Kotimaan uutisoinnin (11.12.2025) mukaan arkkihiippakunnan tuomiokapituli piti voimassa kesäkuisen päätöksen, jonka mukaan Sley ei toimi kirkon järjestyksen mukaisesti eikä se voi viettää ehtoollista Porissa Esikoiset ry:n rukoushuoneella.
Arvaan, että ei ole viisasta kirjoittaa tästä aiheesta, mutta en voi mieltäni malttaa.
Juristina ymmärrän, että pykälät arkkihiippakunnan päätöksen perusteeksi löytyvät helposti. Ymmärrän, että joku järjestys kirkossakin pitää olla. Ymmärrän myös sen, että kirkon konservatiivien toimia on monesti voitu pitää yhdenvertaisuutta loukkaavina ja että monet papiksi vihityt naiset ovat saaneet osakseen täysin epäasiallista ja epäkunnioittavaa kohtelua niiltä, joiden kanta virkakysymykseen on konservatiivinen. Silti tässä on jotakin, mitä en ymmärrä.
Jos oikein muistan, tämän vuosituhannen alkuvuosina kirkko on ns. Heikan komitean työn pohjalta vetänyt linjaukset niin tiukoiksi, että esimerkiksi työvuorojen järjestely on välillistä syrjintää, mikäli sen tavoitteena on, ettei konservatiivista miespappia panna toimittamaan messua yhdessä naispapin kanssa. Naispuolisen papin katsotaan tällöin tulleen syrjityksi. Voisiko tilanne toisaalta joskus olla sellainenkin, että todellisuudessa konservatiivisesti ajatteleva mies tulee syrjityksi?
Kirkko olisi mielestäni kyllä voinut uskonnonvapautta korostaen päätyä myös sellaiseen ratkaisuun tai sellaisiin käytäntöihin, joissa perinteisen virkakäsityksen omaaville olisi oikeasti jäänyt tilaa. Sellaista mallia ei taidettu edes yrittää hahmotella. Käytännön linjanvedoissa piispat ja tuomiokapitulit ovat olleet avainasemassa. Olisivatko ne voineet käyttää hallinnolliseen päätöksentekoon kuuluvaa harkintavaltaansa myös toisin?
En ymmärrä, kenen oikeutta nämä kielletyt messuyhteisöjen ehtoolliset loukkaavat. Järjestöt hoitavat messut omatoimisesti ja oman väkensä voimin. Käsittääkseni kukaan nykyisen virkakäsityksen omaava ei oikeasti tule syrjityksi pelkästään sen takia, että jollakin rukoushuoneella pidetään messu, jonka toimittajaksi vain mies kelpaa.
Kirkossa on katto korkealla ja seinät leveällä. Välillä tuntuu siltä, että vain nämä tietyt konservatiivit eivät sinne mahdu. Keskustelua ei käydä esimerkiksi vanhoillislestadiolaisen liikkeen seurakuntakäsityksestä eikä siitä, että liike ei keskuudessaan hyväksy naisia papeiksi. Riittää, että liikkeen seurakuntaviroissa olevat miespapit seurakunnan tilaisuuksissa suostuvat yhteistyöhön naispappien kanssa. Suuresta suvaitsevaisuudesta löytyy toki muitakin esimerkkejä, varsinkin ns. liberaalilta laidalta.
Tasapuolisuuden nimissä on kerrottava, että en ymmärrä myöskään sitä, etteivät konservatiivisen siiven teologit suostu pappisvihkimykseen, jos samalla vihitään myös naisia papeiksi. Jos oikein olen ymmärtänyt, (mies)piispa X:n suorittama pappisvihkimys muuten kyllä kelpaisi, mutta ei siinä tapauksessa, että hän samalla vihkisi myös naisia papeiksi. Eikö tässä ole joku kummallinen ristiriita ja epäloogisuus? Taaskaan en ymmärrä.
Evankelis-luterilaisen kirkon hiippakunnan tuomiokapituli ei voi puuttua ehtoollisen viettoon muutoin kuin siinä tapauksessa, että kysymyksessä on ev. lut. kirkon ehtoollinen. Nyt näyttää siltä, että kielletyt ehtoolliset jatkuvat ja tuomiokapitulit siirtyvät harkitsemaan kurittomiin pappeihin kohdistettavia toimenpiteitä. Voi olla, että jossakin vaiheessa ei enää olekaan kysymys evankelis-luterilaisen kirkon toiminnasta. Tätäkö halutaan? Tästäkö alkaa kirkon konkreettinen hajoaminen?
Jos taas järjestöjen papit ovat kuuliaisia tuomiokapitulille ja lopettavat messujen pitämisen, kärsimään joutuvat ne tavalliset rivikristityt, joiden tutuksi ja turvalliseksi koettu yhteisö hajoaa. Ihmisenä ja kristittynä tätä on vaikea ymmärtää maassa, jossa toisaalta ihaillaan konventikkeliplakaattia uhmannutta kansanliikettä.
Taitaa olla liian myöhäistä, mutta silti edelleen toivon kummaltakin laidalta sen verran joustavuutta, että kuitenkin kaikki mahduttaisiin samaan kirkkoon ja hyväksyttäisiin se, että joistakin keskeisistäkin asioista ajattelemme eri tavalla. Sovinnollisuudesta ja toisten kunnioittamisesta voisivat lopulta hyötyä kaikki.
PS: Toivon mahdollisimman lyhytsanaista kommentointia, jotta halukkaat paremmin jaksavat seurata keskustelua.
Olen Samin kanssa samaa mieltä että herätysliikkeissä on epäluottamusta paljon kansankirkkoa kohtaan . Tätä siirtymävaihetta mitä herätysliikkeet rakentaa on pyrkimystä lopulta oman kirkon perustamiseen , muut haaveet säilyä kansankirkossa on tulevaisuudessa mennyt jos ei ala luovimaan . Taistelu ei ole hyväksi evankeliumille ja mitä rauhaa se tuottaa seurakuntaelämään kun jatkuva taisto käynnissä Vaikka kansankirkon jäsenmäärästä ( herätysliikkeiden väki) lähtisi 1-2 % ei muuta piispojen linjaa . Väliaika on yritys rakentaa kirkon rakenteita ja pitää rahoitus mahdollisimman kauan . Herätysliikeväki ei ole kovin yhtenäistä ja aina on vaara liikkeiden hajoamiseen ja sitä ei tässä haluta mitä esikoisille kävi . Ja peli muuttuu aika villiksi , kuten Juhana Tarvainen sanoi STI paneelissa ettei piispoja välttämättä tarvitse pappisvihkimyksiin kun on jo kansankirkon piispat sitä varten eikä voi olla kahden leirin piispoja samassa kirkossa . Mikään kirkko ei ole syntynyt nähdäkseni minkään toisen kirkon sisälle ja eronnut . Ei Luterilaisuuskaan vaikka siellä katolilaisuudessa on juuret mutta uskonpuhdistuksesta syntyi oma kirkko . Kohta kysellään pappisoikeuksien perään.
Timo G. Tässä kannattaa myös muistaa, että kirkkokansa on aika paljon isompi kuin LHPK tai jumalanpalvelusyhteisöt eri puolilla Suomea. Ero tässä on kuitenkin siinä, että LHPK on lähtenyt rakentamaan uutta ja opillisesti selkeää vapaakirkkoa, tosin järjestysmuodoltaan jäsentymätöntä. Kansankirkon sisällä vielä sinnittelevät haluaisivat sen sijaan rakentaa sitä kirkkoa, joka tässä maassa on ollut keskiajalta saakka. Ja kuten sanoit, herätysliikkeet ovat keskenään erilaisia.
Mutta pitää muistaa sekin, että herätysliikkeet eivät ole kirkko eivätkä edes jumalanpalvelusseurakunta. Väitän, että jopa niistä, jotka ihmettelevät kirkon nykymenoa ja käyvät jotenkin säänmöllisesti kotiseurakuntansa kirkossa, vain pieni vähemmistö ajattelee kirkosta eroa. Kansankirkon johto tietää tämän ja toimii sen mukaisesti. Ruuvia kiristetään vähän kerrassaan ja tavoitteena on ”Gleichschaltung” eli yhdenmukaistaminen liberbaalin kansankirkon ehdoilla.
Marko, kirkkokansa, on paavali synodi 2.0. Kukaan ei vielä tiedä mitä siitä tulee. LHPK on hyvin toimiva, itsenäinen, organisoitu, piispallisesti johdettu oma kirkko. Onhan nämä nyt aivan eriluokan asioita.
Vapaakirkko, sillä ei ole mitään merkitystä, moni luterilainen kirkko on vapaakirkko.
Sami P. En tarkoittanut tätä Kirkkokansa -liikettä vaan jumalanpalveluksiin ja muihin seurakunnan hengelliseen toimintaan osallistuvia.
Marko nuo nimitykset on hiukan vieraita minulle – vapaakirkko? Lhpk on luterilainen kirkko ja niin minä kuin moni muu sanonut että tullut luterilaiseksi vasta kun tullut lhpk : aan aina pappeja myöten. Herätysliikkeet on pietismiä ja vapaakirkollista ajattelua ja varsinkaan kansankirkko ei edusta luterilaista uskoa , jonka pohja on apostolien opetuksessa . Niin ordodoksikirkossa , katolisessa kirkossa ja lhpk eletään rauhassa seurakuntaelämää ja se focus on täysin unohtunut näistä rakennustalkoista . Moni ei tiedä kuka hänen paimensa on ja piispaa ei halua edes sanoa ja seurakuntayhteys siellä täällä . Edustaanko tämä luterilaisuutta tai mitään apostolista mallia . Keskiössä tulisi olla ihmiset . Ja se harmittaa ihmisten puolesta jotka odottaa sitä rauhaa ja Srk elämää vapaudessa . Herra huoneen rakentaa kun siihen antaa hänelle kaikki valtuudet . Tunnen nämä asiat hyvin kun isäni oli liki 50v herätysliikkeen palveluksessa ja minäkin 20vuotta toiminnassa mukana . Ei voi rakentaa johonkin minkä perusta ei ole kunnossa . Palvella ilolla ja rauhassa on Jumalan tahto ja käyttää omia lahjoja seurakunnan rakennukseksi tulisi olla päämäärä. Yksi tärkeä asia on pappien paimenkoulutus , teologinen tiedekunta tai herätysliiketoiminta on eri kuin kaitsijan virka . Seurakuntapapeilla on siihen jopa enemmän kokemusta kuin herätysliikepapeilla .
Timo G. Termillä ”vapaakirkko” tarkoitetaan niitä kristillisiä kirkkoja ja seurakuntia, jotka eivät kuulu Suomen evankelisluterilaiseen tai ortodoksiseen kirkkoon, joilla on lainsäädännössä edelleen erityisasema. Voidaan myös puhua ”vapaista suunnista”, mutta silloin tarkoitetaan enemmän tai vähemmän reformoitua, helluntailaista ja karismaattista kristillisyyttä.
Pietismi on kirkkohistoriallisesti nimenomaan luterilaisen kirkon sisäinen uudistusliike ja sen pitäminen vastakohtana luterilaisuudelle on toki suosittua joissakin ”piireissä” mutta mielestäni ongelmallista. Koska viimeistään 1800-luvun alussa luterilainen puhdasoppisuus ja pietismi löysivät toisensa valistus- ja liberaaliteologiaa vastaan. Lisäksi pietismissä on monia keskenään erilaisia painotuksia, joita ei kannata niputtaa ilman muuta yhteen.
Esität kovin yksinkertaistettuja näkemyksiä ”seurakuntaelämästä”. On totta, että kansankirkon piirissä monet eivät tiedä mihin seurakuntaan edes kuuluvat. Tämä huomattiin jo Billy Grahamin Missio Helsingin yhteydessä 1980-luvulla. Mutta seurakuntapappina ajattelen kyllä, että kansankirkon seurakuntamallilla on omat hyvät puolensa.
On myös totta, että koko ikänsä herätysliikkeen piirissä toimineet papit eivät aina tunne seurakuntaelämää ja -ajattelua tai hahmota työtään seurakunnan rakentamiseksi siinä mielessä kuin vaikkapa LHPK ja konservatiiviset herätyskristilliset järjestöt jumalanpalvelusyhteisöissään. Herätysliike tai jokin yhden asian liike voi kyllä tehdä erittäin tarpeellista ja paikallisseurakuntaa tukevaa työtä. Ymmärrän kyllä, että messu ihan oikeasti on seurakuntaelämän keskus, mutta kyllähän seurakuntaelämään kuuluu monia muitakin asioita!
Jos muistan oikein, piispoilla +Matti, +Risto ja +Juhana ei muuten kenelläkään ole ollut kovin pitkää työsarkaa (jos ollenkaan) nimenomaan kansankirkon paikallisseurakunnissa. Tähän on tietysti omat syynsä, mutta minulle on ilmeistä, että LHPK:n seurakuntakäsitys rakentuu eri lähtökohdille kuin kansankirkon. Se on nimenomaan vapaakirkollinen tuossa yllä sanomassani merkityksessä. Mikä tietystikään ei ole paha asia tässä matoisessa maailmanajassa.
Lisäys Timolle vapaakirkosta: Vapaakirkon kolme perinteistä tuntomerkkiä ovat siis riippumattomuus valtiosta ja/tai valtionkirkosta, jäsenistö on mukana vapaaehtoisesti ja oman päätöksen nojalla (eikä syntymästä asti liitettyinä) sekä toiminnan rahoituksen perustuminen vapaaehtoisuuteen eikä verotukseen tai sen yhteydessä koottavaan maksuun.
Palataan hieman blogin aiheeseen. Lapuan tuomiokapituli on käsitellyt kantelun luvattomasta ehtoollisen vietosta Seinäjoella tänään 17.12. ja Sleyn vastauksen tuomiokapitulin esittämiin kysymyksiin. Tuomiokapituli totesi myös, että kirkon virallisten lähetysjärjestöjen toiminnan arviointi kuuluu piispainkokoukselle, jolle tuomiokapituli lähetti asian tiedoksi. Tuomiokapituli kiinnitti päätöksessään papiston huomiota siihen, että ehtoollisen viettäminen muussa kuin kirkkotilassa edellyttää asianmukaista lupaa.
Jumalanpalvelus ja ehtollisen vietto tuossa tilassa jatkuu edelleen, vaikka piispainkokous heiluttaakin ”turvallisemman tilan” konventikkeliplakaattia, jossa lukee: Tulkaa kaikki, täällä on oikea messu”
Tiedoksi vai esitykseksi? Voisiko olla mahdollista, että piispainkokous jatkossa käsittelee herätysliikkeiden ”ehtoolliskysymyksen” kokouksessaan koko kirkkoa koskevana asiana? Tästä voisi tulla piispoilta selvä pastoraalinen ohje myönteisenä päätöksenä. Kirkkokansan rukous herätysliikkeiden ehtoollisen vieton luvan saamiseksi jatkuu.
Kosti, Suomen Ev. Lut kirkon messuun tarvitaan tosiaan piispojen lupa. Yhdistykset ovat ottaneet asiat omiin käsiin. Yhdistyksen messuissa ei siis ole enään kysymyksessä Suomen Ev. Lut kirkon messuista.
Sami, joo jos vain haluat rakenteita kuvata ilman sitä opillista kehystä niin ok. Ja tässä tapauksessa se on hyvin vapaa . Pietismistä on joo turha puhua pidempään , mutta yleisesti se ymmärrys että Herra rakentaa huoneen ja vaikuttaa tahtomisen ja tekemisen on se keskeinen asia ja siihen liittyy Kristuskeskeisyys ja elämämme lepää yksin hänen tekojensa varassa . Nythän kuvitellaan tietyissä piireissä että luterilaisuus passivoi ja tarvitaan pietismiä. ”Virkapappeus ”kyllä tosin passivoi , mutta sillä ei mitään tekemistä luterilaisuuden kanssa vaikka sen luterilainen historia hyvin tunnistaa . Kirjoitit jäesentymättömyydestä , aina kun papit tai piispat päättävät lähes kaikista asioista , myös hallinnollisista niin systeemi ei toimi . Papin virka on hengellinen . Mikä on byrokratian etu kirkollisessa kontekstissa ? Raskaat ja kalliit hallintohimmelit veronmaksajien rahoilla . Paperin pyörittämiseen ei ole kutsuttu pappi , apostoli Paavali antaa hyvän esimerkin oikeasta . Kenelläkään ei ole edes lahjoja joka tehtävään.
Paine kasvaa herätysliike väellä , vaikka näitä uusia avauksia tehdään . Kaikkeen hyvään johtamiseen kuuluu ensiksi suuri avoimuus ja tulevaisuuden päämäärien ja visioiden kertominen seurakuntalaisille . Kukaan ei usko kohta tarinoita uusien messuyhteisöjen perustamisista , niistä on puhuttu pitkään mutta suunta on laskeva , kirkkojärjestys on josta varmaan kansankirkon piispat pitävät kiinni ja vetoaminen piispan edesottamuksiin ei auta . Kokisivat suurta vapautta kun katse olis muualle kuin maalliseen mammonaan. Vai onko heillä jotain teologisia raamatullisia perusteita , pysyä harhaoppisessa kirkossa ? Isien kirkko, perinteet niitä ei kuitenkaan ole .
Siis Markolle tarkoitin ed. kommentin kirkon rakenteista ei Samille
Lapuan tuomiokapitulin päätöksessä viitataan kirkon säädöskokoelmaan nro 177 / KJ 3:4§. ”Ehtoollista voidaan viettää paikassa, jonka tuomiokapituli on kirkkoneuvoston tai seurakuntaneuvoston esityksestä hyväksynyt tähän tarkoitukseen.”
Seinäjoella ehtoollista on tähänkin asti vietetty siunatussa tilassa, mutta nyt poltot ovat alkaneet uudestaan ja siitä tuomiokapituli on lähettänyt arvioinnin piispainkokoukselle tiedoksi.
Paragraaffin 4 § teksti:
”Muun kuin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappi voi toimittaa tässä päätöksessä tarkoitetut kirkolliset toimitukset Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tai oman kirkkonsa käsikirjan mukaan.
Pääjumalanpalvelus on toimitettava Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkokäsikirjan mukaan.”
Tässä tapauksessa papin erottaminen ei ole tuomiokapitulin käsissä. Voi olla, että tuo kohta – kirkkokäsikirjan mukaan toimitettava jumalanpalvelus – on Lapuan tuomiokapitulissa luettu: – ei sillä niin väliä, miten evankelis-luterilaisessa apostolisessa kirkossa käsikirjaa on ennen luettu ja toimittu.
Papin pidättää virasta tai erottaa piispa yhdessä tuomiokapitulin kanssa. 🙂🙂🙂
Sami,
Siis olet kuitenkin luterilainen, vaikka ortodoksista opinmuotoa propagoitkin, vai?
En tunnista mielikuvituksellista kastaliikettä, mistä ei ole mitään historiallista dokumentaatiota ja joka on pään fantasia. Jotkut myös uskoo keijuihin ja joulupukkiin, kuten kastaliiken satuihin. 😄
Sami,
Sinulta se ei vastavuoroisuus onnistu. Se ettet tunnista on toinen juttu ja sinun juttu, mutta koska sitä muutaman vuoden ajan olet minulta kysymällä kysynyt ja aina alon vastaamalla vastannut, niin olisi hyvin ”epäystävällistä” jos samanlaista kysymystä sinulle esittäisi. Eli ”äly” hoi!
Kastaliikeelle on ominaista sokeutuminen. Dokumentaatiota ei löydy, ei päivämäärä, ei tekstejä, vaan jankuttamista, ”olen kertonut”, uskotaan vielä omia valheita. Jeesus varoitti vääristä kastaliikeista ja fantasia uskovista.🤣
Sami,
Ikävä sanoa, mutta puhut pelkkää pötyä.
Saataisiin jutut edes vähän, edes ilmaisullisesti, tasapainoisemmiksi, eli vastaa sinä minulle. Muuten olet itse tuuliajolla asiassa, josta minua syytät.
Timo G. Minulla on kirjavarastossani monia pietistisiä postilloja, jotka on myös tullut luettua vuosien varrella. Mistään en ole lukenut ajatusta, että ”luterilaisuus” passivoisi ja ”pietismi” tarvittaisiin sen vastalääkkeeksi. Kirkollisen pietismin lahja luterilaisuudelle on sen asettamissa kysymyksissä: Oletko autuas? Oletko tehnyt parannuksen vai onko liha ruvennut jumaliseksi? Sekä
uskonelämän syventämisessä.
En ihan pääse perille kaikista ajatuksistasi. En ole puhunut jäsentymättömyydestä vaan siitä, että herätysliikkeet voivat syventää paikallisseurakunnan hengellistä elämää tarjotessaan sellaista, mitä paikallisseurakunnalla ei ole resursseja tarjota. Toki on niitäkin, jotka ovat vain käyneet oman liikkeensä tilaisuuksissa eivätkä ole löytäneet paikallisseurakunnan messua (tosin sitä ei ehkä voi aina varauksettomasti suositellakaan nykyisen kaaoksen keskellä).
Kirkollista byrokratiaa saa ja on syytäkin arvostella. Mutta hallintoa tarvitaan, koska se, mikä toimii 100+ jäsenen pienessä seurakunnassa (1-2 palkattua työntekijää), ei toimi seurakunnassa, jossa on vaikkapa 5000+ jäsentä (ja 14-15 palkattua työntekijää).
Jos vaikkapa oma kansankirkon seurakuntani organisoitaisiin LHPK:n mallin mukaan, meillä olisi ainakin 10 pastoria ja heillä paimennettavina pitkälti toistatuhatta seurakuntalaista. Mutta samaan aikaan alle 4000 seurakuntalaista olisi todennäköisesti kaiken kristillisen toiminnan u l k o p u o l e l l a koska he eivät ole sillä tavalla aktiivisia toimijoita kuin LHPK:n seurakuntalaiset vaan ”vain” kansankirkon seurakunnan jäseniä. Meillä yhdistelmä kansankirkko + herätysliike toimii toki hyvin.
Siitä, tuleeko harhaoppisen kirkon jäseneksi jäädä, voidaan perustellusti olla useampaa mieltä. Luterilaiset isät olivat aikanaan kyllä sitä mieltä, että kirkon turmeluksessa on asteita ja puhdasoppisuudessa samoin. Jos lähtökohdaksi otetaan ”Amerikan malli” niin LHPK tai vastaava voi olla oikein hyvä ratkaisu. Varsinkin jos eletään alueella, joka on vankan maallistunut, kirkko harhaopin kuristusotteessa ja paikallisseurakunnassa ei ole tilaa. Mutta samalla kysyn: Kuka sen kirkon riittävän puhdasoppisuuden lopulta määrittelee? Kaikki tähän astiset yritykset ”lähteä ulos Baabelista” ja luoda ”tosi tosiuskovien tosi tosiseurakunta PUHTAALLA opilla” ovat tähän asti päättyneet huonosti. Ja kuten näissä keskusteluissa on todettu, kaikki uskovaiset eivät hahmota asioita kuten Sinä ja minäkin.
Varsinkin silloin jos ilmenee ns. herätyksen aaltoja, tuppaa tiukka organiosointi olemaan haasteellista tai haasteena. Kenties ”uusi viini” ei aina ihan helposti mahdu ”vanhoihin leileihin” vaan vanhat tuppaavat natisemaan liitoksiissan. Vaarana on, että lapsi menetetään pesuvesien mukana tai sitten se, ettei lapsi pääse kasvamaan kunnolla vaan jää keskoseksi – tai orvoksi, ehkä päätyen myöhemmin adoptoiduksi muualle.
Jos ”herätyksen tuulet” eivät puhalla, vanhat rakenteet selviävät helpommalla: toimitaan kuten ennenkin, kuin mitään uutta ei olisi tapahtunutkaan, eikä sitten tapahtunekaan; voidaan olla rauhassa, ”hissun kissun” vanheten…
Pietismi(en) yhteydessä em. ilmiöitä lienee tapahtuneen. Eikä liene mahdotonta sekään, että jotain uutta voisi olla vieläkin odotettavissa, miten se sitten kanavoituisikaan… Ennustajan armoitusta ei minulla kuitenkaan ole.
Markolle , niin jos nyt tämän ajan pietistisistä piireistä tapaa ihmisiä niin kyllä heillä on käsitys että luterilaisuus on passiivista . Minultakin yksi kysyi että sitä toimintaa pitäisi olla mihin päästä osallistumaan , tuskin oli käynyt koskaan seurakunnissamme . Tai että lhpk on pappiskeskeinen , joka on vastakohta virkapappeudelle .
Oletko autuas tai onko sinulla henkilökohtainen usko Jeesukseen on sukulais- sanoja mielestäni . Kun seurakunta pysyy yhtenäisenä Jumalan sanan ansiosta niin ei siellä kysellä oletko autuas , kun sama ihminen nähdään vähintään kerran viikossa ja usein viikolla Srk tilaisuuksissa. .Se on yhteistä uskoa ja yhtenäisyyttä . Ei laskelmat pidä paikkaa etukäteen kuinka paljon kävisi . Aktiiveja on varmasti enemmän mitä enemmän Srk ssa tahdotaan pysyä Raamatussa ja saarnat valmistellaan ja on kohtaamista . Aina mitä pienempi Srk sen läheisempi yhteys . 100 hengen seurakunnat on liian isoja mielestäni . Minä aikanaan kipuilin pitkään tuon kahden korin kuvioita että toinen jalka paikallis- seurakunnassa ja illat herätysliikekuvio ja siihen vihkipappi ja siunaamiset satojen kilometrien päästä ja joulukirkkoa arpoa minne mennä . Ei tuo malli nouse raamatusta ja se on kuten Sami aikaisemmin kirjoitti että on paljon epäluottamusta herätysliikekristityillä kansankirkon pappeja kohtaan . Minä ainakin olen kääntänyt takin ylösalaisin kun pappiskunta vaihtui . Se jo kun piti jotain tiloja vuokrata niin se oli vaikeaa saada vastausta , puhelin , sähköposti – ei . Olen sanonutkin jos köysi kaulassa ja viimeinen puhelinsoitto paikalliselle papille niin elämä on lyhyt kun ei vastata puhelimeen edes . Mitä enemmän ihmiset kokee seurakuntansa tärkeäksi niin sitä enemmän he haluavat sitoutua ja laittaa aikaa ja rahaa mitä nyt kullakin on annettavaa . Keskinäinen yhteys on tärkeää ja viettää aikaa ja ohjelmaa ei tarvitse aina olla , se syntyy itsestään .
Puhdasoppisuus on sana jota taidetaan käyttää lyömäaseena , joka viikko on kirkkotekstit raamatusta ja siitä saarnaa ja valmistelee rukouksin pappi . Ei Srk- elämä ole monimutkaista teologista pohdintaa vaan elämää muiden samanlaisten syntisten kanssa , jotka tahtovat laittaa toivonsa Kristukseen . Nään pyhän alttarin kautta asioita , kun sinne tuotiin sanan vastaisesti nainen ja nyt syntiä siunattaviksi . se paikka on pyhin täällä maanpäällä jossa itse Kristus on läsnä ja lupaa pysyvyyttä meille . Tämä on perusongelma kansankirkossa lähtökohtaisesti , jolla on tietysti juuret edempänä mistä on tuohon tilanteeseen päädytty . Kirkkokahvit palvelevat hyvin ja toimii alustana myös keskinäiselle yhteydelle vaikka on pieni asia ulkoisesti .
Joo en Marko väitä että se ei voisi toimia jossain paremmin kuten sanoit että teillä toimii . Kuitenkin se varjo ja puheenaiheet taitaa usein koskea kirkon toimintaa , mutta hyvä jos Srk saa keskittyä siihen mihin se on tarkoitettu
Oma mielikuvani termeistä ”luterilaisuus”, ”puhdasoppisuus” ja ”pietismi” on, että eri piireissä ne mielletään kovin eri tavoin. Usein niitä käytetään merkityksessä, joissa voisi ajatella termien ”puhdasoppisuus” ja ”pietismi” eteen ajatuksellisesti lisäliitteen ”ääri-”, eli niitä käsitellään jollain tapaan ylikorostuneessa merkityksessä, joissa on menty enemmän tai vähemmän ”överiksi”.
Luterilaisuudesta lienee kuvin monia käsityksiä, onhan joskus jopa pohdittu tai kysyttykin: koetko itsesi enemmän ”luterilaiseksi” vai ”kristityksi” – kuitenkaan ajattelematta näitä toisensa poissulkevaksi. Meillä Suomessahan ”luterilaisuus” on kuvattu pitkälti sen sosiologista suhdetta heijastavaksi. Ns. ”kansankirkollinen” luterilaisuus käsittääkseni usein mielletään jossain määrin passiiviseksi, ainakin verrattuna joihinkin muihin ”aktiivisempiin” kristillisiin suuntauksiin. Oma käsitykseni on, että luterilaisuuden armon korostus saa helposti aikaan mielikuvan, että ”tekeminen” uskon vuoksi kuuluu vain ”eritysiuskoville” tai ”alan työntekiojöille”. Eikä aikamme ”eettisyyspuhe” kansankirkossa käsittääkseni tätä yleistä mielikuvaa taida juuri muuksi muuttaa. Mitä Luther ja muut vastaavat teologit ovat asiasta ajatelleet, jäänee ns. suurelta yleisöltä muutaman ”sloganin” ja satunnaisen saarnan kuulemisen varaan.
Käsitys ”luterilaisuudesta” on hyvin vahvasti kansankirkollisen luterilaisuuden värittämää. Ehkä aika pinnallista.
Ns. vahvasti tunnustuksellisissa piireissä, herätysliikepiireissä tai luterilaisissa vapaakirkollisissa piireissä ”luterilaisuus” epäilemättä mielletään varsin erilaiseksi.
Yhdyn kyllä Jukan pohdintoihin . Luterilainen vanhurskauttamisoppi ei kuitenkaan tulisi olla yllyke hyväksyä synti omassa elämässä ja paimennuus on tässä isossa osassa mitä opetetaan ja julistetaan . On paljon uskomusta että kun synti synniksi saarnataan niin asiat muuttuu ja osin näin ja tulee synti saarnata , mutta ihmiseen vaikuttaa enemmän kun oppii tuntemaan Kristusta ja hänen rakkautta . Suurin asia on varmaan kaikille kristityille että emme jätä seurakunnan kokouksia . Jumala on luvannut että sana ei tyhjänä palaa . Sellainen pietismi joka kyselee oletko autuas ei sovi minun ajatuksiin seurakunnasta . Minua ei haittaa vaikka joku tulee kysymään mitä vaan , mutta seurakunnan tulisi olla koti ja syntisten sairaala jonne kynnys pitäisi olla matala . Meillä ihmisillä on kriisejä ja vaikeuksia elämässä ja heitä kohtaan pitäisi olla hiljainen ja nöyrä että voivat aina kokea tervetulleeksi kirkkoon . Kun ihmisellä on vaikeaa ja saattaa olla lankeemuksia elämässä niin silloin tulee ihmistä rakastaa että pääsee vaikeuksien yli . Se kun mennään kyselemään autuuden tiloja tai missä olet ollut kun ei näkynyt niin voi jotkut ihmiset kokea että ei tälläinen syntisäkki viitsi mennä noiden pyhien joukkoon . Ja näitä piirejä on missä kysellään ja on muutama sanonut ettei kehtaa mennä kun välillä pois . Silloin ollaaan enemmän kiinnostuneita toisten synneistä kuin omista . Sama se jos ns laitapuolen kulkija saapuu kirkkoon , niin sellainenihminen ei kaipaa tikapuita tai kyselyjä uskosta kun ihminen voi olla menettänyt kaiken ja kokee epäonnistuneensa kaikessa , niin vain Jumalan armo voi auttaa . Niin myös tuhlaajapojan isä teki että järjästi pidot . Näitä veljiä ja siskoja olisi hyvä tulla seurakuntiin tasaisin väliajoin , mutta taso ei silti laskisi seurakunnassa ,vaikka tulisi useampikin kerralla .
Elämä on joskus moninaista, ja ”kysymisetkin” voidaan kokea eri tavoin. Kysyäkin voidaan eri tavoin.
”Poissaolosta” kysyminen voidaan kokea jopa ahdistavana mutta toisaalta, jos kukaan ei ole huomannut edes yhden jäsenen poissaoloa, ei sekään kerro yhteisön olemuksesta vain hyvää. Näitäkin kokemuksia suomalaisissa kristillisissä yhteisöissä olen kohdannut. Vähän kuin Hectrorin vanhassa biisissä: ”Yskinäinen tinasotamies, kaatuntut on lastenkammariin. Unohtunut sinne kukaties…”.
Paljonhan kokemiset riippuvat siitä, tuntevatko jäsenet toisiaan, ja pienet tai suurert yhteisöt saattavat olla tässä suhteessa erilaisia.
Suomessa yleisesti uskonto ja erityisesti uskon kysymykset ovat olleet kovin henkilökohtiasia asioita, joka sekin vaikuttaa siihen, miten näemme ja koemme asioita. Vasta viime aikoina suomalaisten kansankirkkoon kuuluminen enemmistönä on alkanut olla kyseenalaistumassa.
Ajatus tai varsinkaan puhe ”kääntymyksestä” ei valtavirran suomalaiseen ”perusluterilaisuuteen” oikein tunnu sopivan, ja senkaltaista ajatusta voidaan pitää jopa huolestuttavana. Yleinen ”armopuhe” taas on usein niin yleisellä tasolla, että sen henkilökohtainen muuttava merkitys ei ehkä avaudu. Sen merkitys jää helposti vain lohduttavaksi tuntemukseksi.
Luterilaisuutta ei koeta ulospäin suuntautuvaksi, enemmänkin hiljaiseksi sisäänpäinkeskittyvyydeksi. Liekö näillä mitään tekemistä sen kanssa, että erilaiset joogankaltaiset asiat ovat yleistyneet täkäläisessä kristillisyydessä?
Herätysliikkeiden tai muiden ”äärikristillisten” piirien sisällä luterilaisuus epäilemättä saa aivan toisenlaisia mielikuvia ja olemuksiakin. Afrikkalainen luterilaisuusskin lienee kovin toisen laista kuin täkäläinen ”valtavirta”?
Lieko näilläkin asioilla yhteyttä siihen, että tunnutaan ”pelkäävän” ehtoollislupien myöntämistä tai jo myönnettyjen lupien jatkamista jumalanpalvelusyhteisöjen tilaisuuksiin?
Joskus vuosikymmeniä sitten ihmettelin ja ihailin kun kävin Englannissa jossain kirkossa ja näki sitä ohjelmaa ilmoitustaululla mitä siellä oli joka päivä . Seurakunta tulisi tulisi tulla kodiksi ja aidoksi kohtaamispaikaksi . Kristillisyys on muuttunut uusien sukupolvien myötä , vaikka toisaalta on vieraantumista paljon tapahtunut niin suunta on myös toisinpäin ja voi puhua Jumalanpalvelus herätyksestä ja kristillinen elämä haastaa yksilökeskeistä elämänmenoa joka ei lopulta tuo ihmisille tyydytystä elämään . Aitoa kohtaamista ihmiset kaipaa ja se varmaan näkyy myös kansankirkollisessa tilanteessa kun herätysliikkeiden kesäjuhlien kävijämäärät kasvaa. Kuitenkin lestadiolaisten keskuudessa se yhteys on esimerkillistä yleisellä tasolla puuttumatta mihinkään tarkemmin siihen .
Blogin aiheeseen liittyen, uskon että herätysliikkeet nyt lisäävät tietoisesti messuja , kun pastoraaliohje on annettu ja seurakunnista on noussut myös ääntä seurakuntalaisten keskuudesta joilla ei ole varsinaisesti herätysliiketaustaa . He ihmiset saattavat olla päättäväisempiä sen suhteen että laittaa ns. kaikki likoon . Se alkaa näkymään myös entistä enemmän muihin kirkkokuntiin siirtymisenä . Jollakin on oikeasti rajana tuo avioliittoon siunaaminen .
Vaikuttaa siltä, että kansankirkkoon jäädään, vaikka se tekisi millaisia päätöksiä tahansa. Ajatellaan usein, ettei ”isien ja äitien kirkkoa” voi jättää, vaikka se olisi kuinka rappiolla. Eräs tuttu pappi, joka vaikuttaa nykyisin Lähetyshiippakunnassa, on todennut kansankirkon kirkkotaistelun jo hävityksi.