. esille tämän päivän uuden testamentin tekstistä Lasarus ja rikas mies . Jeesus ei muissa vertauksissa koskaan puhuttele nimeltä henkilöä mutta Lasaruksen kohdalla hän näin toimii . Tämä kertomus tietysti leikkaa kaikki menestysteologian ajatukset , uskovan elämä voi olla täällä kurjaa jopa niin että nämä rakkikoirat nuolivat paiseita Lasarukselta ja saattoi olla että Lasarusta ei edes haudattu mihinkään , vaan koirat olivat kuten korppikotkat ja söivät Lasaruksen kuoltuaan . Se farisealaisuus asuu meissä kaikissa kuten rikas mies oli itsekäs ja eli nautinnoista. Ihminen luontaisesti ajattelee ensimmäisenä itseään