Kotimaan uutisoinnin (11.12.2025) mukaan arkkihiippakunnan tuomiokapituli piti voimassa kesäkuisen päätöksen, jonka mukaan Sley ei toimi kirkon järjestyksen mukaisesti eikä se voi viettää ehtoollista Porissa Esikoiset ry:n rukoushuoneella.
Arvaan, että ei ole viisasta kirjoittaa tästä aiheesta, mutta en voi mieltäni malttaa.
Juristina ymmärrän, että pykälät arkkihiippakunnan päätöksen perusteeksi löytyvät helposti. Ymmärrän, että joku järjestys kirkossakin pitää olla. Ymmärrän myös sen, että kirkon konservatiivien toimia on monesti voitu pitää yhdenvertaisuutta loukkaavina ja että monet papiksi vihityt naiset ovat saaneet osakseen täysin epäasiallista ja epäkunnioittavaa kohtelua niiltä, joiden kanta virkakysymykseen on konservatiivinen. Silti tässä on jotakin, mitä en ymmärrä.
Jos oikein muistan, tämän vuosituhannen alkuvuosina kirkko on ns. Heikan komitean työn pohjalta vetänyt linjaukset niin tiukoiksi, että esimerkiksi työvuorojen järjestely on välillistä syrjintää, mikäli sen tavoitteena on, ettei konservatiivista miespappia panna toimittamaan messua yhdessä naispapin kanssa. Naispuolisen papin katsotaan tällöin tulleen syrjityksi. Voisiko tilanne toisaalta joskus olla sellainenkin, että todellisuudessa konservatiivisesti ajatteleva mies tulee syrjityksi?
Kirkko olisi mielestäni kyllä voinut uskonnonvapautta korostaen päätyä myös sellaiseen ratkaisuun tai sellaisiin käytäntöihin, joissa perinteisen virkakäsityksen omaaville olisi oikeasti jäänyt tilaa. Sellaista mallia ei taidettu edes yrittää hahmotella. Käytännön linjanvedoissa piispat ja tuomiokapitulit ovat olleet avainasemassa. Olisivatko ne voineet käyttää hallinnolliseen päätöksentekoon kuuluvaa harkintavaltaansa myös toisin?
En ymmärrä, kenen oikeutta nämä kielletyt messuyhteisöjen ehtoolliset loukkaavat. Järjestöt hoitavat messut omatoimisesti ja oman väkensä voimin. Käsittääkseni kukaan nykyisen virkakäsityksen omaava ei oikeasti tule syrjityksi pelkästään sen takia, että jollakin rukoushuoneella pidetään messu, jonka toimittajaksi vain mies kelpaa.
Kirkossa on katto korkealla ja seinät leveällä. Välillä tuntuu siltä, että vain nämä tietyt konservatiivit eivät sinne mahdu. Keskustelua ei käydä esimerkiksi vanhoillislestadiolaisen liikkeen seurakuntakäsityksestä eikä siitä, että liike ei keskuudessaan hyväksy naisia papeiksi. Riittää, että liikkeen seurakuntaviroissa olevat miespapit seurakunnan tilaisuuksissa suostuvat yhteistyöhön naispappien kanssa. Suuresta suvaitsevaisuudesta löytyy toki muitakin esimerkkejä, varsinkin ns. liberaalilta laidalta.
Tasapuolisuuden nimissä on kerrottava, että en ymmärrä myöskään sitä, etteivät konservatiivisen siiven teologit suostu pappisvihkimykseen, jos samalla vihitään myös naisia papeiksi. Jos oikein olen ymmärtänyt, (mies)piispa X:n suorittama pappisvihkimys muuten kyllä kelpaisi, mutta ei siinä tapauksessa, että hän samalla vihkisi myös naisia papeiksi. Eikö tässä ole joku kummallinen ristiriita ja epäloogisuus? Taaskaan en ymmärrä.
Evankelis-luterilaisen kirkon hiippakunnan tuomiokapituli ei voi puuttua ehtoollisen viettoon muutoin kuin siinä tapauksessa, että kysymyksessä on ev. lut. kirkon ehtoollinen. Nyt näyttää siltä, että kielletyt ehtoolliset jatkuvat ja tuomiokapitulit siirtyvät harkitsemaan kurittomiin pappeihin kohdistettavia toimenpiteitä. Voi olla, että jossakin vaiheessa ei enää olekaan kysymys evankelis-luterilaisen kirkon toiminnasta. Tätäkö halutaan? Tästäkö alkaa kirkon konkreettinen hajoaminen?
Jos taas järjestöjen papit ovat kuuliaisia tuomiokapitulille ja lopettavat messujen pitämisen, kärsimään joutuvat ne tavalliset rivikristityt, joiden tutuksi ja turvalliseksi koettu yhteisö hajoaa. Ihmisenä ja kristittynä tätä on vaikea ymmärtää maassa, jossa toisaalta ihaillaan konventikkeliplakaattia uhmannutta kansanliikettä.
Taitaa olla liian myöhäistä, mutta silti edelleen toivon kummaltakin laidalta sen verran joustavuutta, että kuitenkin kaikki mahduttaisiin samaan kirkkoon ja hyväksyttäisiin se, että joistakin keskeisistäkin asioista ajattelemme eri tavalla. Sovinnollisuudesta ja toisten kunnioittamisesta voisivat lopulta hyötyä kaikki.
PS: Toivon mahdollisimman lyhytsanaista kommentointia, jotta halukkaat paremmin jaksavat seurata keskustelua.


Monen kansankirkon papin pitäisi ottaa tosissaan ja vakavasti tämä Lutherin sana:
Tarvitaan suurta ja vahvaa uskoa, jotta olisi vapaa puheessa, jottei pelkäisi, että ruokasäkki ja leipäkori joutuvat kärsimään vahinkoa. Uskon täytyy olla rohkea.
Armon välähdyksiä Lutherin seurassa, koonnut Jaakko Mäkeläinen, s. 35, Uusi Tie, 2004.
Rakastakaa toisianne
Rakkaus on kaikkien käskyjen täyttymys, kuten rakkaudettomuus puolestaan merkitsee käskyjen rikkomista.
Jos tahdot tietää, miten lähimmäistä on rakastettava, niin tutki ahkerasti, miten itseäsi rakastat.
Kristitty ei elä itselleen, vaan Kristukselle ja lähimmäiselleen, Kristukselle uskossa ja lähimmäiselleen rakkaudessa.
Omistettuasi uskossa Kristuksen, jonka kautta olet vanhurskas, ryhdy sitten rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistä. Huuda avuksi, ylistä, kiitä ja tunnusta Jumalaa, tee hyvää lähimmäisellesi ja palvele häntä ja täytä velvollisuutesi. Nämä ovat todella hyviä tekoja. Ne purkautuvat esiin sellaisesta uskosta ja sydämestä, joka on iloinen siitä, että meillä on anteeksiantamus lahjana Kristuksen kautta.
Ote Jaakko Mäkeläisen kirjasta ”Armon välähdyksiä Lutherin seurassa”, s. 84, Uusi Tie, 2004.
Kristilliseen elämään kuuluu kolme asiaa: usko, rakkaus ja risti.
Ei Herra käske meitä kantamaan sitä ristiä, jonka hän on itse kantanut, vaan hän sanoo: Kukin kantakoon oman ristinsä. Itse kullekin on risti varattu hänen voimiensa mukaan. Sillä emme jokainen voi kärsiä samaa, koska emme jokainen ole uskon ja hengen puolesta samanlaisia.
Armon välähdyksiä Lutherin seurassa, s. 31, Uusi Tie, 2004.