Mikä on yhden elämän määrä? Tämä kysymys nousee monta kertaa mieleen, kun lukee kauppatieteiden tohtori Kristiina Eleniuksen kirjaa: Kansainvälinen kanssakulkija – Birgitta Rantakari ihmisarvon, oikeudenmukaisuuden ja rauhan asialla (Väyläkirjat, 2025).

Elämänhaluisten Karjalan evakkoäidin ja sotaveteraani-isän tytär syntyi Rovaniemellä 8. toukokuuta 1947, ei nyt ihan raunioihin, mutta ei paljon kummempaan. Kauppala ja koko Lappi oli tuhottu, mikä tiesi puutetta ja kurjuutta, mutta vanhemmille myös töitä. Yrittäjäperheen arki oli hyvä kasvualusta Arja Birgitalle.

Pohjaa tulevalle elämälle antoi myös vanhempien kannustava suhtautuminen kieliopintoihin ja opintomatkoihin ulkomaille. Eurooppaa kierrettiin kielien kouluopintoja täydentäen. Nuori neiti haaveili lääketieteen opinnoista, mutta myös ilmaisutaidon opinnot ja Teatterikoulu kiinnostivat.

Helsinkiin tultiin kuitenkin 1966 Kauppakorkeakouluun. Kilttien tyttöjen akateeminen sihteerilinja vaihtui viikon jälkeen ekonomiopinnoiksi. Kauppakorkea valmisti opiskelijoita talouselämän tehtäviin, mutta kannusti myös yhteiskunnalliseen toimintaan. Ja 1960-lukuhan kuohui, niin Suomessa kuin maailmallakin. Birgittaan maailman syke tarttui kristillisen ylioppilasliikkeen riveissä. Hän tunsi olevansa voimakkaasti Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton aktivisti.

Kolmannen maailman ongelmat, rotuerottelu ja Vietnamin sota, olivat vahvasti esillä kauppakorkeankin opiskelijoiden keskusteluissa. Kristillinen ylioppilasliike pohti myös, mitä kristinusko voi merkitä nykyajan ihmiselle. Kauppakorkeassa ja Ylioppilasliitossa hääri voimakkaasti myös muuan Ilari Rantakari. Nuorten tiet kohtasivat yhteisissä riennoissa ja he avioituivat 13. elokuuta 1967. Ilari olisi ennen aviota halunnut kiertää yksin pari vuotta maailmaa, mutta tämä ei neiti Niemelle kelvannut, hän halusi mukaan.

Jo opiskeluaikana nuoripari haaveili työskentelystä ulkomailla. Syntyi Taka-Timbuktu-suunnitelma, työskentely mahdollisimman kaukana Suomesta.

Helsingin Diakonialaitoksesta tulee Birgitan ensimmäinen ja viimeinen työpaikka. Hän aloittaa henkilöstöpäällikkönä ja päättää uransa 43 vuoden jälkeen 2016 laitoksen kansainvälisen diakonian johtajana. Diakonialaitos antaa tarvittaessa virkavapautta, jopa kannustaa lähtemään, ja maailmavalloitus saattoi alkaa.

Kun Ilari Rantakari kutsutaan 1982 Luterilaisen Maailmanpalvelun kehitys- ja katastrofiohjelman talousjohtajaksi Intiaan, asemapaikkana Kalkutta, Birgitta seuraa luonnollisesti mukana. Hän ei tyydy kotirouvan osaan, vaikka perhettäkin jo on, vaan tutustuu Kalkutan arkeen. Kiehtovan julkisivun takana on todellisuus, kurjuus, jossa ei ole toivoa, kuolema, joka on koko ajan läsnä.

Kalkutassa Birgitta tutustuu Äiti Teresaan ja tämän sääntökuntaan. Pahoissa paikoissa käytännön työtä tehden hän ymmärtää, mitä pienikin apu merkitsee. Hän saa myös Äiti Teresalta elämänsä tärkeimmän ohjeen: rakasta, mene ja tee se, mikä sinulle on mahdollista.

Ilarin siirtyessä takaisin Suomeen ja ulkoministeriöön kehitysyhteistyöosaston osastopäälliköksi, palasi Birgittakin diakonissalaitokselle voimistamaan opiston kansainvälisiä yhteyksiä. Vuonna 1989 tuli Ilarille määräys suurlähettilääksi Sambian Lusakaan ja 1994 Tansanian Dar es Salamiin ja tietenkin Birgitta lähti mukaan edustamaan, mutta myös toimimaan. Molemmissa maissa hän johti korkean tason naisverkostoja, mutta toimi myös ruohonjuuritasolla katulasten, prostituoitujen, HIV- ja AID- tartuntojen kanssa elävien sekä kehitysvammaisten ja narkomaanien kanssa. Elämänkerrassa kuvataan yksityiskohtaisestikin asioita, joita eurooppalaisten silmät eivät välttämättä edes huomaa. Rotuerottelukin tuli vastaan.

Yhä uudelleen ja uudelleen Birgitta kysyy itseltään, mikä on ihmisen arvo.

Paljastuu, että Birgitta on taitava verkostojen luoja, mutta myös niiden käyttäjä. Hän saa erilaiset ihmiset yhteen, haluaa nimenomaan olla kanssakulkija. Toimivat ja syvät keskusteluyhteydet Birgitta luo myös valtionjohtajiin Kenneth Kaunda, Julius Nyerere ja Nelson Mandela. Myös Desmond Tutu tulee ystäväksi. Kun syntyy keskinäinen kunnioitus, asiat etenevät. Siinä sivussa rikotaan muutama lasikattokin.

Palattuaan Suomeen 1998 Birgitta Rantakari nimitettiin Diakonialaitoksen kansainvälisten asioiden johtajaksi. Hän käynnistää muun muassa kansainväliset hankkeet itäisessä ja eteläisessä Afrikassa, joiden kohteina ovat räjähdysmäisesti leviävä AIDS. Ulkomaanmatkoja riittää.

Vahvasti kansainvälisestä työnäystä huolimatta, Birgitta on suomalainen luterilainen, jolle kotiseurakunta on tärkeä. Aikuisena oma paikka löytyi Helsingin Haasta. Elämän vahvana tavoitteena on ekumenia, kaikkia on voitava kuunnella. Ja on paljon asioita, jotka sittenkin yhdistävät. Tämä tie vie hänet muun muassa Suomen Lähetysseuran johtotehtäviin ja evankelisluterilaisen kirkkomme kirkolliskokouksen jäseneksi. Kirkkojen maailmanneuvoston keskuskomiteassa hän on ensimmäinen suomalainen maallikko ja ensimmäinen naisjäsen. Kun näissä tehtävissä Birgitta joutui tekemisiin myös Moskovan ja koko Venäjän patriarkan Kirillin kanssa, elämänkerran lukija kysyy itseltään, kuka on tämä kansainvälinen kanssakulkija, ja keitä hän tunsikaan.

Lisää tästä kanssakulkijasta pitäisi varmasti kysyä Inarijärven Lukkusaaren kallioilta ja männyiltä tai Kylmäkosken Jalanninrannan hirsimökin seiniltä. Omaan rauhaan perheen kanssa vetäydyttiin aina kun se oli mahdollista. Rantakarit ovat yhtä.

Ajoittain uuvuttavankin lukukokemuksen myötä paljastuu maailma, josta sittenkin liian harvoin kerrotaan. Isänsä elämänohjetta hän on ainakin noudattanut: älä pelkää ketään, mutta kunnioita kaikkia.

Juha Kosonen
päätoimittaja emeritus, Akaa