Näkemyksemme ihmisarvosta ja ihmiskäsityksestä ovat avainasioita ihmisiä kohdatessa. Monien tieteiden tutkimusten lähtöoletuksena on jokin ihmiskäsitys. Uskontojen näkemykset ihmisarvosta ja ihmiskäsityksestä ovat olleet historian kulussa aina merkittäviä. Sitä ne ovat edelleen. Pengon aihetta neljän suurimman uskonnon näkökulmista – kristinuskoa painottaen.
Ihmisarvo kaikilla yhtäläinen taustasta, sukupuolesta, iästä, terveydestä tai asemasta riippumatta. YK:n ihmisoikeuksien julistus (1948) toteaa yksiselitteisesti: ”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan.” Perustuslaissamme (1 §, 2 mom.) ihmisarvo on loukkaamaton. Olisimmeko valmiita asenteittemme läpivalaisuun näissä asioissa?
Entä toteutuuko ihmisarvon yhtäläisyys uskontojen opillisissa perusteissa? Toteutuuko yhtäläisyys niiden toiminnassakin?
Ihmisarvo osa ihmiskäsitysten kokonaisuutta. Ihmiskäsitys on siis ihmisarvoa paljon laajempi käsite. Ihmiskäsitys pyrkii ymmärtämään ihmistä kokonaisvaltaisesti. Se on tiedollisesti ihmiseen (Homo sapiens) liittyvien yhteisten synnynnäisten ominaisuuksien joukko, mutta sitä koskevien käsitysten avaruus on sitä paljon laajempi. Kristillinen ihmiskäsitys on yksi monista ihmiskäsityksistä.
Ihmiskäsitys – kokonaisvaltaisena tietona, ymmärryksenä ja asenteina ihmisestä auttaa ihmissuhteissa. Entä miten uskonnot selittävät ihmisarvoa ja ihmiskäsityksen ilmiötä?
Uskonnonfilosofisia pohdintoja
Osa valmiuttamme vuorovaikutukseen toimii luontaisen intuition kautta. Se on tietoakin, mutta enemmänkin kokemusta sekä ihmisyyden tuntemusta eettisesti ja psyykkisesti.
Uskonnot sisältävät yleensä uskoa joihinkin korkeampiin voimiin. Yliluonnollisuus voidaan ymmärtää uskoksi sellaiseen, mitä ihmisen aistit, järki ja tiede eivät tavoita. Usko on todeksi uskomista, mutta ei edellytä todeksi osoittamista.
Uskonto yhdistää usein ihmisiä, ihmisryhmiä ja ihmismassojakin. Ne vaikuttavat ihmisten arvoihin ja käyttäytymiseen. Voiko toisin ollakaan? Uskonnot lisäävät myös sosiaalista koheesiota (yhteenkuuluvuutta). Ne pyrkivät ohjaamaan vaikuttamalla itse kunkin sisäiseen (omantunnon) ääneen. Uskontojen tapakulttuurit voivat viehättää, mutta ne ovat uskonnoissa toissijaista.
Uskonnoilla on oppinsa ja totuutensa. Opin tyrkyttäminen koetaan ahdistavana, sen tarjoamista ei yleensä kielletä. Toisin voi olla vaikkapa Pohjois-Koreassa. Vapaus valita se, mihin uskoo, on lähellä länsimaisen yksilöllisen autonomian ihannetta.
Uskonnollisen vaikuttamisen rajoittaminen olisi outoa. Sellainen ei tule kysymykseen esim. poliittisessa vaikuttamisessa. Kannattajien hankinta on jo vaikuttamista, eikä se työ ole vain hajuttoman ja mauttoman tiedon jakamista.
Kasvatus, opetus ja koulutuskin perustuvat vaikuttamiseen. Sen tavoitteena voi olla vaikka hyvä ja hyödyllinen kansalainen. Niidenkin tavoitteiden taustalla on ihmisarvo ja ihmiskäsitys.
Ihminen voi uskoa, vaikka ei näe. Usko voi olla yhtä vahvaa, että jotakin x on tai että päinvastoin jotakin x ei ole. Uskontoihin voi liittyä myös vaikeaselkoista, ikivanhaa filosofiaa ja mystiikkaa.
Jumalasuhde vaikuttaa lukuisten ihmisten ihmiskäsitykseen ja käsitykseen ihmisarvosta. Ihminen kyselee, miksi olen olemassa, mikä on olemassaoloni tarkoitus ja mitä minulle tapahtuu, kun kuolen tai tulee maailmanloppu. Iankaikkisuus kiinnostaa – siksikin uskonnoilla on tilausta.
Ihmisarvo suurissa uskonnoissa
Tarkastelen suppeasti ihmisarvoa islamissa, hindulaisuudessa ja buddhalaisuudessa. Tekstini lopussa tarkastelen sekä kristinuskon ihmisarvoa että ihmiskäsitystä.
Islamissa ihmiset ovat Jumalan (Allahin) luomia ja siten samanarvoisia. Ihonvärillä, kielellä tai ihmisen taustalla ei ole merkitystä. Ihmisarvo on kaikille yhtäläinen oikeus, mutta šaria-laki ja sen eri tulkinnat voivat luoda isojakin suhtautumisen eroja esim. miesten ja naisten välille. Ihmisarvo kytkeytyy uskonnollisiin velvollisuuksiin ja yhteisön hyvinvointiin.
Hindulaisuudessa ihmisarvo perustuu ajatukseen, että jokaisessa ihmisessä on jumalallinen ydin, sielu, joka on osa maailmansielua. Tämä tekee ihmisen elämästä pyhän ja antaa jokaiselle yksilölle arvon, joka ylittää ulkonaiset asiat. Ihmisen sielu on ikuinen ja syntyy uudelleen tekojen mukaan. Vaikka tämä selittää sosiaalisia eroja, sielu on samanarvoinen kaikissa kehoissa.
Buddhalaisuudessa ihmisarvon perusta ihmiselämän arvokkuudessa. Ihmisarvoa korvaavan ilmiön ydin on syvällä myötätunnon ja ei-vahingoittamisen opetuksissa. Buddhalainen etiikka korostaa kaikkien olentojen tasa-arvoa. Kaikilla on oikeus tulla kohdelluksi kunnioituksella ja ilman syrjintää.
Ihmiskäsitys suurissa uskonnoissa
Islamissa ihmisellä on vapaa tahto valita tekonsa. Ihminen on luotu puhtaana ja hyvään pyrkivänä. Hänen tulee pitää huolta toisista ihmisistä. Ihminen erottaa hyvän ja pahan. Hän on vastuussa teoistaan Jumalan edessä. Ihmisellä on toiminnassaan suuri vastuu, vapaa tahto ja moraalinen ohjausjärjestelmä. Islamin suuntauksilla on opillisia eroja.
Hindulaisuudessa jokainen teko, ajatus ja tahto vaikuttavat tuleviin jälleensyntymiin. Ihminen noudattaa omaa velvollisuuttaan ja moraalista järjestystä, joka riippuu usein elämänvaiheesta ja sosiaalisesta asemasta. Hindut pyrkivät kohti päämääräänsä palvomalla jumaliaan sekä harjoittamalla joogaa ja meditaatiota.
Buddhalaisuudessa ihminen on vastuussa kohtalostaan tekojensa perusteella. Tavoitteena on vapautua kärsimyksestä ja jälleensyntymän kierrosta saavuttamalla valaistuminen. Kärsimystä voi vähentää muuttamalla suhtautumistapaa vaikeuksiin. Buddhalaisuudessa vältetään äärimmäisyyksiä eli liiallista nautintoa ja liiallista itsekuria. Kohtuullisuutta arvostetaan.
Ihmisarvo ja ihmiskäsitys kristinuskossa
Raamattu kertoo Jumalan teoista luomiskertomuksesta alkaen maailmanloppuun saakka. Kyse on siis eräänlaisesta kaiken ihmisenä elämisen selittämisen ja ymmärtämisen suuresta kertomuksesta, jonka ytimessä on Jumalan Pojan työ ihmiskunnan syntien sovittajana. Vastaavaa armojärjestystä ei ole muissa uskonnoissa.
Ihmisarvo kristinuskossa on jakamaton, muuttumaton, luovuttamaton ja ihmisen taustasta riippumaton. Seuraavat poiminnot Raamatusta kertovat kristinuskon suhdetta eri ikäisiä kohtaan.
Jumala arvostaa luomaansa ihmistä vauvasta vanhukseen. Jumalan kuvana Kristus on täydellisimmillään – onhan Hän itsekin Jumala.
Kolmannessa Mooseksen kirjassa (19:32) todetaan näin: “Nouse seisomaan harmaapään edessä, kunnioita vanhaa ihmistä ja pelkää Jumalaasi.”
Paavali neuvoo nuorta Timoteusta suhtautumaan niin nuoriin kuin vanhoihinkin kuin perheeseen (1. Tim. 5:1–2): “Älä nuhtele vanhaa miestä kovasti, vaan neuvo häntä kuin isää, nuoria miehiä kuin veljiä, vanhoja naisia kuin äitiä, nuoria naisia kuin sisaria.” Siinäpä esikuvallisuutta kerrakseen!
Jeesukselle lapsi on uskon esikuva: “Sillä lasten kaltaisten on taivasten valtakunta” (Matt. 19:14). Nuoriakaan ei sivuuteta. Paavali kirjoitti Timoteukselle: “Älköön kukaan vähätelkö sinua nuoruutesi tähden” (1. Tim. 4:12).
Kristinuskon ihmiskäsitykseen liittyy kehotus kunnioittaa lähimmäistä niin kuin itseään. Ajatus löytyy jo VT:ssa (3. Moos. 19:18). Periaate toistuu Jeesuksen opetuksissa (esim. Matt. 22:39).
Suhde lähimmäisiin tulee esille myös kultaisessa säännössä: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille” (ks. Matt. 7:12).
Ihmisen mielessä hyvä ja paha taistelevat. Sama ihminen voi nostaa ja painaa, rakentaa ja repiä. Paha ihmisessä toimii Jumalan tahtoa vastaan. Tämä näkemys on muuttumaton Raamatun kirjoissa.
Kristinuskon mukaan usko tarjoaa oikean ymmärryksen suhtautua lähimmäisiin tasapuolisesti, arvostavasti ja syrjimättä.
Kirjoituksen faktoissa on hyödynnetty Raamattua, nettiä ja tekoälyä.
Esko Korkeakoski,
Kirjoittaja on kasvatustieteen dosentti ja tietokirjailija
Niinpä. Kirkko ei julista täyttä evankeliumia. Evankeliumilla on suuri vetovoima, mutta, mutta.
Mikkola Jukka: ”Kristinusko, saati Jumala, ei ”kiristä” saati pakota uskomaan, vaan tarjoaa vapautusta, vieläpä ilmaiseksi. Jos vain sattuu kelpaamaan….”
Vapautuksen siitä, mitä tapahtuu, jos ei usko. Tuollainen asetelma ei ole pyyteetön tai ilmainen, vaan selkeää kiristystä.
Kirtinusko vaatii myös kokosydämistä sitoutumista. Jos olisit asunnoton ja joku poliittinen puolue tarjoaisi sinulle asunnon ilmaiseksi, kunhan sitoudut puoueeseen kokosydämisesti, pitäisitkö asuntoa aidosti ilmaisena?
Lisäksi argumenttisi on muutenkin virheellinen. On paljon meitä, joilla ei ole mitään sisäistä tarvetta uskoa jumaluuksiin. Meille ei siis kristinuskon mukaan ole tarjolla pelastusta siltä, mitä tapahtuu jos ei usko, emmekä me voi koskaan saavuttaa sitä. Tämän huomiotta jättäminen uskoon liittyvissä keskusteluissa on ainoastaan naiivia ja kertoo siitä, ettei aihetta uskalleta ajatella syvällisemmin. Siinä jätetään sujuvasti sivuun myös koko ihmisen psykologinen mielenmaailma ja psykologisten ilmiöiden monimuotoisuus.
Jukka: ”Ihmiset toki ovat tehneet kaikenlasita, kuten yhteiskunnassammekin sen uusien arvojen noudattamisen vaatikuskista näemme.”
Niin, Siellä ne kristityksi itseään kuvailevat istuvat hallituksissa ja vievät vähävaraisilta siitäkin vähästä, mitä heillä joskus oli. Samalla he ajavat politiikkaa, joka on suosiollinen paremmin toimeentuleville. Päiviräsäset ovat toki Raamattunsa lukeneet ja noudattavat sitä ilolla.
”Sillä sille, jolla on, annetaan, ja hänellä on oleva yltäkyllin; mutta siltä, jolla ei ole, otetaan pois sekin, mikä hänellä on.”
Kiitos Antero siitä että joskus kritisoit rukouksen mielettömyyttä monin tavoin. Se osaltaan auttoi minua löytämään vastauksia kysymyksiisi.
Ole hyvä vain, Pekka. 🙂 Se olikin aika polveileva keskustelu kaikkiaan. Jäi mieleen.
Antero,
Päivänpolitiikkaan en puutu. Siitä voi, saa ja on hyväkin olla erilaisa mielipiteitä.
Yhteiskunnassamme sen arvojen muuttamiseen pyritään erilaisten kiristystoimenpiteiden avulla. Näihin kuuluvat erilaiset varovaisuutta tai pelkoa kansalle luovat toimet. Sekä taloudellispohjaiset että oikeusprosessipohjaiset toimet.
On julkilaututtuja arvoja ja on sitten ei-julkilausuttuja arvoja. Syvimmät arvomme eivät useinkaan ole niitä, joita eniten pidetään ”meteliä”. Eniten meteliä pidettäneen niistä arvoista, joita käytetään lähinnä välinearvoina joidenkin julkilausumattomien tavoitteiden aikaan saamiseksi; eikä niitä tavoitteita aina edes täysin tiedosteta. (Ne eivät aina ole edes kovin ”hurskaitakaan”?) Tallaisten tavoitteiden takana ovat ne syvemmät arvomme. Ja ne arvot havaitaan usein vasta sitten, kun niitä ei enää oleyhteiskunnassamme tai kun niitä ei voida enää noudattaa.
Ei kristillinen käsitys siihen perustu, että omasta uskostansa ja sitoutumisestaan ihminen saisi pelastuksen palkkioksi. Pelastus ja armo on todellakin ilmaista – lahjaa. Ihmiset kuitenkin haluavat itse yrittää pelastaa itsensä tai kuvitella voivansa sen tehdä, kulkematta oikeaa Tietä, noudattamatta Totuutta ja kohtaamatta tai löytämättä todellista Elämää.
Ei kyse ole siitä, onko meillä (sisäinen) ”tarve uskoa jumaluuksiin”. Eivät ”jumaluudet” ketään pelasta. Kyse on siitä, että on olemassa Tie, on Totuus ja on Elämä, joka vie perille asti. Ja vieläpä ilman pakkoa, ilman kiristystä. Mutta ihan mikä tahansa menetelmä ei vie perille. Lopulta vain armahdus on se, joka meidät vapauttaa kiristyksen tunteeta ja pelon voimasta; tai muista kuvitelmista. Kyseessä on pikemminkin vain siihen totuuteen myöntyminen, että emme ole riittävän hyviä yrittämälläkään, ja että ainoa mahdollisuutemme on turvautua armahdukseen. Se tosin voi tuntua jopa loukkaavalta – psykologisestihan me haluaisimme olla ”kalifina kalifin paikalla” ja itse määrätä sen, miten pelastutaan – vaikka sitten emme siihen omalla tavallamme millään kykynisikään, vaan jäisimme totuutta vastaa kapinoimaan.
”Pelastus ja armo on todellakin ilmaista”
Selvä homma. Sittenhän kaikki mekin, jotka emme usko, saavat pelastuksen, joten mitä sitä sitten sen enempää ihmettelemään.
Armo ei ole ostettavissa eikä myytävissä, ja siinä merkityksessä se on ilmaista. Sitä ei voi ansaita.
Se ei tarkoita, että ”kaikki käy” tai että ”kaikki tiet olisivat OK”. Kyseessä ei ole ”pelatusautomaatti”.
Tiensä kunkin on joka tapauksessa kuljettava loppuun asti. On olemassa tuleva tuomiopäivä. Armo ei anna lupaa tehdä väärin.
Armon ilmaisuus tarkoittaa, että pahuutensa voi voi saada anteeksi.
Mutta luotatko aidosti armoon, ja kohtaatko armon reaalisesti? Mistä ajattelet, että juuri Sinulle on tarjolla armahdus?
Armo ei ole teoria tai hypoteesi vaan reaalinen todellisuus, ja todellisuus on kohdattava elämässä ja elämällä todellisuudessa. Myös pahuutemme (syntisyytemme) on reaalinen todellisuus, josta emme pääse itse eroon.
Uskottelu tai armoon luottamattomuus tosiasiallisesti ei ole luottamusta tarjottuun armoon elävän Jumalan todellisuutena, joka tulee elävän Jeesuken Krituksen tekemän sovitustyön kautta.
Antero,
mikä on oma käsityksesi siitä, kenelle on tai tulisi olla tarjolla pelastus, ja millä perusteella? Kuinka paha tai kuinka vähän hyvää tekevälle olisi pelastus oltava vielä tarjolla? Tulisiko olla jokin selkeä kriteeri sille, mikä on kulevan senhetkinen hyyvyydern ja pahuuden synnyttämä loppusaldo?
Vai oletko sitä mieltä, että ”mihin puu kaatuu, siihen se maatuu” eli kaikki lakkaa kun sydän lakkaa lyömästä ja aivosähkökäyrä on vain viiva? Eli oliko kaikki elämä ja merkityksellisyys vain siinä? Toiset näkevät vaivaaa toisten hyväksi siitä itse kenties kärsienkin, toiset elävät ”kuin pellossa” eläen vain itsekkäästi nautuskellen. ”Business as usual…” Kumman tavan aikamme ihminen mieluummin valitsisikaan? Ja miksi?
Aidosti kristilliset arvot – ja siihen liittyvä toivo – pitävät sisällään ihmiskäsityksen, jossa kaikki ei pääty tämän ajallisen elämän loppuessa; ja sen, että elämällä on suurempi merkitys kuin ajallinen hyvinvointi. Toki merkitykseen voi yrittää uskoa (tai uskotella) ilman kristinuskoakin, mutta se vaatii melkoista ”sokeaa” uskonhyppyä, uskoa johonkin, jonka todellisuudelle tai perustalle ei ole mitään syytä tai perustetta. Moni joka tapauksessa elää ikäänkuin ”viimeistä päivää” pyrkien nautintoja eri muodoissaan saamaan itselleen. Ja miksi ei niin tekisi, jos ei moiseen ”uskonhyppyn” mielekkyyteen usko? Kannattaako?
Jari Haukka alemmassa kommentissaan pohtiikin: miksi kilvoitella, jos pärjää kilvoittelematta, eli yrittämättä ”lähes epätoivoisesti” tehdä hyvää ja välttää pahaa? Vähemmälläkin tässä elämässä pärjää….
Kristillisyydestä on melkienpä kadonnut ajatus toivosta kuoleman jälkeen. Ilman sitä aidot kristilliset arvot vähitellen katoavat kuin pienenevä pyy ennen maailmanloppua.
Näin tämän ajattelinkin. Pelastus on ilmainen mutta ei sitten suinkaan olekaan.
Osan uskovien älyllinen epärehellisyys on yksi häiritsevivin piirre ilmiöön liittyen.
Miten, Antero hyvä, itse ajattelet, että pelastus tulisi toteuttaa jos kristillinen malli ei ole hyvä?
Mikä olisi sopiva ”maksuperuste” jos ilmainen armo ei ole hyvä ratkaisu?
Kuinka ”hyvä” pitäisi olla, että pelastus olisi mielestäsi riittävästi ansaittu, ja tilanne kenties paremmin logiikkaasi istuva?
Olisiko kenties sinusta hyvä, jos kaikille olisi ”pelastuksen autuus” luonnostaan ja automaattisesti tarjolla, jos/vaikka tekisi vain pahaa, eikä koskaan sitä edes pyytäisi anteeksi, katuisi tai edes harmittelisi? Loogista toki kenties?
Tai, olisiko parempi, ettei sellaista ”pelastusta” olisikaan, jolloin kenellekään ei olisi ”autuutta” tajolla, ei ”hyville” eikä ”pahoille”? Toisille vain elämä olisi yhtä (usein toisten aiheuttamaa) kärsimystä, toisille taas mukavaa nautintoa (usein toisten kustannuksella)? Näinhän täällä maailmassamme taitaa paljolti olla, jos kaikki on ”vain tässä”. Tasan eivät käy ”onnen lahjat”. Eikä monikaan tästä edes tunnu olevan kovin huolissaan? Ja miksi pitäisikään olla, maailma kun vain on ”tuollainen”… Varsin looginen ratkaisuhypoteesi? Paha saisi lopulta ”palkkansa” kuolemassa, ja kaikki me olemme enemmän tai vähemmän pahoja: Kolema olisi ikäänkuin ratkaisu yksilön henkilökohtaisen pahan ongelmaan.
Kyllä krisinuskossa pelastuskäsitys armosta on sellainen, etteä emme sitä voi maksaa rahaalla tai muulla ”mammonalla”, kunnialla, hyvän tekemisillämme tai pahan tekemättä jättämisillämme, tai edes oikein uutterasti yrittämällä. Teoreettisesti voisi spekuloida, että jos ei tee koskaan mitään pahaa eikä jätä koskaan mitään hyvää tekemättä, mitä voisi tehdä, voisi ikäänkuin ”lunastaa” pelastuksensa perustellusti ansaittuna. Mutta kun ei tunnu onnistuvan.
Hyvän tekeminen ja pahan tekmättä jättäminen on ihmisen velvollisuus, ei maksu armosta eikä siten pelastuksestakaan. Eikä tuo ehdoton velvollisuus ole edes kiinni ihmisen uskosta tai epäuskosta Jumalaan tai armoon. Jos tällainen velvollisuus asetetaan, sille on vaikea löyttää naturalistista perustetta – utopistisen toiveen kenties.
Sikäli olet oikeassa, että kristillinen pelastus armosta Jeesuksen sovituksen perusteella on jotain, joka ei oikein miellytä ihmistä. Velvollisuus hyvään kuitenkin säilyy; ei armo sitä velvollisuutta loogisestikaan kumoa: velvollisuus on ja pysyy asetettuna velvollisuutena. Ei toiveen.
Aika usein käytetään termiä ”kristilliset arvot” tarkemmin pohtimatta sitä, mikä todella on ”kristillistä” uskoa – tai oikeastaan luottamusta kristinuskon kuvaamiin oleellisiin perustotuuksiin: synti, vanhurskaus ja tuomio.
Kun ”arvojen sokka” on irroitettu kristillisen opin mukaisesta (todellisuus)perustasta, ns. kristilliset arvot alkavat elää omaa elämäänsä vain välinearvoina, jotka sitten voidaan valjastaa muidenkin ideologioiden mukaisten tavoitteiden edistämisen tarpeisiin; kuitenkin yhä ns. ”kristillisten arvojen” nimellä. Nämä tavoitteet voivatkin sitten olla kristillisesti arvioiden hyviä tai ei-niin-hyviä.
Ihmisarvon olemus omassa ajassamme on paljolti eriytynyt kristillisestä perustastaan: luomisesta. lankeemuksesta, lunastuksesta ja lopulta ennalleen asetkuesta. Ihmisarvon ilmauksesta on tullut osin ontto poliittinen iskulause, jolla yritetään perustella toinen toistaan erilaisempia poliittisia tavoitteita.”Ihmisarvosta” on tullut välinearvo.
Ihmisarvon olemuksen liittyminen yhteisöllisyys- ja yksilöarvoon poikennee kristinuskossa ja kristillisessa kulttuurissa siitä, mitä se monissa muissa uskonnoissa tai uskonnollisissa kulttuureissa on. Monissa uskonnoissa ihmisen arvo määräytyy pitkälti vain ihmisen osasta osana yhteisöä. Yhteisön arvo saattaa ylittää yksittäisen ihmisen arvon. Ihmisen arvo on sidoksissa hänen arvoonsa yhteisön jäsenenä, ei vain sentähden, että hän on (yksi) ihminen.
Meillä ”lännessä” kristinuskon nostama ihmisen arvo omana itsenään (ja alunperin Jumalan luomana Jumalan kuvana) on kuitenkin eriytynyt yksilön arvosta (myös) yhteisön jäsenenä. Yhteisöllisyyden osuus tulee uudelleen mukaan sekulaarissa yhteiskunnassa tarkoituksenmukaisuusarvon kautta: ihmisen arvo on valjastettu poliittisluontoisten tavoitteiden tarkoituksiin, jolla pyritään luomaan uudenlaista poliittisluontoista yhteisöllisyyttä. Moniarvoisuusjulistuksen sijaan on yhä enemmän alettu korostaa ”yhteisiä eurooppalaisia arvoja” – Euroopassa, jossa on havaittavissa selkeää arvojen polarisaatiota.
Näihin arvoilmaisuihin liitetään voimakkaasti termi ”ihmisarvo” tietynlaisen tasa-arvonäkemyksen voimistamiseksi.
Nöyryys ja kilvoittelu ovat kristinuskossa keskeistä.
Itse en yhtään ihmettele, etteivät nämä houkuttele ylpeyttä (”pride”) ja itsensä esiintuomista arvostavassa ajassamme.