Mitä jos suurin temppu ei olekaan valhe – vaan epävarmuus?

Emme elä pelkästään informaation ajassa. Elämme hämmennyksen ajassa. Aikakaudessa, jossa totuus ei ole selkeästi piilotettu – vaan hajotettu, sirpaloitu ja asetettu kyseenalaiseksi niin monesta suunnasta, että lopulta kukaan ei enää tiedä, mitä uskoa.

Ja juuri siinä piilee kysymys, jota harvoin uskalletaan viedä loppuun asti:
entä jos tämä ei ole sattumaa?

Kun epäilystä tulee ase

Perinteinen ajatus on yksinkertainen:
on totuus ja on valhe.

Mutta entä jos todellinen vaikuttaminen ei perustu kumpaankaan – vaan siihen, että:

• totuutta ei voi erottaa valheesta
• kaikki näyttää mahdolliselta
• mikään ei tunnu varmalta

Tällöin ihminen ei enää etsi totuutta.
Hän jää epäilyn tilaan.

Ja epäilevä ihminen on helpompi ohjata kuin varma ihminen.

Salaliitot – tabu vai todellisuus?

On kiinnostavaa, että sana “salaliitto” herättää usein välittömän reaktion. Se leimataan helposti epäuskottavaksi tai liioitelluksi.

Mutta historia kertoo jotain muuta:
on ollut tilanteita, joissa asioita on salattu, manipuloitu ja myöhemmin paljastunut.

Eikä ongelma ole niinkään se, etteivätkö salaliitot voisi paljastua.
Ongelma on tämä:

mitä tapahtuu paljastumisen jälkeen?

Kaikki paljastukset eivät johda selkeään tunnustukseen tai yhteiskunnalliseen heräämiseen.
Osa jää:

• kiistanalaisiksi
• vähätellyiksi
• osittain hyväksytyiksi mutta ilman todellista vastuunkantoa

Ja osa hukkuu informaatiomassaan.

Entä jos paljastuminen ei riitä?

Ajatus, jota harvoin käsitellään avoimesti, on tämä:

entä jos järjestelmä ei pyri täydelliseen salailuun –
vaan siihen, että totuus ei koskaan vakiinnu?

Jos jokin asia paljastuu:

• sitä voidaan kyseenalaistaa
• sen merkitystä voidaan pienentää
• se voidaan kehystää uudelleen

Lopputulos ei ole selkeä valhe tai totuus, vaan jatkuva epävarmuus.

Ja tämä epävarmuus toimii.

Asiantuntijat, faktantarkastus ja luottamuksen mureneminen

Kun ihmiset alkavat epäillä viranomaisia, katse siirtyy usein asiantuntijoihin ja faktantarkastajiin.

Mutta mitä tapahtuu, jos myös heidät asetetaan epäilyn kohteeksi?

• Onko asiantuntija riippumaton?
• Kuka rahoittaa tutkimuksen?
• Mikä näkökulma jätetään pois?

Nämä ovat täysin oikeutettuja kysymyksiä.

Mutta samalla syntyy ilmiö, jossa:
mikään auktoriteetti ei enää kelpaa

Ja silloin ollaan tilanteessa, jossa:

• kaikki tieto on yhtä epävarmaa
• kaikki näkemykset näyttävät yhtä mahdollisilta

Hallittu epävarmuus – tehokkain vaikuttamisen muoto?

Jos joku haluaisi vaikuttaa massoihin tehokkaasti, mikä olisi paras strategia?

Ei välttämättä:

• täydellinen sensuuri
• täydellinen valhe

Vaan tämä:

• anna ristiriitaista tietoa
• anna osittaisia paljastuksia
• anna vaihtoehtoisia selityksiä

Lopulta ihmiset:

• riitelevät keskenään
• jakautuvat leireihin
• menettävät yhteisen todellisuuden

Ja silloin ohjaaminen tapahtuu huomaamatta.

Suurin kysymys

Tämä ei johda yksinkertaiseen johtopäätökseen siitä, mikä on totta ja mikä ei.

Mutta se johtaa tärkeämpään kysymykseen:

onko epävarmuus itsessään rakennettu tila?

Onko mahdollista, että:

• osa totuudesta on näkyvillä
• osa piilossa
• ja loput peitetään ristiriidalla

Niin, että kokonaisuutta ei voi koskaan hahmottaa täysin?

Lopuksi

Ehkä emme elä maailmassa, jossa totuus on täysin piilotettu.

Mutta emme myöskään maailmassa, jossa se olisi täysin avoin.

Ehkä elämme maailmassa, jossa:
totuus on olemassa –
mutta se on hajotettu niin moneen suuntaan,
että sen kokoaminen vaatii enemmän kuin pelkkää luottamusta tai pelkkää epäilyä.

Se vaatii kykyä kestää epävarmuutta.

Ja juuri se on vaikeinta.

Timo Tynkkynen