Kotimaan uutisoinnin (11.12.2025) mukaan arkkihiippakunnan tuomiokapituli piti voimassa kesäkuisen päätöksen, jonka mukaan Sley ei toimi kirkon järjestyksen mukaisesti eikä se voi viettää ehtoollista Porissa Esikoiset ry:n rukoushuoneella.
Arvaan, että ei ole viisasta kirjoittaa tästä aiheesta, mutta en voi mieltäni malttaa.
Juristina ymmärrän, että pykälät arkkihiippakunnan päätöksen perusteeksi löytyvät helposti. Ymmärrän, että joku järjestys kirkossakin pitää olla. Ymmärrän myös sen, että kirkon konservatiivien toimia on monesti voitu pitää yhdenvertaisuutta loukkaavina ja että monet papiksi vihityt naiset ovat saaneet osakseen täysin epäasiallista ja epäkunnioittavaa kohtelua niiltä, joiden kanta virkakysymykseen on konservatiivinen. Silti tässä on jotakin, mitä en ymmärrä.
Jos oikein muistan, tämän vuosituhannen alkuvuosina kirkko on ns. Heikan komitean työn pohjalta vetänyt linjaukset niin tiukoiksi, että esimerkiksi työvuorojen järjestely on välillistä syrjintää, mikäli sen tavoitteena on, ettei konservatiivista miespappia panna toimittamaan messua yhdessä naispapin kanssa. Naispuolisen papin katsotaan tällöin tulleen syrjityksi. Voisiko tilanne toisaalta joskus olla sellainenkin, että todellisuudessa konservatiivisesti ajatteleva mies tulee syrjityksi?
Kirkko olisi mielestäni kyllä voinut uskonnonvapautta korostaen päätyä myös sellaiseen ratkaisuun tai sellaisiin käytäntöihin, joissa perinteisen virkakäsityksen omaaville olisi oikeasti jäänyt tilaa. Sellaista mallia ei taidettu edes yrittää hahmotella. Käytännön linjanvedoissa piispat ja tuomiokapitulit ovat olleet avainasemassa. Olisivatko ne voineet käyttää hallinnolliseen päätöksentekoon kuuluvaa harkintavaltaansa myös toisin?
En ymmärrä, kenen oikeutta nämä kielletyt messuyhteisöjen ehtoolliset loukkaavat. Järjestöt hoitavat messut omatoimisesti ja oman väkensä voimin. Käsittääkseni kukaan nykyisen virkakäsityksen omaava ei oikeasti tule syrjityksi pelkästään sen takia, että jollakin rukoushuoneella pidetään messu, jonka toimittajaksi vain mies kelpaa.
Kirkossa on katto korkealla ja seinät leveällä. Välillä tuntuu siltä, että vain nämä tietyt konservatiivit eivät sinne mahdu. Keskustelua ei käydä esimerkiksi vanhoillislestadiolaisen liikkeen seurakuntakäsityksestä eikä siitä, että liike ei keskuudessaan hyväksy naisia papeiksi. Riittää, että liikkeen seurakuntaviroissa olevat miespapit seurakunnan tilaisuuksissa suostuvat yhteistyöhön naispappien kanssa. Suuresta suvaitsevaisuudesta löytyy toki muitakin esimerkkejä, varsinkin ns. liberaalilta laidalta.
Tasapuolisuuden nimissä on kerrottava, että en ymmärrä myöskään sitä, etteivät konservatiivisen siiven teologit suostu pappisvihkimykseen, jos samalla vihitään myös naisia papeiksi. Jos oikein olen ymmärtänyt, (mies)piispa X:n suorittama pappisvihkimys muuten kyllä kelpaisi, mutta ei siinä tapauksessa, että hän samalla vihkisi myös naisia papeiksi. Eikö tässä ole joku kummallinen ristiriita ja epäloogisuus? Taaskaan en ymmärrä.
Evankelis-luterilaisen kirkon hiippakunnan tuomiokapituli ei voi puuttua ehtoollisen viettoon muutoin kuin siinä tapauksessa, että kysymyksessä on ev. lut. kirkon ehtoollinen. Nyt näyttää siltä, että kielletyt ehtoolliset jatkuvat ja tuomiokapitulit siirtyvät harkitsemaan kurittomiin pappeihin kohdistettavia toimenpiteitä. Voi olla, että jossakin vaiheessa ei enää olekaan kysymys evankelis-luterilaisen kirkon toiminnasta. Tätäkö halutaan? Tästäkö alkaa kirkon konkreettinen hajoaminen?
Jos taas järjestöjen papit ovat kuuliaisia tuomiokapitulille ja lopettavat messujen pitämisen, kärsimään joutuvat ne tavalliset rivikristityt, joiden tutuksi ja turvalliseksi koettu yhteisö hajoaa. Ihmisenä ja kristittynä tätä on vaikea ymmärtää maassa, jossa toisaalta ihaillaan konventikkeliplakaattia uhmannutta kansanliikettä.
Taitaa olla liian myöhäistä, mutta silti edelleen toivon kummaltakin laidalta sen verran joustavuutta, että kuitenkin kaikki mahduttaisiin samaan kirkkoon ja hyväksyttäisiin se, että joistakin keskeisistäkin asioista ajattelemme eri tavalla. Sovinnollisuudesta ja toisten kunnioittamisesta voisivat lopulta hyötyä kaikki.
PS: Toivon mahdollisimman lyhytsanaista kommentointia, jotta halukkaat paremmin jaksavat seurata keskustelua.


Pirjo
Jälleen kerran hyvin järkevää ajattelua esität blogissasi
Kiitos Pirjo tasapainoisesta blogistasi.
Seurakuntalaisen uutisen mukaan tähän asiaan on ottanut kantaa myös OTT, TT, varatuomari Pekka Leino, joka ”pohti Sleyn verkkosivuilla aiemmin julkaistussa tekstissä, käyttääkö tuomiokapituli valtaansa oikein rajoittaessaan järjestöjen messuyhteisöjä.”
Omasta mielestänikin tästä tilanteesta kärsivät eniten he, jotka kokevat yhteisön turvalliseksi tilaksi. Vai pitäisikö sanoa, turvallisemmaksi tilaksi. Kyseessä voivat olla osin jo hieman iäkkäämmät ihmiset. Toisaalta ehkä niinkin, että rajat osallistua myös ns. ”virallisen” kirkon tilaisuuksiin eivät ole niin jyrkät kuin mitä tässä polarisoituneessa tilanteessa voisi ajatella.
Olen ymmärtänyt, että ns. vanhauskoisille heidän uskontulkinnalleen aikoinaan luvattiin ”kotipaikkaoikeus” muutetun virkakäsityksen rinnalla, ilman määräaikaa oikeuden päättymiseen. Toiveita päättymisen tai sen hiipumisen suhteen on toki voinut olla. Maallikkona kuvittelisi, että lupaus olisi edelleen voimassa, jos sitä ei erikseen ole kumottu.
Piisapat aikoinaan totesivat miehen ja naisen välisen avioliiton olevan ”se” kirkon avioliittokäsitys; kirkolliskokoukset eivät sitä ole muuttaneet. Nyt piispat eivät kuitenkaan tunnu sen voimassaoloa enää pitävän voimassa (tai arvossa), vaikka kirkolliskokous on päättänyt piispojen aiemmin todenneen käsityksen olevan voimassa. Maallikkona luulisi virallisen päätöksen olevan edelleen voimassa. Onko kirkkojärjestyksen avioliiton ”sukupuolikäsityksen määrittelemättömyys” voimakkaampi argumentti kuin kirkolliskokouksen virallinen ja dokumentoitu päätös avioliitosta miehen ja naisen liittona? Näin joidenkin piispojenkin kommenteista voisi päätellä (”määrittelyaukkojen avioliittomäärittely”)
Kirkossa saadaan pitää mm. sateenkaarimessuja (tai muitakin ”erityismessuja”) mutta ei ”perinteseen” ja käsittääkseni edelleenkin voimassa olevaan vanhempaan virkakäsitykseen pohjautuvia messuja. Kummassakaan messutyypissä ei käsittääkseni ketään ”toisinajattelijoita” ole suljettu ehtoolliseen osallistumisen ulkopuolelle.
Johdomukainen yhdenvertaisuus joustavuuden soveltamisessa näyttää ulkopuolelta katselleen olevan rajoittunutta, mikä ei luo vahvaa uskottavuuden kuvaa kirkon tilasta ja toimintakulttuurista. Aidot etsijät saattavat yhä enemmän etsiä vastausta elämänsä suuntaan muualta – elämmehän tässäkin moninaisuuden kulttuurissa. Ne, joille kirkko ei paljoa merkitse, todennäköisesti vieraantuvat entistä enemmän, jolleivät vielä ole ”kasvaneet erilleen”.
Syyllisiä on aina helppo keksiä. Virheettömiä pyhimyksiä tuskin kummallakaan laidalla ollaan.
Todellinen yhteys tai ykseys ei synny kovan vallankäytön avulla.
Vieläkö se syntyy?
Halutaanko sitä oikeasti?
Samaa varmaan pohtii moni rivikristitty . Konservatiivisiipi tahtoo pysyä pitkässä traditiossa mikä ollut alkuseurakunnasta lähtien . Sen kanta vaan ei ole kovin selvästi tullut kuulluksi ja pyritty joustamaan . Naispappeuden aikaan annettiin ponsi jonka mukaan vanhan virkakannan mukaan saisi toimia , mutta pikkuhiljaa ennen kaikkea piispakunnan vaihtuminen kokonaan sen kannalle , alkoi selvä suunta kansankirkossa . Piispa Heikan aikaan tämä tuli selväksi miten tulevaisuudessa toimitaan ja voisi sitä ”Heikan paperia” allekirjoittaneet miettiä . Toisin silloinkaan ei ollut kuin yksi piispa vanhalla virkakannalla . Naispappeudesta toivottiin että tulee pehmeyttä kirkon elämään , mutta on käynyt juuri päinvastoin ja kirkosta ero lisääntynyt ja kovat arvot puhuvat ja nykyiset naispiispat ovat kiihkeämpiä ajamaan uutta Raamatullista linjaa alas monessa asiassa . Kysymys ei ole sukupuolikysymys vaan kysymys on Jumalan sanasta ja siitä kiinnipitämisestä . Herra huoneen rakentaa ja ohjeet on sanassa mille perustukselle se rakentuu . Nyky kirkonjohto tahtoo yhteiskunnallisen elämän mukaan elää ja suolaa sillä ei ole tarjota tälle ajalle . Ehkä nuo naispappien epäasialliset kohtelut ovat saaneet ehkä liiankin ison palstatilan , kun samaan aikaan miehiltä otettu pappisoikeuksia pois , kun olivat vain tahtoneet pitäytyä kirkon tunnustuksessa . Suunta on selvä ja sitä voi katsoa monesta näkökulmasta ja aina päätty samaan lopputulokseen vuosikymmenien saatossa . Jumala tahtoo meidät kaikki pelastaa ja siksi me syntiset ihmiset tarvitsemme rakkautta totuuteen joka yksin tulee Kristukselta .
Piispojen suuri valta ei näyttäydy seurakuntalaisille kun se tuodaan usein sovittelevana ja ei pastoraaliohje ollut poikkeava vaikka sitä ei ehkä moni odottanut . Jo piispa Heikan aikaan papit pelkäsivät antaa kirkkoja herätysliikkeille messua varten jossa olisi toiminut vain herätysliikepapit . Siitä olisi seurannut piispan puhuttelu . Se vallankäyttö on ollut kulissien takana kauan aikaa ja suunta valittu . On tosin alueellisia eroja ollut , mutta etelän mallia ovat seuranneet monet . Tänä päivänä on kirkkoherroja jotka suoraan ilman seurakunnan päätöstä julistavat että meillä saa vihkiä samaa sukupuolta mutta itse ei vihkimään ala . Piispan pastoraaliohje on vallankäytön väline jota totellaan enemmän kuin kirkolliskokouksen päätöksiä ja linjauksia . Yhdenkään konservatiivi piispaehdokkaan on mahdoton käytännössä päästä virkaan ja voittaa vaalit . Vuosikymmeniä jatkunut Jumalan sanan arvovallan heikkeneminen on sokaissut ihmisiä ja ne kirkon johdon kommentit , rakkaudesta ja yhtenäisyydestä otetaan vastaan vaikka niillä ei ole mitään Raamatullista kontekstia . Mitä seuraa kun Jumalan sana sivuutetaan ? Avaa vain silmät ja katsoo !
Tämä blogi sanoittaa asiaa samalla tavoin, kuin itsekin olen pohtinut. Mielestäni on surullista, että kirkko itse kieltää ehtoollisen vieton heiltä, joista todennäköisesti suurin osa on vakaumuksellisia luterilaisia kristittyjä. Kysyn samaa, keneltä nämä ehtoollisen vietot ovat pois? Pysähtyykö kukaan miettimään, mitä taivas tästä mahtaa ajatella?
Uskonnollisilla yhdistyksillä ei ole mitään autonomiaa järjestää messuja. Yhdistys joka järjestäämessuja ilman piispan lupaa, harrastaa kirkollista anargiaa, kuten myös ne ihmiset jotka luvattomiin messuihin osallistuvat. Se kaikki on pois kirkon ykseydestä.
Kiitos Pirjolle hyvästä ja tasapainoisesta blogista.
Vanhauskoiset ovat monta kertaa pyytäneet sekä virallisemmin että yksityisesti pappisvihkimyksiä. Yhteisvihkimyksiin suostuminen tarkoittaisi heille naispappeuden hyväksymistä, vaikka osa onkin käytännössä niihin suostunut periaatteen ollessa toinen.
Tuntemani ja arvostamani naispappi eräästä pääkaupunkiseudun seurakunnasta kertoi, että hänet
painostettiin aikoinaan ottamaan pappisvihkimys. Hyvin matalakirkollisena hän myöntyi. Hän kyseli, miksi juuri tästä kysymyksestä on haluttu tehdä kynnyskysymys kirkon valtaa pitävien taholta, kun kirkossa muutenkin on niin monia keskenään erilaisia käsityksiä eri asioista. Hän sanoi minulle myös asian, jota olen monesti miettinyt: ”Marko, on tulossa aika jolloin uskovaisten on lähdettävä kirkosta pois”.
Noista keskusteluista on kulunut yli 30 vuotta. Jos piispakunta suostuisi silloin tällöin järjestämään erillisvihkimyksiä ja sallisi työvuorojärjestelyt, paljon olisi voitettu. Tosin viimeisten 25 vuoden aikana on tapahtunut myös muuta teologista eriytymistä. Piispojen ”pastoraalinen ohje” ei sekään näitä kuiluja kavenna.
Herramme meitä armahtakoon!
Marko, toteat että yhteisvihkimyksiin suostuminen merkitsee naispappeuden hyväksymistä. Eikö silloin ole myös mahdotonta ottaa vihkimys naispappeuden hyväksyvältä piispalta? Minusta vanhauskoiset eivät tässä toimi johdonmukaisesti. Tässä konservatiivisiipi voisi tulla vastaan, jos diilejä alettaisiin tehdä.
Naispappeuden vastustajilla, on erilaisia linjauksia lukematon joukko miten toimitaan, vihkimysten, naispappien kanssa. Kysymys ei ole yhtenäisestä joukosta vaan eri blogeista. Tämä kuvastaa teologisesti asian vaikeutta. Luterilainen teologia ei pysty antamaan näihin tyhjentäviä vastauksia. Eri luterilaiset kirkot maailmalle sisältävät myös erilaisia malleja.
Hyviä näkökulmia blogissa. Kysyn silti ketkä muuttivat virkakäsityksen?
Osa kirkon jäsenistä on edelleen vanhan viran kannalla. He pyytävät edelleen olemassaololleen tilaa kirkon sisällä. Ei tämä tarkoita sitä, että asenteet naispappeja vastaan olisivat koventuneet (Hesari 10.12.2025 Mari L). Piispojen linja sen sijaan tuntuu koventuneen. Toisaalta todetaan, että patristinen virka ei ole harhaoppia, mutta toisaalta annetaan ymmärtää, että naispapittomien messujen aika on ohi. Tilaa ei anneta.
Tilanne väsyttää ja rikkoo välejä. Eikö olisi helpompaa antaa herätysliikkeiden toimia rauhassa? Joka kerta, kun messuihin puututaan, annetaan medialla tilaisuus nostaa esille kirkon sisäiset skismat. Naispappeus on tullut jäädäkseen. Vuonna 2023–2025 pappeina toimivista seurakuntapapeista noin 51 % on naisia ja noin 49 % miehiä. Sitä ei vastusteta, mutta jopa turvallisen tilan pyytäminen tulkitaan uhmaksi (Kotimaa 11.12.2025) ja naisvihaksi (HS 10.12.2025)?
Katolinen ja ortodoksinen kirkko saavat olla rauhassa. Papin virkaan ei kosketa. Avioliittoon vihitään nainen ja mies. Suomen evlut kirkon piispat sen sijaan ajavat uutta muutosta pastoraalisella ohjeella (3.6.2025. Sopeutumiselle varataan aikaa seuraavat 40 vuotta? Herätysliikkeiden väkeä on jo eriävästä mielipiteestä moitittu. Kirkon tunnustukseen vakavasti suhtautuva kirkkokansa on piispojen suurin ongelma? Leimasin painaa jäljen: Naisvihaaja ja suvaitsematon, ei jatkoon.
Kirkko toimii aivan loogisesti. Tarkoitus on estää yhdistysten anargistinen, omaehtoiset messut. Heikan työryhmä seuraa myös loogisesti kirkon perusratkaisuja virka kysymyksessä.
Yhdistykset jotka toimittavat messuja omin luvin ovat jo oma kirkko ja hereettisiä kirkon näkökulmasta. Omat messut ovat yksi irtautumisprosessin vaihe.
Kahden eri virkakäsityksen eläminen ja tasapaino kirkossa on mahdottomuus, fantasia, koska teologiset erot ovat merkittävät ja laajasti erottavia. 🙂
”Kahden eri virkakäsityksen eläminen ja tasapaino kirkossa on mahdottomuus, fantasia, koska teologiset erot ovat merkittävät ja laajasti erottavia.”
Kuluneet 40 vuotta ovat osoittaneet Samin kommentin oikeaksi. Tämän äärellä väännetään kättä edelleen, tuloksetta.
Ehtoollista voi viettää kuka tahansa ja miten tahansa. Historiallinen Jeesus ei rajoittanut sen viettoa mitenkään. Ehtoollista voi viettää kotona yksin tai ystävien kanssa ja omassa yhteisössä. Ehtoollisen viettämiseen ei tarvita pappien ja piispojen lupia, vielä vähemmän paikalla olemista. Kirkossa pitäisi virkapappeuden sijaan siirtyä kokonaan yleiseen pappeuteen eli kaikkien seurakuntalaisten yhteiseen palveluun ja toimintaan. Siinä on kirkon tulevaisuus verotulojen laskiessa.
Toivonen ei tunne Raamattua, ei kirkon historiaa ja kanonista tulkintaa, sen sijaan hän itse luo uuden tulkinnan.
Kari Paukkunen kirjoittaa; ” Katolinen ja ortodoksinen kirkko saavat olla rauhassa. Papin virkaan ei kosketa. Avioliittoon vihitään nainen ja mies.”
Ortodoksi kirkossa pappeus on sakramentti ja tätä on mahdotonta muuttaa. Ortodoksit ovat suojanneet kirkon opilliset asiat erittäin tarkasti, ekumeenisten konsiilien alle joilla on kirkon kanoninen oikeus tulkintaan. Kirkko on se jota saatanan portit eivät voita, kuten Jeesus sanoo.
Vastaus Pirjolle ja Samille.
Tyylipuhtaita ja teologisesti täysin loogisia ratkaisuja ei tässä pappisvihkimyskysymyksessä ja koko virkakysymyksessä ole. Käsittääkseni keskeinen lähtökohta on ollut, että kun kansankirkossa muutenkin on katto korkealla ja seinät leveällä sekä keskeisissäkin uskonopin kohdissa erilaisia käsityksiä, myös virkakysymyksessä voisi olla näin. Kun naispappeus toteutettiin, tehtiin ns. ajo-ohjeet väistämismahdollisuuksineen.
Sami on asiallisesti monella tapaa oikeassa. Luterilaisen kirkon sisällä on monenlaista käsitystä pappisvirasta, sen painoarvosta ja yhteistyöstä. Tosin ihmettelen sitä, miksi käsittääkseni ortodoksiksi kääntynyt teologi kokee tarpeelliseksi jatkuvasti hyökätä entistä evankelisluterilaista työnantajaansa ja sen toimintaa sekä evankelisluterilaisia opinkäsityksiä vastaan. Jos tulkitsen oikein, Samin mielestä luterilaisen kirkon virka- ja ehtoollisenviettolinjaukset ovat oikeita silloin, kun ne ovat muodollisesti yhtä jämäköitä kuin ortodoksisessa
kirkossa. Toivottavasti eivät kuitenkaan siksi, että ne erityisesti sattuvat kohdistumaan juuri Evankeliumiyhdistykseen ja sen toimintaan…
Ei tietenkään ole hyvä asia, että messuja vietetään ”omin luvin”. Mutta palautetaan mieleen lähtökohta: mitä muita vaihtoehtoja jää niiden palvelemiseksi, jotka eivät voi uskonkäsityksensä vuoksi mennä seurakunnan messuun, koska siellä on naispappeja (ja saarnat koetaan sisällöltään ongelmalliseksi)? Kun siis tuomiokapituli ei anna messunviettolupaa.
Johdonmukaisinta taitaa nyt olla, että vanhauskoiset messuyhteisöt lähtevät Lähetyshiippakunnan tielle. Mutta tuntuuhan se oudolta, jos juuri kirkon omaan uskoon ja tunnustukseen selkeimmin sitoutuneiden on lähdettävä kansankirkosta, joka nimenomaan haluaa ylläpitää imagoa uskonnollisesti avarasta ja turvallisesta tilasta.
Samilla on ikiomat, ”klanssatut” silmälasit. Niiden avulla toteutuu suuri into ottaa kantaa jokaiseen kommenttiin tälläkin blogilla. Silmälasit puhdistetaan aina uudelleen tietyn kohteen ollessa focuksessa. Napakymppi Marko!
Marko, kysyy mitä vaihtoehtoja olisi. Luterilainen tunnustus antaa tähän selvät ohjeet. Perustaa uusi kirkko. Toinen vaihtoehto voisi olla siirtyminen toiseen tunnustuskuntaan. Kriisi voi olla myös mahdollisuus tarkastella kirkon historiaa ja teologiaa syvemmin. Kolmas voisi olla hartauselämän painopisteen siirtäminen yleiseen pappeuteen.
”Kahden eri virkakäsityksen eläminen ja tasapaino kirkossa on mahdottomuus, fantasia, koska teologiset erot ovat merkittävät ja laajasti erottavia.” (Sami P.)
Kuluneet 40 vuotta ovat osoittaneet Samin kommentin oikeaksi. Tämän äärellä väännetään kättä edelleen, tuloksetta.
Tilanne on kehittynyt tähän herätysliikkeiden osalta ja aina on tietysti helppo vierestä sanoa miten tulisi toimia . Lhpk ei ole lähtenyt tai luopunut luterilaisesta tunnustuksesta vaan on nimenomaan luterilainen kirkko . Ja uskon että luterilaisuus elää juuri parhaiten vapaudessa kun seurakunnat elää yleisen pappeuden kautta ja ymmärrys paimenuudesta on selvä . Minä ja moni muu on sitä mieltä että ovat tulleet luterilaisiksi vasta lhpk : ssa . En katso herätysliikkeitä paheksuen vaan se on ollut myös pitkää historiaani ja toivoo että tie avautuisi heille . Kenenkään ei kuitenkaan tulisi toivoa kuin Jumalan johdatusta näille liikkeille , kaikki järkeilyt tuskin ovat Jumalan teitä . Eikä osaa sanoa mikä on parasta , vaikka se suurin huoli tulisi olla ihmisistä ja perheistä että saavat kodin jossa elää ja tulla ruokituksi. Uskon vahvasti kuitenkin Jumalalle luovuttamista kaikki ilman ehtoja on se tie ja siinä on sanan todeksi ottaminen se keskeisin .
Kahden eri virkakäsityksen tasapaino on todettu mahdottomaksi. Nyt evl kirkkoon tuodaan toista erilaista avioliittokäsitystä piispojen johdolla. Tuloksena toinen mahdottomuus virkakäsityksen jälkeen. Herätysliikkeet voisivat ehkä ottaa oppia lähihistoriasta?
Sami P ja Kari P. Loogiset vaihtoehdot ovat tietenkin ne, jotka Sami listaa. Siirtymistä toiseen tunnustuskuntaan ei kylläkään mainita tunnustuskirjoissamme, koska siellä vain todetaan, että ”aikamme kirkko on uskonaosioissa jakautunut”. Ja myöhemmin, että Augsburgin tunnustus on se tunnustus, jonka ympärille ”tämän ajan” kristittyjen tulisi kokoontua. Eli vaihtoehdoksi jää uuden tunnustuskirkon perustaminen tai LHPK:aan liittyminen.
Kolmas vaihtoehto tarkoittaisi tietenkin paluuta jonnekin 1800-luvulle, jolloin ehtoollisella käytiin kerran vuodessa ja joskus kaksi tai kolme. Ja silloinkin jatkuvaa sellaisen messun etsimistä, johon voisi osallistua (tiedän muuten luterilaisia kristittyjä, jotka tekevät näin ja kiertävät usean eri seurakunnan messuja).
Kari P. Lausut ääneen totuuden, jota emme haluaisi kuulla. Näinhän se on. Ja suoraan sanoakseni uusia yhteen sovittamattomia käsityksiä on liuta muitakin: pelastuksen uustulkinnat, kasteopin uustulkinnat ja hiljaisuuden jooga esimerkkeinä.
Kysyn kuitenkin, miksi juuri meidän, jotka edustamme vanhan kristikunnan perinteisiä käsityksiä, tulisi jättää oma hengellinen kotimme? No, näin tekivät tunnustukselliset luterilaiset lähtiessään Saksan unioiduista kirkoista Amerikan maalle ja jo kauan ennen heitä monet muut. Venäjän ”vanhauskoiset” vetäytyivät enemmistön vainon alta muun muassa Karjalan metsiin.
Marko kysyy; ”Kysyn kuitenkin, miksi juuri meidän, jotka edustamme vanhan kristikunnan perinteisiä käsityksiä, tulisi jättää oma hengellinen kotimme?”
Vastaavuus löytyy uskonpuhdistuksen ajalta. Miksi luterilaiset irtautuivat omaksi kirkoksi. Aluksi he koittivat uudistaa, sitten he päätyivät oman kirkon perustamiseen, vihkien omia pappeja ja piispoja. Miksi? Nyt Suomessa tilanne on joiltakin osin vastaava. Yhdistysten luvattomat messut kertovat samaa tarinaa. Lisäksi toiminnasta ei olla luopumassa vaan papit toimivat uhmakkaasti sitä kirkkoa vastaan jonka pappeja he ovat. Luterilaisuuden historia toistaa itseään. 🙂
Latina kääntyi kansan kielelle ymmärrettäväksi. Suomi oppi lukemaan. Suomen kansa löysi tulevaisuuden ja toivon kirjoituksista. Sami, nämä historialliset faktat avaavat silmämme näkemään siunauksen, jonka Raamatun sanan ymmärtäminen ja todeksi eläminen kansakunnalle tuo. Lutherin huoli sanan oikeasta ymmärtämisestä on edelleen akuutti herätysliikkeille, ajassa, jossa äänestetään totuuden sanan puolesta tai vastaan.
Kansaamme on siunattu kristillisen uskon, kasteen ja kristinuskon opettamisen kautta. Väkevä Jumala varjeli meidät Neuvostoliiton ikeestä. Kansakunta seisoo jaloillaan Jumalan sanan voimasta. Kansakunta ajautuu vaikeuksiin, kun sanasta luovutaan. Sana tekee sen, mitä varten se on lähetetty. Se sana seisoo vahvana, tuli sitten ortodoksin tai luterilaisen suusta.
Kari tuo on totta. Tosin Saksassa oli kuitenkin jo 1400-luvulla tehty useita, jopa parikymmentä, painettua käännöstä Raamatusta saksan kielelle (tai oikeammin silloisille saksan murteille). Nämä käännökset olivat yleensä epätarkempia ja perustuivat usein latinalaiseen Vulgataan, eivät Raamatun alkukieliin.
Luther käytti apunaan Philipp Melanchthonilla jolla oli keskeinen rooli käännöstyössä. Luther joukkoineen käytti kääntämiseen katolisen Erasmus Rotterdamilaisen kreikankielistä Uutta Testamenttia. Erasmuksen käännös taas pohjautui vahvasti bysanttilaiseen käsikirjoitusperinteeseen. Yhtä kaikki Saksa sai kansankielisen käännöksen, monilta kansoilta vielä puuttuu oma käännös.
Sami P. Esität vääristellyn kuvan luterilaisen kirkon synnystä. Miksi? Siksikö, että saat näin ”todistetuksi” lenpiteesisi: nykyisten herätysliikkeiden ja erityisesti SLEY:n perustavan laatuisen harhaoppisuuden?
Sitä paitsi Suomessa uskonpuhdistus toteutui kirkkoon pragmaattisesti tai oikeastaan härskin ahneesti suhtautuvan hallitsijan (Kustaa Vaasa) mahtikäskyllä.
Marko, sinun pitää päivittää tietosi 🙂🙂🙂