Katkelmia Professori Hugo Odebergin kirjasta ”Farisealaisuus ja kristillisyys”:
”Farisealaiseen oppiin tahdonvapaudesta ja Jumalaa tottelevaisen vapaasyntyisyydestä yhdistyy mitä kiinteimmin myös aate häviämättömästä jumalallisesta sielusta, sisimmästä ja arvokkaimmasta ihmisen osasta.” Synagoogan päivittäisessä aamujumalanpalvelus -liturgiassa lausutaan ”Elohai Neshama”-rukous, joka alkaa sanoilla ”Jumalani, sielu (neshama), jonka olet antanut minulle, on puhdas.” Neshama on ihmisessä oleva jumalallinen kipinä, joka on ennaltaolevainen (pre-eksistenttinen) ja ikuinen.
Neshama on farisealaisuuden mukaan häviämätön ja siksi ei ”farisealainen juutalaisuus myöskään voi osoittaa mitään ymmärrystä syntiinlankeemusta saatikka perisynnin ajatusta kohtaan. Genesiksen syntiinlankeemus -kertomus ymmärretään tottelemattomuudeksi Jumalaa kohtaan, johon ihminen määrätyissä olosuhteissa voi tehdä itsensä syypääksi. Ihmisessä on hänen maallisen elämänsä aikana pahoja viettejä, jotka vastustavat hyviä viettejä. Pahat vietit voivat pimentää sielun puhtautta, ihmisessä olevaa jumalallista kipinää, mutta ne eivät voi koskaan sammuttaa sitä. Jos ihmisen viat ovat pimentäneet tämän kipinän, mutta hän kääntyy takaisin ja lähtee oikealle tielle, on neshama taas hänen käytettävissään. Ihmisen on pyrittävä saattamaan itsensä sopusointuun jaloimman osansa, neshamansa, kanssa ja asetettava koko olemuksensa jumalallisen kipinän herruuden alaiseksi ja sen avulla vapauduttava. Tämän tehtyään, on hän täyttänyt sen tarkoituksen, jonka Jumala on hänelle suunnitellut.
Elohai Neshama rukous: ”Jumalani, henki, jonka olet minulle antanut, on puhdas. Sinä loi sen, sinä muotoilit sen, sinä puhalsit sen minuun. Sinä säilytät sen minussa ja sinä olet ottava sen minulta, mutta antava sen takaisin minulle tulevassa maailmassa. Niin kauan kuin henkeni on minussa, tahdon ylistää sinua, Herra Jumalani ja isieni Jumala, kaikkien maailmojen Herra ja kaikkien henkien mestari. Siunattu olet sinä, Herra, joka annat kuolleille takaisin heidän henkensä.” Baabelin talmudissa (Berakot 60 b) sanotaan, että jokaisen yksityisen on joka aamu rukoiltava tämä rukous heti herätessään. Tämän rukouksen opin sisältöä painetaan juhlallisesti ja sitkeästi hurskaan fariseuksen mieleen. Ei ole kyse jonkun yksityisen kirjanoppineen erillisestä lausunnosta, vaan eräästä farisealaisuuden periaatteesta. BT Shabbat 152 b:ssä sanotaan: ”Anna henki takaisin Jumalalle sellaisena kuin hän sen sinulle antanut on.” Häviämätön henki palaa alkuperäänsä.
Tästä peruskatsomuksesta farisealaisuus ei tee sitä johtopäätöstä, että ihmisen puutteellisuudet ja synnit johtuvat ruumiista, johon henki maallisen elämän aikana on suljettu. Ruumis on sitä vastoin Jumalan luoma hengen palvelukseen, ja on rakenteeltaan täydellinen, eikä sillä ole mitään tekemistä moraalisen ansion tai syyn, hyveen tai puutteen kanssa. Ihmisen syntihän on seurausta hänen omasta vapaasta päätöksestään eikä riippuvainen mistään hänen tai hänen osansa taipumuksesta, enempää hänen hengestään, sielustaan kuin ruumiistaankaan. Gaon Saadja ”Emunot we-Deotissa” sanoo: ”Koko ihmisessä (sellaisena kuin hän luotuna on) ei ole mitään epäpuhdasta. Hän on puhdas.” Ihminenhän on luotu Jumalan kuvaksi.
Hyvä ja paha taipumus: jésär tov ja jésär hara’
Ihmistä seuraa kaksi voimaa, jotka kumpikin koettavat vaikuttaa häneen ja määrätä hänen valintansa ja hänen toimintansa. ”Näitä nimitetään ”hyväksi taipumukseksi” ja ”pahaksi taipumukseksi”, jésär tov ja jésär ha-ra’. Syvimmältään nämä ovat Jumalan asettamia moraalisia toimintoja ihmisen alituiseksi koettelemiseksi ja kasvattamiseksi. Poikkeuksellisesti ja kuvaannollisesti voidaan paha taipumus esittää saatanaan verrattavana pahana voimana.
Luomiskertomuksessa, 1 Moos. 1:31, ”Ja katso, se oli sangen hyvää”, sana ”ja” katsotaan tarkoittavan sekä pahaa että hyvää taipumusta. ”Onko sitten paha taipumus sangen hyvä? ”On, sillä ellei pahaa taipumusta olisi, ei kukaan rakentaisi taloja tai ottaisi itselleen vaimoa, ei synnyttäisi lapsia eikä tekisi kauppoja. Tätä Salomo tarkoittaa, kun hän sanoo (Saarn. 4:4): ’Minä näin kaikesta vaivannäöstä ja työn kunnollisuudesta, että se on toisen kateutta toista kohtaan’.” (Gen. R. 9:7, Eccl R. 3:11, Jalqut Gen. nro 16.) Ajatus on se, että paha taipumus sisältyy ”kaikkeen siihen, mitä Jumala oli tehnyt”, josta sanotaan, että ”se oli sangen hyvää”. Pahan taipumuksen tehtävänä on harjoittaa ja vahvistaa ihmisen vastustusvoimaa, niin että hänen päätöksensä tehdä hyvää saa alkunsa todellisesta moraalisesta voimasta. Mutta pahan taipumuksen voidaan ajatella olevan suoranaisena käyttövoimana siihen, että hyödyllisiä ja välttämättömiä asioita suoritetaan.”
”Jumala sanoi: ’Minä olen luonut pahan taipumuksen. Ole varovainen, ettei se harhaannuta sinua syntiin. Mutta jos se on harhaannuttanut sinut syntiin, niin pidä varasi, että käännyt takaisin. Silloin otan pois syntisi.’ Tämä on sisältönä lauseessa: ’Minä olen tehnyt – nimittäin pahan taipumuksen – tahdon ottaa pois – nimittäin synnin – minä kannan ja pelastan – nimittäin tuomiosta’ (Jes. 46:4)” (Midrash Tillim 32:4) Ihmisen tehtävänä on tehdä hyvä taipumus pahan taipumuksen herraksi. Kun Sananlaskujen kirjan 24:21:ssä sanotaan: ”Pelkää, poikani, Herraa ja kuningasta”, niin jälkimmäinen tarkoittaa: ”Tee hyvä taipumus pahan taipumuksen kuninkaaksi, jota viimeksi mainittua nimitetään kuninkaaksi” (Num. R. 15:14, Eccl. R. 9:14).”
Jos ihminen seuraa pahaa taipumusta ja sen kiusauksen houkutuksia, siitä voi tulla ihmisruumiin herra. ”Kun ihminen antaa myöten ja seuraa pahaa taipumusta epäsiveellisyyteen, tulevat ihmisen kaikki ruumiinosat sen taipumuksen auliiksi palvelijoiksi, paha taipumus tulee silloin ruumiin 248 osan kuninkaaksi. Jos ihminen sitten ryhtyy täyttämään jotain käskyä, ovat hänen kaikki jäsenensä kankeita, koska paha taipumus on hänen 248 jäsenensä kuninkaana. Hyvä taipumus on silloin vangin kaltainen, joka kahlehdittuna makaa vankilassa, niin kuin on kirjoitettu: ’Vankilasta lähti kerran sellainen tullaksensa kuninkaaksi’ (Saarn. 4:14). ’Sillä tarkoitetaan hyvää taipumusta (joka vankina istuu sen ihmisen sisimmässä, joka on antanut myöten pahalle taipumukselle, mutta joka lähtee vankilasta ottaakseen haltuunsa herruuden, kun ihminen muuttaa itsensä ja päättää asettua oikean ja hyvän puolelle)’.” (Abot de Rabbi Natan, luku 16.)”
”Ihmisen kyky voittaa paha taipumus ja tehdä hyvää milloin haluaa ei farisealaisuuden mukaan kuitenkaan merkitse, että hän kykenisi siihen itsestään, vaan se riippuu siitä, että Jumala tahtoo auttaa ihmistä, kun tämä kohdistaa tahtonsa hyvään. Niinpä sanotaan esim. eräässä rukouksessa: ”On ilmeistä sinulle ja tiedossasi, Herra, Jumalani ja isieni Jumala, ettei meissä ole voimaa vastustaa pahaa taipumusta. Siksi olkoon sinun mielisuosiosi, Herra, että lyöt sen maahan ja kukistat sen, jotta me täyttäisimme sinun tahtosi koko sydämestä tahtomme mukaisesti” (PT Berakot IV:2,29 b, 60).
Tämän vuoksi juutalainen tutkija voi luonnehtia juutalaisuuden näkemyksen synnistä seuraavasti: ”Juutalaisuus ei tunne sitä kohtalomyyttiä, jonka nimi on myytti synnistä – profeetallisuus on voittanut siihen viittaavat taipumukset. Se ei tunne mitään ammoisen alkuajan velkaa, jonka vaikutus ja kohde ihminen olisi. Synti on (juutalaisuudelle) kohtalo, jonka yksityinen ihminen itselleen aiheuttaa, kun hän jättää sikseen oman oikeutensa, tekee itsensä kohteeksi. Hän ei silloin ole kohtalonsynnissä, vaan syntikohtalossaan” (Leo Baeck, Das Wesen des Judentums, siv. 171). ”Juutalaisuus hylkää perisynnin samoin kuin epäpuhtaan ruumiillisuuden aatteen.”
”Saarnaajan kirjan 7:30 (29):n jakeen ’Jumala on tehnyt ihmiset suoriksi, mutta he itse etsivät monia mutkia’ selittää Midrash Jelammedenu näin: ’Jumala, vanhurskas ja oikeamielinen, loi ihmisen kuvaukseen, jotta tämä vanhurskauteen pyrkiessään kehittäisi jumalankaltaisuutta. Mutta ihmiset ovat hajautuneisuudessaan ja jaetussa mielessään pimentäneet tämän jumalankaltaisuuden.” (Kaufmann Kohler, Grundriss einer systematischen Theologie des Judentums, siv. 162.) ”Myös juutalaisuus on käsitellyt kertomusta siitä tottelemattomuudesta, johon Adam, ensimmäinen ihminen, tuli syypääksi. Mutta perisynnistä, jota sen ajan jälkeen ei enää voitaisi voittaa, tai edes siitä, että kuolema vasta tämän jälkeen olisi määrätty ihmiselle synnin rangaistuksena, ei juutalaisuudessa ole vähintäkään puhetta. Juutalaisuus ei tee tästä kertomuksesta enempää kuin mitä se itse itsestään tekee. Se ei etsi tästä kertomuksesta tai päättele siitä ratkaisua ihmisluonnon arvoitukseen. Se tunnustaa ihmiselle, niin ennen kuin jälkeen Adamin syntiinlankeemuksen, kyvyn vapaavalinnaisesti tarttua hyvään ja tehdä sitä, ja se velvoittaa hänet myös siihen. Se myös tunnustaa aistillisesti asennoituneessa ihmisessä olevan taipumuksen syntiin, mutta väittää kuitenkin, että hän voi pakottaa tämän taipumuksen alistumaan ja että hänellä on voimaa raivata tehty synti juurinensa ja hyvittää se oman parannuksentekonsa kautta. Juutalaisuudelta ei siis puutu pelastusoppia: pelastuksen synnistä ihminen löytää oman kääntymyksensä ja Jumalan armon kautta (Ps. 130:78)”. (Abraham Loewenthal LJ I.)”
Kristillinen etiikka ja oppi syntiinlankeemuksesta
Farisealaisuuden ja kristillisyyden välinen perusteellinen ero, ilmenee tässä hyvin selvästi Paavalilla, entisellä fariseuksella, kun hän sanoo: ”Yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema, niin kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi, koska kaikki ovat syntiä tehneet; tuomio tuli yhdestä ihmisestä kadotukseksi; yhden ihmisen lankeemuksen tähden kuolema on hallinnut yhden kautta” (Room. 5:12, 16, 17).
”Jumalallinen elämä ei kristillisen katsantokannan mukaan ole ainoastaan pimentynyt ihmisessä, vaan kokonaan kadonnut häneltä. Ihmiset harhailevat pimeässä, eikä heillä ole itsessään mitään mahdollisuutta löytää jumalallista valoa. Siksi ei kristillisen katsantokannan mukaan voi olla puhettakaan mistään ihmisessä olevasta häviämättömästä, mistään neshamasta tai hengestä, joka takaisi Jumala-yhteyden. Siksi ihminen ei voi henkensä kautta saada selville tarkoitustaan. Jyrkästi voitaneen kristillinen käsitys ihmisestä ilmaista siten, ettei ihmisellä ylimalkaan lainkaan ole mitään henkeä. Uudestisyntynyt ihminen sitä vastoin saa hengen, Kristuksen hengen. Hänessä asuu Kristuksen henki, koskapa se on annettu hänelle pelastuksen kautta. Mutta Vapahtajan täytyi tulla maailmaan välittääkseen jumalallisen hengen ihmiselle. Silloin ihminen tosin on saavuttanut oman, vapaan elämänsä, mutta itsestään hän ei kykene sitä löytämään. Jos lukee ensimmäisen Korinttolaiskirjeen toisen luvun sen yhteyttä silmällä pitäen, ei voine tulla muuhun tulokseen kuin että Paavali aivan yksinkertaisesti kieltää pelastumattomalla ihmisellä olevan tajuntakykyä hengessä. ”Mutta luonnollinen ihminen”, hän sanoo, ”ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti. Hengellinen ihminen sitä vastoin tutkistelee kaiken, mutta häntä itseään ei kukaan kykene tutkistelemaan. Sillä: ”Kuka on tullut tuntemaan Herran mielen, niin että voisi neuvoa häntä?” Mutta meillä on Kristuksen mieli” (1 Kor. 2:14-16).”
”Kyky koetella, mikä on oikein.
Se ero, joka on ilmaistu näillä Paavalin sanoilla, johtaa tärkeään seuraamukseen. Farisealaisesta aatteesta, että ihminen luonnostaan omistaa jumalallisen, häviämättömän hengenkipinän, on seurauksena ajatus, että ihminen voi erottaa ja ymmärtää Jumalan lait ja Jumalan tahdon. Ihminen voisi siis oikein arvioida ja erottaa jumalallisen. Tosin ei farisealainen teoria vaadi joka ihmiseltä kykyä itsenäisesti koetella ja määrätä tätä tahtoa tai moraalista velvollisuutta. Opin täytyy päinvastoin muodostaa traditioiden katkeamaton ketju ensimmäisestä päivästä, jolloin laki ilmoitettiin, opin nykyisiin julistajiin saakka. Mutta todellisuudessa ollaan vakuuttuneita siitä, että lain oikea selitys annetaan ihmiselle siten, että hän suostuu lakiin, toisin sanoen moraalisiin käskyihin. Ja lakiin suostuminen on samaa kuin elämänsä alistaminen jumalallisen kipinän johdettavaksi. Ihminen, joka on suostunut lakiin, nimittäin tietää ja voi arvioida, mitä Jumala tahtoo. Mutta jos nyt on oikea se kristillisyyden oppi, ettei ihmisessä ole mitään Jumalasta peräisin olevaa henkeä, ei mitään jumalallista kipinää, vaan ainoastaan psyyke (sielu), joka kokonaan kaikkineen kuuluu Jumalalle, vieraan maailman Jumalalle vieraaseen yhteyteen, seuraa siitä, että ”vanhurskas” moraalisen toimintansa, Jumalan tottelemiseen suunnatun vaelluksensa ojennusnuorana käyttää jotain sellaista, jonka välttämättä täytyy johtaa suoranaiseen vastakohtaan. Ihmisen, joka tahtoo tehdä oikein, täytyy alituisesti tehdä väärin, ja päinvastoin, mikä olisi oikein, sen hän tulee pitämään mielettömänä, vääränä tai pahana ja siksi jyrkästi torjumaan. Hän tulee olemaan sokaistu eikä näkevin silmin näe eikä kuulevin korvin kuule. Evankeliumit ovatkin täynnä havainnollisia esimerkkejä tällaisesta fariseusten esiintymisestä.”
(Lainaukset Hugo Odebergin kirjasta ”Farisealaisuus ja kristillisyys” Kuva ja Sana, 1947, teksti osittain editoituna allekirjoittaneen toimesta).
Lopuksi vielä ”vapaasta tahdosta”, koska monelle ”vapaa tahto” vaikuttaa olevan jonkinlainen itsestäänselvyys. Tämä käsitys estää Jeesuksen luo tulemisen ja evankeliumin vastaanottamisen yksin armosta. Tästä olen oman kokemukseni perusteella täysin vakuuttunut. Sillä kristinusko ei ole vain ajatusten ja järjen tasolla olevaa opillisten asioiden tietämistä, totena pitämistä ja hyväksymistä, vaan se perustuu ihmisen ja Jumalan kohtaamiseen, Jumala kutsuu ihmistä yhteyteensä, on kyse henkilökohtaisesta uskosta ja suhteesta Jeesukseen. Jumala on lahjoittanut Poikansa juuri sinulle ja minulle että pelastuisimme uskoessamme häneen sijaisenamme, syntiemme sovittajana. Usko on syvää sydämen tason kokemusta ja luottamusta ja vakuuttumista tästä. Tästä Jumalan Sana kertoo. On kyse totuudesta ja elämästä ja sen löytämisestä Jeesuksessa Messiaassa ja tämä totuus todella tekee meidät vapaiksi elämään ikuista elämää jo täällä maailmassa!
Itselläni kysymyksen selvittäminen lähti jo 20 vuotta sitten siitä, kun havahduin huomaamaan etten uskovanakaan ollut muuttunut yhtään pyhemmäksi ja paremmaksi ihmiseksi. Tällaisesta kokemuksestaan Paavali puhuu Roomalaiskirjeessään 7:14-25 ja muissakin kirjeissään. Paavali riensi kohti uskonvanhurskauden saavuttamista. Hän ei siis katsonut vielä saavuttaneensa sitä eikä katsonut olevansa vielä tullut täydelliseksi, vaan rientävänsä sitä kohti, koska Jeesus Kristus oli voittanut hänet (Fil. 3:12).
Otan siteerauksen Olav Valen-Sendstadin kirjasta ”Unelma vapaasta tahdosta”. Kirjan takakannesta: ”Ihmiset kaipaavat eniten vapautta. Sitä he myös eniten pelkäävät. Tämä kirja käsittelee ihmisen vapautta ja sidonnaisuutta syvimmällä tasolla, suhteessa Jumalaan. Kirja ei ole elämälle vieras vaan kohtaa lukijan kokemuksellisesti. Se ei kuitenkaan perustu kokemuksiin vaan Raamatussa olevaan Jumalan ilmoitukseen. Kirja selkeyttää kristityn ajattelua ja ennen kaikkea häntä henkilökohtaisessa uskonelämässään. Raamatullisessa ja sielunhoidollisessa selkeydessään kirja on suorastaan harvinainen ja jokaiselle kristitylle tarpeellinen luettavaksi”.
”Kuten kaikki tässä maassa, minäkin olen lapsuudestani asti oppinut, että minulla on ”vapaa tahto”, huolimatta siitä, että lapsena saamamme opetus varsinaisesti sanookin jotain aivan muuta. Jumalan sanaa kuullessani olen kaikkialla kuullut samaa. Myös uskonnollisessa ja kristillisessä elämässä ja työssä vallalla olevan ”ajan henki” opettaa samaa. Nyt kuitenkin olen täysin eri mieltä näiden opetusten kanssa. Syy siihen on yksinkertaisesti se, etten ole saanut hengellisiä kokemuksiani enkä Jumalan sanaa sopimaan ”Ajan hengen” enkä sen ”itsestäänselvyyden” kanssa, että meillä on ”vapaa tahto”. ….
Toiseksi hylkäämme puheen ”vapaasta tahdosta”, koska se on ehdottomasti sovittamattomassa ristiriidassa evankeliumin kanssa, joka kertoo Jeesuksessa Kristuksessa olevasta sovituksesta ja vanhurskaudesta.
Miksi Jumala oikeastaan pani alulle koko pelastustyönsä, käytti vuosisatoja sen valmistamiseen, lähetti profeettoja ja apostoleita, laati tyyppejä ja esikuvia, salli Poikansa astua alas ja tulla lihaksi ja vereksi neitseen puhtaassa kohdussa, salli tämän Pojan elää ja kärsiä maailmassa, tulla ripustetuksi ristille pilkattavaksi, lähetti hänet tuonelaan, herätti hänet kuolleista ja istutti hänet oikealle puolelleen taivaaseen? Onko hän tehnyt kaikki nämä viisaat ja ihmeteltävät asiat vain viihteeksi ja näytelmäksi luovuttaakseen sitten lopuksi meidän itsemme ratkaistavaksi, löydämmekö siitä ”vapaalla tahdollamme” mitään järkeä ja yhtenäisyyttä ja iloa, niin että meitä miellyttäisi uskoa se?
Mitä pilkkaa tämä onkaan! Hänkö, joka tahtoo, että kaikki kunnioittaisivat Poikaa, niin kuin he kunnioittavat Isää (Joh 5:23), hänkö antaisi lopulta kurjalle syntisrähjälle, ruukunsirulle ja saviastialle, viimeisen ja ratkaisevan kunnian pelastuksen asiassa? Ei suinkaan, sillä hän on sanonut: ”Kunniaani en minä toiselle anna” (Jes 48:11). ”Joka kerskaa, sen kerskauksena olkoon Herra” (1 Kor 1:31). ”Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla” (Room 3:23). Mutta Herralta meidän pelastuksemme on tullut, ja se on ihmeellistä meidän silmissämme.
Rosenius on kirjoittanut tästä erinomaisesti: ”Monet ovat kummastelleet sitä, että Luther taistelee hyvin kiivaasti vapaan tahdon oppia vastaan. Siihen on kuitenkin hyvä syyt. Vaikka Kristus näet kuolisi sata kertaa puolestamme ja vaikka häntä julistettaisiin meille kuinka suurenmoisesti tahansa, kaikki tämä voidaan tehdä turhaksi yhdellä sellaisella lauseella tahdosta, jonka mukaan meillä itsellämme olisi voima tehdä sitä hyvää, mitä tahdomme.”
Rosenius jatkaa sanoen, ettei herännyt ihminen lainkaan voi uskoa Jumalan armoon, ellei hän ole selvillä oikeasta opista tässä kohden. Jos lain kuolettama herännyt ihminen saa vielä kuulla, että hänellä on vapaa tahto ja voima tehdä hyvää ja oikeaa Jumalan edessä, niin kieltäähän jo hänen omatuntonsakin häntä uskomasta armoon, ennen kuin hän on päässyt siihen hengelliseen tilaan, jossa hän on tehnyt kaiken, mitä hänen tuleekin tehdä. Niinpä Rosenius päättääkin seuraaviin sanoihin: ”Vapaa tahto on unelma paratiisin päiviltä. Sitä ei ole ihmisessä ollut sen koommin, kun Aadam käytti sitä väärin.”
Tässä onkin asian ydin. Jos ihmisellä on vapaa tahto ja hän voi tehdä hyvää, niin Kristus on tarpeeton. Hän ei tarvitse armoa armona, ja hänen omatuntonsa kieltää häntä omistamasta sitä itselleen, ennen kuin hän tullut täysin arvolliseksi ja sopivaksi siihen. Mutta jos armon saamisen edellytyksenä on arvollisuus ja soveltuvuus, kyseessä ei enää olekaan ansaitsematon armo, vaan teoilla ansaittu palkka.
Kolmanneksi hylkäämme puheen ”vapaasta tahdosta”, koska näemme selvästi maanpäällisestä Jumalan valtakunnasta ja seurakunnasta, että ihmiset, kristityt, ovat täysin kyvyttömiä pitäytymään Jumalan valtakuntaan ja sanaan, pitämään niitä yllä ja suojelemaan ja varjelemaan niitä maailmaa ja perkelettä vastaan. Samoin ihmisen tahtokin on kykenemätön ylläpitämään maailmaa. Tähän kaikkeen kykenee ainoastaan Jumalan kaikkivaltius, Jumalan, joka luo ja ylläpitää kaiken vapaan tahtonsa päätöksen mukaan. Yksinomaan siihen, että Jumala ohjaa ja vallitsee kaikkea, perustuu se ikuinen totuus, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat (Room 8:28).
Onko maailmassa mitään pahaa tai hyvää, mikä ei vaikuttaisi ja minkä ei täytyisi vaikuttaa Jumalan lasten parhaaksi? Sairaus ja kärsimys, menestyminen ja ilo, terveys ja hyvinvointi, vastoinkäyminen ja köyhyys, kiusaus ja ahdistus, suru ja hätä – eikö tämä kaikki vaikuta meidän parhaaksemme? Varmasti – vaikkemme aina tapahtumahetkellä tajua, mitä hyvää mikin edistää. Mutta vaikuttaako se meidän parhaaksemme siitä syystä, että me ihmiset vapaalla tahdollamme annamme sen vaikuttaa niin? Tällainen puhehan olisi aivan typerää. Kaikki vaikuttaa parhaaksemme vain siitä syystä, että Jumala ohjaa kulkuamme ja ohjaa sitä niin, että kaikki olisi viemässä meitä hänen luokseen. Lopulta jopa syntiemme ja itse perkeleenkin – tämän hirvittävän pahan – täytyy vaikuttaa Jumalan lasten parhaaksi, koska Jumala tahtoo niin ja saa aikaan, että nekin vaikuttavat meidän parhaaksemme.
Juuri Jumala näet ohjaa maailmaamme ja meidän kulkuamme sen halki. Hän yksin on hyvä, autuas, ihmeellinen. Hän on ensimmäinen, joka oli ennen kaikkea. Hän on viimeinen, joka on silloinkin, kun kaikki katoaa. Ennen häntä ei ollut yhtään Jumalaa, eikä hänen jälkeensä tule yhtään. Hän ei valitse tahtoaan, sillä se on ikuisesti hyvä, mutta hän valitsee tahtonsa välineet ja antaa niiden vaikuttaa kaikkien lastensa parhaaksi. Hänen tahtonsa on yksi ja muuttumaton. Hänen välineensä ja tiensä ovat lukemattomat ja jäljittelemättömät, eikä mikään ole hänelle mahdotonta. Hänelle olkoon ylistys, kunnia ja kiitos iankaikkisesta iankaikkiseen! Aamen.
(Olav Valen-Sendstad, Unelma vapaasta tahdosta, Suomen Raamattuopiston Kustannus Oy)