Käänsin suomeksi osan 5. luvusta Albert James Dager’in kirjasta: Vengeance Is Ours: The Church in Dominion (1990) Eli Dominionteologia tai Valtateologia (Kosto on meidän – Kirkko ja valta).
Luku 5, VALTATEOLOGIA
Olemme nähneet miten ihmisen filosofiat ovat rakentuneet kahden tärkeän oletuksen varaan. 1) Ihminen on Jumala tai ”jumala”; 2) Ihmisen tärkein tavoite on rakentaa yhteiskunta, joka perustuu ihmisten yleismaalliselle veljeydelle. Ymmärrys yhteiskunnallisen järjestyksen tärkeydestä näiden tavoitteiden saavuttamiseksi, sai esoteeristen filosofioiden johtajat etsimään moraalista peruskoodia, jonka varassa yhteiskunta voi säilyä hengissä. Tämän koodin tulee olla suunniteltu sellaiseksi, että se antaa ihmiselle niin paljon henkilökohtaista vapautta kuin mahdollista estäen häntä kuitenkaan liukumasta anarkiaan.
Raamatun Kirjoitukset ovat arvokkaita maailman yhteiskunnallisina muokkaajina kahdesta syystä: 1) Ne tarjoavat vahvan moraalisen etiikan, jonka varaan voidaan järjestynyt yhteiskunta perustaa; 2) Niillä on miljoonien ihmisten luottamus vaikkakaan suurimmalla enemmistöllä noista miljoonista ei olekaan todellista uskoa Jeesukseen Kristukseen. Mutta ihmisen moraaliset koodit eivät perustu yksinomaan Jumalan sanaan, vaan ovat subjektiivisia ja riippuvaisia siitä erityisestä filosofiasta, jonka piiriin yksilö kulloinkin lukeutuu. Siksi meillä on suuri joukko mielipiteitä siitä, minkä varaan todellinen moraali perustuu. Mutta mitä subjektiivisia arvoja maailman filosofiat sitten tunnustavatkin, olisivatpa ne sitten vaikka vastakkaisia toisilleen, suurin osa ihmisistä toivoo maailmaa, jossa he voivat elää rauhassa.
Tämä toive on vallalla myös kirkossa. Ja lähes sen perustamisesta lähtien on siinä ollut niitä, jotka ovat yrittäneet sulauttaa maailman filosofiset perusarvot raamatullisen etiikan kanssa. Augustinuksen ”Jumalan kaupunki” kuvailee kuinka maailma kukoistaisi vanhurskaudessa kirkon ohjauksessa. Tästä ajatuksesta Rooman kirkko otti kopin, sillä se näki omaavansa jumalallisen mandaatin ajallisten voimien hallitsijana.
Kautta vuosisatojen on ollut monia yrityksiä toteuttaa teonominen siviilihallinto. Yksi merkittävimmistä oli Pyhä Rooman keisarikunta. Paavin alaisuudessa ”kuninkaiden jumalallinen oikeus” tunnustettiin niin kauan kuin kuningas alistui paavin auktoriteetille. Ne kuninkaat, jotka yrittivät päästä irti paavin auktoriteetista, syrjäytettiin tai ainakin heidät exkommunikoitiin. Riippuen siitä missä määrin kuninkaan alamaiset olivat lojaaleja paavinvallalle, kuninkaat joko pakotettiin nöyrtymään paavin alaisuuteen tai he yrittivät murtaa paavin ikeen.
Mieltämästään kansojen hallitsemisen mandaatista Kristuksen nimessä ei paavinvalta koskaan ole luopunut. Reformaatio repäisi ytimen sen vallalta ajallisesti, mutta vain hetkeksi.
TAKAISIN ROOMAAN
Mandaatti kansojen hallitsemisesta Kristuksen nimessä oli gnostilaisten vaikutusten luonnollinen kasvannainen varhaisessa kirkossa. Teosofiset filosofiat, jotka olivat valloittaneet Rooman kirkon prelaattien mielet, nostattivat uskomuksen, että koska Kristus tuli pelastamaan maailman, täytyy sen olla kirkko, jonka kautta tuo pelastus toimitetaan. Kaiken lisäksi Jeesushan oli ollut jo kolme vuosisataa poissa. Pakanallisuuden nouseva virta uhkasi Rooman valtakuntaa ja aiheutti huolta, olihan valtakunta Konstantinuksen oletetun kääntymyksen jälkeen oletettu olevan kristillinen. Jos nyt jotakin oli tehtävä maailman pahuudelle niin kirkon tulisi tämä tehdä.
Konstantinuksen julistus Rooman valtakunnan kristillistämisestä sai Rooman kirkon hierarkian luonnollisesti ajattelemaan, että Jumalan tarkoituksen täytyy olla Rooman valtakunnan sotavoiman käyttäminen uskon levittämiseksi kaikkeen maailmaan. Kuitenkin Roomassa oli usko jo turmeltunut myötämielisyyden vuoksi pakanalliselle filosofialle.
Käytännössä kaikki varhaiset kirkkoisät olivat saaneet koulutusta kreikkalaisessa ja roomalaisessa filosofiassa. He uskoivat, että ihmisessä itsessään on jumalallinen kipinä, joka täytyy herättää, jotta hänet saadaan täydellistymään. Platon kutsui tätä jumalallista kipinää ”kuolemattomuuden prinsiipiksi”.
Historioitsija Abraham Freisen toteaa:
Väite että ihmisellä on sisällään jumalallinen kipinä tuli kristinuskon opetukseen kirkkoisien kautta. Nämä varhaisen kirkon suuret ajattelijat alkaen Justinus Marttyyristä ja kulminoituen pyhään Augustinukseen, olivat lähes kaikki olleet platonisteja ennen kuin heistä tuli kristittyjä. Tiettyjen samankaltaisuuksien takia he olivat viehättyneitä kristinuskosta korkeampana muotona samasta totuudesta, minkä Platon oli oivaltanut. Erityisesti Augustinus varhaisina vuosinaan kehitti platonista näkemystä sielusta ja yhdisti sen kristinuskoon. Siksi hän saattoi sanoa: ”Sielulla on sisällään salainen syöveri, jossa ajallisilla asioilla ja tällä maailmalla ei ole sijaa, vaan ainoastaan sillä mikä on ylhäällä yläpuolella”. Juuri tuossa salatussa sielun syöverissä Jumala asustaa. Siksi ihminen voisi löytää Jumalan kääntymällä sisäänpäin.
Kirjan “Pyhän Augustinuksen tunnustuksia” johdannossa (The Heritage Press) George N. Shuster vahvistaa Freisenin havainnon. Ajatus, joka jatkuu Plotinuksen “Enneads”:issa jäi syvästi sulautuneena [Augustinuksen] mieleen. Mutta tuon ajan hallitseva huolenaihe olivat ne vaihtelevat muodot, joita meidän tulisi nyt nimittää termillä Teosofia. Maat, joiden rajanaapurina oli rikas Konstantinopoli ja sivistynyt Alexandria, olivat mystillisten kulttien ja symbolististen uskontojen pesäpaikkoja, joista monet olivat silloin hyvin vaikutusvaltaisia. Augustinus kuvailee erityisesti häntä viehättäneitä oppeja, kuten manikealaisten opetuksia, jotka uskoivat maailmaa hallitsevan kaksi prinsiippiä, joista yksi on Hyvä ja toinen on Paha, ja että konfliktia näiden kahden välillä ei voida ratkaista.
Viitaten Augustinuksen Jumalan etsimiseen Shuster toteaa:
”Siis myös tässä ihmissielussa liikkuu toiveita, jotka saavat täyttymyksensä vain Jumalassa. ”Sydämemme”, [Augustinus] sanoo, ”on rauhaton ennen kuin se löytää rauhan Sinussa”. Mutta kuinka meidän tulee tuntea Jumala? Augustinus ottaa annettuna, että koska maailma on olemassa, sen täytyy siksi olla tarkoituksenmukaista. Maailma on yhtä kaunis kuin matemaattiset mallit ovat ja siksi sen täytyy olla suunniteltu.
Mutta meidän ei tule kuitenkaan etsiä häntä meidän sisäisistä ominaisuuksistamme. Mitä nämä ovat? Tieto ja rakkaus tietoon ovat erottamattomasti liittyneet yhteen ihmismielessä. Ihminen ei näe sitä mikä on eristyksissä. Se mitä pitäisi olla, on aina liittyneenä yhteen johonkin. Näitä kaksoisteitä pitkin, jotka eivät kuitenkaan ole yksi, hän tulee kosketuksiin todellisuuden kanssa, jossa epäsuorasti on täydellisyys. Mitä enemmän tiedämme siitä, sitä enemmän me väistämättä tiedämme Jumalasta. Sillä tavallaan se on Jumala.
…Kun Othello sanoo, että jos Desdemona on tehnyt syntiä, kaaos on tuleva jälleen, hän viittaa kosmisen ja moraalisen järjestyksen ykseyteen ja näin se heijastaa augustinolaista ajattelua. Tällä on meidän aikanamme erityinen viehätysvoima, sillä vaikka Augustinus ei yleisesti hyväksytyssä mielessä ollutkaan ’mystikko’, tunnisti hän ihmispersoonassa arvostuksen ja arvoalueen luovalle ponnistelulle, jota uudemmat platonistit, joita hän niin vilpittömästi ihaili, eivät lukeneet ihmispersoonaan kuuluvaksi.
Lopullinen varmuus oli hänen mukaansa tiedettävissä, ei ideoiden näkemisen kautta, jotka leijuvat kaukana järjen maailman yläpuolella, vaan täydellisen itsensä tiedostamisen kautta. “En voi epäillä, että epäilen”, oli hänelle ensimmäinen liikutettava kivi todellisuuden tiedostamisen tiellä.
Tiedon etsiminen ihmisestä itsestään on gnostilaisuuden perusta ja luonnehtii erästä teosofisen määritelmän muotoa, sillä hän uskoi, että tieto todellisuudesta on lukittu ihmiseen itseensä. Augustinus ei nähnyt Jumalaa ainoastaan transsendenttisena, vaan läsnä olevana ihmissielussa:
Koska hänellä oli tällainen näkemys ihmissielusta, ei ole hämmästyttävää, että kannattajat Platonista renessanssin humanisteihin, Augustinuksesta keskiajan mystikoihin ja Thomas Müntzeriin saattoivat puhua ihmisen jumalallistamisesta. Loppujen lopuksi ihmisessähän on itsessään jumalallinen kipinä, joka sytytettäessä voi aloittaa pyhän tulen, joka puhdistaa yksilön. Augustinus puhui yhdessä vaiheessa kasvamisesta jumalankaltaisuuteen. Pico della Mirandola, 15. vuosisadan renessanssihumanisti puhui “uudestisyntymisestä korkeammille jumalallisuuden tasoille”. Samoin myös keskiajan mystikot ja Thomas Müntzer puhuivat jumalallistuneena olemisesta tai jumalallisen täydellisyyden saavuttamisesta vielä tässä elämässä.
Kuitenkin siinä mitä mystikot puhuivat jumalallisuuteen kasvamisesta, oli ero. Tuon eron oli liityttävä siihen osaan mikä Pyhällä Hengellä oli, kun hän sai aikaan menestykkään kääntymyksen. Viimeksi mainitulla he tarkoittivat kykyä elää täydellistä kristillistä elämää. Tällainen kääntymys saattoi tapahtua vain, jos ihmissieluun kasaantuneet jäänteet oli puhdistettu pois. Jos sielun puutarha oli perusteellisesti kitketty kuten Tauler sen ilmaisi, silloin ihmisen tuli kääntyä pois kaikista ”luoduista”, kaikista ulkoisista asioista, ja kääntyä sisäänpäin omaan sieluunsa, jossa Jumala asusti. Nyt transformaation työ saattoi alkaa. Nyt “jumalallinen syntymä ihmissielussa” saattoi tapahtua. Sen tiedostaminen, että ulkoinen kirjoitettu Jumalan sana ei ollut riittävä.
Tästä vastenmielisyydestä “ulkoisiin asioihin” tuli ajatus elää luostarielämää karuissa olosuhteissa. Lopulta usko siihen, että selibaatti ja asketismi ovat hyveitä, joita kaikilla uskonnolliseen elämään pyrkivillä tulisi olla, johti roomalaiskatolisen papiston avioitumiskieltoon ja köyhyyden ja poikuuden vannomisvaatimukseen.
Roomalaiskatolinen papisto asetti näin itsensä massojen yläpuolelle. Se perusti omat vihkiytymiskoulunsa, joita kutsuttiin luostareiksi ja seminaareiksi. Samankaltaisuudet sekä ajatuksen että muodon puolesta paljastavat, että mallit luostarielämään opittiin esoteerisista kouluista.
Ajan myötä tiedon janon tarpeen tyydyttämisen vaatimus syrjäytti Kirjoitukset vähäisempään osaan totuuden osoittamisessa. Tuli tarpeelliseksi rinnastaa paavillinen julistus samanveroiseksi Kirjoitusten kanssa, koska sen oletettiin tulevan jumalallisesta inspiraatiosta. Tästä tuli erehtymättömyyden doktriini. Mitä tahansa paavi puhuu “ex cathedra” istuessaan väitetyllä Pietarin valtaistuimella tulee uskoa inspiroituna pyhänä dogmana. Sitä ei voida haastaa, vaikka se olisi Kirjoitusten vastainen.
Reformaation myötä saatiin valaistuminen. Joillekin roomalaiskatolisille papeille valkeni, että yksin Kirjoitukset ovat erehtymätöntä Jumalan sanaa. Iskulause ”Yksin Kirjoitukset” aiheutti shokkiaaltoja roomalaiskatolisessa kirkossa ja tuotti pyhälle roomalaiselle valtakunnalle sen, mikä näytti olevan kuolettava haava.
Reformaatiosta alkaen paavikunta on työskennellyt tuodakseen kaikki kristityt takaisin sen auktoriteetin alle. Varhaiset vastareformaation yritykset vaikuttivat vain vähäisessä määrin. Tuli tarpeelliseksi käyttää enemmän voimaa kuin mitä argumentoimalla voitiin saavuttaa. Inkvisitio ja erilaiset muut keinot pakottaa huomatut hereetikot takaisin paavin vallan alle, karkottivat ihmiset vain kauemmas ja vieraannuttivat kuninkaat, jotka näkivät reformaatiossa mahdollisuuden vapauttaa itsensä paavin vallasta. Ilmeisesti roomalaiskatolinen kirkko tajusi, että ainoa asia, joka voisi mahdollisesti toimia, olisi käänteinen toiminta ja tehdä protestanttinen liike epäsuosituksi.
Mutta tämä on vienyt aikaa. Lähes 400 vuotta on kulunut ja roomalaiskatolisen kirkon vastareformaatio alkaa tuottaa hedelmää.
Paavin auktoriteetin alkusoitot
Päivän uutisotsikot todistavat, että monien kirkkojen merkittävät johtajat katsovat paavia ikään kuin ainoana suurimpana toivona kristikunnan yhdistämiseksi. Näyttää järkevältä, että jos paavi on Jumalan mies, niin miksi me jatkamme kieltäytymällä hänen auktoriteetistaan? Miksi emme yhtenäisyyden tähden hyväksyisi hänen auktoriteettiaan ja muodosta tarpeellista yhtynyttä rintamaa kansakuntien valtaamiseksi, erityisesti kun näemme sekulaarien hallituksien etsivän paavin siunausta.
Vaikkakin monet roomalaiskatoliset ovat epäilemättä tulleet Pyhän Hengen koskettamiksi ja alkavat paremmin ymmärtää mikä merkitys on henkilökohtaisella suhteella Jumalaan, itse roomalaiskatolisuus ei ole muuttunut. Se on kuten se aina ennenkin on ollut voimakas poliittinen järjestelmä, jota hallitsee hierarkia ja jonka aikomuksena on alusta alkaen ollut asettaa paavi Kristuksen sijaisena maailmassa kaikkien kansojen yläpuolelle.
Roomalaiskatolisuus on saanut lisää uskottavuutta jokaisen protestanttisen uskontokunnan johtajilta, joista monet eivät ole selvillä paavin vallan mandaatista. Paul Crouch, Trinity Broadcasting Network’in presidentti on sanonut, että hän on poistanut sanan “protestantti” sanavarastostaan. Katolisia ohjelmia, jotka edistävät romanismin oppeja lähetetään säännöllisesti hänen verkkokanavallaan.
Charisma ja Christian Life -lehti sisältävät nykyisin mainontaa roomalaiskatolisista julkaisuista samoin kuin Christian Retailing, kristillisten kirjamyyjien lehti. Billy Graham on julistettu veljeksi Kristuksessa hänen käytyään paavin luona. Robert Schuller koki, ettei hän voi rakentaa kristallikatedraaliaan (Christal Cathedral) ennen kuin on saanut paavin siunauksen suunnitelmilleen. Anglikaaninen arkkipiispa Joseph Runcie peräänkuulutti vuonna 1990 koko kristikunnan yhdistymistä paavin auktoriteetin alle. Harald Bredesen ponnisteli kovasti muiden kristittyjen johtajien kanssa saadakseen etuoikeuden myöntää heidän “Rauhan prinssi” palkintonsa paavi Johannes Paavali II:lle. Monet protestanttijohtajat ovat viitanneet paaviin pyhänä Isänä, jonka nimen kirjoitukset antavat vain Taivaan Isälle.
Dr. Charles Dixon artikkelissaan otsikolla “Kaikkien kristittyjen paavi, mitä se edellyttää?” vihjaa, että katolinen kirkko itse on toiveikas yhdistymisen suhteen:
Kristityt puhuvat nyt avoimesti virasta, jota paavi Johannes Paavali II kutsui suurimmaksi esteeksi ekumenismin tiellä.”…
Onneksi aika parantaa haavat. Ja nyt me kuljemme kohti aikakautta, jossa kysymme itseltämme enemmän rationaalisia ja vähemmän emotionaalisia kysymyksiä. Mitä se edellyttää, että meillä on kaikkien kristittyjen paavi? Ja vielä perustavampi kysymys kuin tämä, miksi me tarvitsemme sellaisen ylipäätään?
Mitä viimeksi mainittuun kysymykseen tulee, niin useimmat ihmiset tietävät, että maailman suurilla uskonnollisilla traditioilla on yleensä auktoriteetti- ja asemapaikkansa uskon maantieteellisenä keskuksena. Islamilla tuo keskus on Mekka. Juutalaisuudessa se on Jerusalem. Roomalaiskatolisille se on tietysti Rooma. Protestanteilla ei ole tällaista keskusta, koska vuosien erimielisyydet ovat johtaneet moniin jakautumisiin.
Kun menneisyydessä oltiin vähän huolestuneita ja ajan myötä jopa liioiteltiin tätä keskittämisen puutetta, protestanttiset johtajat ovat alkaneet miettiä ja kysellä tilanteen järkevyyttä. He aprikoivat eikö tulisi olla keskeistä auktoriteettia, joka yhdistäisi ne, joilla on yhteinen usko. Tulisiko historiallinen paavius tunnustaa kristikunnan pääksi? Protestanttinen maailma ei enää sulje mieltään tällaisilta ajatuksilta.
Kirkko on tänään tekemässä saman uskottomuuden synnin kuin israelilaiset tekivät, kun he vaativat saada kuninkaan. Heidän suojansa oli Jumala itse ja he kielsivät hänet, jotta saisivat miehen, jolta voisivat pyytää suojelua. Ne, jotka haluavat saada koko kristikunnan paavin, unohtavat että paras tapa, jolla totuus voidaan säilyttää ei ole keskitetty auktoriteetti. Jumala tekee työtään yksilöiden sydämissä. Autonomiset kirkot, vaikkakin ollen joissakin asioissa erimielisiä, tarjoavat toivoa niille, jotka näkevät hierarkkisissa rakenteissa vakavaa väkivaltaa ja hyväksikäyttöä. Sitten kun tämä suoja on mennyttä, kristityt ovat superkirkon armoilla, jonka valtaistuin on Rooman valtakunta.
Valtakunta elpyi
Historia paljastaa, että neljäs ja viimeinen Danielin näyn kuningaskunta on Rooman valtakunta, joka seurasi järjestyksessä Babylonian ja Meedo-Persian ja Kreikan valtakuntia. Rooman valtakunta on viimeinen maallinen valtakunta ja sen tarkoitus oli ahmaista koko maailma.
(Daniel 7:23). Nebukadnessarin uni on yhtäpitävä Danielin näyn kanssa. Unessa patsaan jalat olivat sekoitus rautaa ja savea, osittain vahvaa ja osittain heikkoa. (Daniel 2:1-45).
Nykyään Rooman valtakunta ulottuu ylitse koko maailman. Kaikkialla missä on demokratioita, niiden juridiikka ja hallinnon muoto periytyy Rooman valtakunnalta. Näemme kommunismin purkautumisessa Venäjällä ja Itä-Euroopan maissa valtakunnan vastaisten viimeisten jäänteiden poistuvan. Kun kommunismi aiheutti polarisaation idän ortodoksista kirkoista 45 vuoden ajaksi luoden uskonnollisen tyhjiön, on roomalaiskatolisella kirkolla nyt mahdollisuus vallata takaisin itäiset valtakunnat, jotka väistivät sen käsityksiä vuosisatoja. Rooman kirkko on suurimpia kulissien takaisia voimia äkillisille spontaaneilta näyttäville demokratian vaatimuksille. Katolisesta Puolasta alkaen loput Itä-Euroopan maista ovat kaatuneet kuin dominopalat. Ja roomalaiskatolinen kirkko aiheutettuaan protestanttisuuden jakautumisen pääsee yhteistyöhön tuomalla oman evankeliuminsa ihmisille. Evankeliumin, joka korottaa paavin rauhan miehenä, joka voi yhdistää ihmiskunnan.
Voimme iloita miljoonien vapautumista kommunistisen tyrannian otteesta. Voimme iloita, että jotkut löytävät pelastuksen todellisten kristittyjen evankelioimisponnistelujen kautta. Monet sielut pelastuvat tässä prosessissa Jumalan suunnitelman mukaisesti. Mutta me emme saa sulkea silmiämme roomalaiskatolisen kirkon taloudellisen vallan todellisuudelta, joka kytkeytyy protestanttien suostutteluun. Uskon Sanan (Uskon Sana -liike) saarnaajat tuovat myös harhaoppejaan Raamattujen mukana synnyttämällä väärän varmuuden tunteen ihmisille, jotka joutuvat ”paistinpannulta tuleen”. Kaikki nämä tekijät tulevat vaikuttamaan siihen, että miljoonat sielut sulautuvat Rooman valtakuntaan.
Nebukadnessarin unessa raudan ja saven sekaiset jalat esittävät niitä kansoja, jotka tekevät kompromissin Rooman valtakunnan kanssa täydessä laajuudessaan sen aiemmin kärsittyä takaiskun. Savi edustaa kansojen jäännöstä, joka on sulautunut valtakuntaan, ei niinkään sotilasvoiman kautta, vaan taloudellisen mahdin kautta. Eivät lännen eli Rooman valtakunnan pommit saattaneet kommunismia polvilleen. Se oli kommunismin kyvyttömyys kilpailla kansainvälisillä markkinoilla ja huolehtia omista kansoistaan. Markkinat ovat etupäässä lännen taloudellisen vallan johtamia.
Ainut toivo
Jeesus ei ole palannut eikä kirkolla ole vastausta maailman ongelmiin. Sen julistama evankeliumi ei suurimmaksi osaksi ole todellinen evankeliumi, vaan yritys kosiskella ihmisiä toisella helposti uskottavalla evankeliumilla. Ja se on laajalti hylätty. Tämän takia kirkko on kasvavassa määrin hylkäämässä toivon Jeesuksen paluusta ja järjestyksen tuomisesta maailmaan. Koska Scofieldin dispensationalismi on osoittautunut suureksi osaksi eskatologiassaan virheelliseksi, kirkko liikkuu nopeasti pois Jeesuksen paluun odotuksesta. Perustelut ovat samanlaisia kuin varhaisessa roomalaiskatolisessa kirkossa. Jos Jeesus ei palaa, niin silloin meidän täytyy panna maailman järjestelmä kuntoon häntä varten. Augustinuksen “Jumalan kaupunki” todellistuu toisen evankeliumin levittämisen kautta. Evankeliumin kautta, joka ei perustu Jeesuksen vereen sielujen pelastumiseksi, vaan kirkkojen yhdistymiseen Jumalan valtakunnan tuomiseksi maan päälle.
Tämä evankeliumi, paavin vallan mandaatin elpymisestä on saanut vauhtia valtavirtakristillisyydessä. Todistamme aikamme valtateologiassa Pyhän Rooman valtakunnan ylösnousemusta. Ja ne, jotka eivät halua suostua suunnitelmaan tulevat löytämään itsensä perustettavien kirkkojen mustilta listoilta. Niin kuin Pyhä Rooman valtakunta vainosi vuosisatojen ajan veljiämme eikä milloinkaan pyytänyt sitä anteeksi tai myöntänyt tätä vääryyttä, se aikoo purkaa vihansa tämän päivän pyhien päälle.
Mysteeri Babylonilla, tuolla suurella kaupungilla, joka istuu seitsemän vuoren päällä, on diplomaattisen suhteet käytännössä jokaisen maailman kansakunnan kanssa ja se tunnustaa niiden jokaisen hallituksen lailliseksi paitsi Israelin. Ja se tulee paljastumaan kaikessa sen äärettömässä pahuudessa:
”Ja tuli yksi niistä seitsemästä enkelistä, joilla oli ne seitsemän maljaa, ja puhui minulle sanoen: ”Tule, minä näytän sinulle sen suuren porton tuomion, joka istuu paljojen vetten päällä,
hänen, jonka kanssa maan kuninkaat ovat haureutta harjoittaneet ja jonka haureuden viinistä maan asukkaat ovat juopuneet”.
Ja hän vei minut hengessä erämaahan. Siellä minä näin naisen istuvan helakanpunaisen pedon selässä; peto oli täynnä pilkkaavia nimiä, ja sillä oli seitsemän päätä ja kymmenen sarvea.
Ja nainen oli puettu purppuraan ja helakanpunaan ja koristettu kullalla ja jalokivillä ja helmillä ja piti kädessään kultaista maljaa, joka oli täynnä kauhistuksia ja hänen haureutensa riettauksia.
Ja hänen otsaansa oli kirjoitettu nimi, salaisuus: ”Suuri Babylon, maan porttojen ja kauhistuksien äiti”.
Ja minä näin sen naisen olevan juovuksissa pyhien verestä ja Jeesuksen todistajain verestä; ja nähdessäni hänet minä suuresti ihmettelin.
Ja enkeli sanoi minulle: ”Miksi ihmettelet? Minä sanon sinulle tuon naisen salaisuuden ja tuon pedon salaisuuden, joka häntä kantaa ja jolla on seitsemän päätä ja kymmenen sarvea.
Tässä on ymmärrys, jossa viisaus on: Ne seitsemän päätä ovat seitsemän vuorta, joiden päällä nainen istuu…
Ja nainen, jonka sinä näit, on se suuri kaupunki, jolla on maan kuninkaitten kuninkuus.”(Ilmestyskirja 17:1-7,9,18)
Roomalaiskatolisuus ei ole lopullinen teoria salaisuudesta. Se on kuitenkin suurin toimija, joka tekee työtä ihmisten yhdistämiseksi uskonnollisesti. Poliittinen toimija voidaan löytää siinä salaisessa seurapiirissä, joka ponnistelee kohti yhtä maailman hallitusta.
Koko Albert Dagerin kirja on ilmaiseksi ladattavissa PDF-muodossa:
https://mediaspotlight.org/wp-content/uploads/2025/04/Vengeance-Is-Ours-1.pdf
Käännös ei pyri olemaan täydellinen. Yritin saada sen niin selkeälle suomen kielelle kuin osastin. Kirja on julkaistu 35 vuotta sitten. Ja on erittäin ajankohtainen. Juuri nyt näemme TPUSA:n (Turning Point USA) ja niin kutsutun kommuunio -herätyksen (tai eukaristia -herätyksen) leviävän Amerikassa ja muualla maailmassa (vaara: eksytys!) samoin kuin ekumeenisen liikkeen vahvan nousun. Lopun aikana tulee luopumus, ei suinkaan herätys. Raamatun tunteva ja sen erehtymättömään ilmoitukseen uskova tämän ymmärtää. Jeesus Kristus rakentaa valtakunnan itse palatessaan, eivät suinkaan ihmiset!
Täällä mainittiin Antikristus. Antikristuksen uskon olevan 1. peto merestä ja 2. peto maasta on väärä profeetta, joka opettaa väärä oppia ja propagoi 1. pedon vallan puolesta. 1. pedon kuolinhaavan parantumisen on arveltu tarkoittavan sitä kun Rooman valtio+kirkko saa uudestaan vallan. Kuolinhaavan on aiheuttanut reformaatio, joka aiheutti hajoamisen. Kun kaikki Rooman kirkosta aiemmin lähteneet kirkot palaavat sen alaisuuteen takaisin, kuolinhaava paranee.
Ei Doger väittänytkään että katolinen kirkko olisi Antikristus, vaan että se on Babylon portto. Joka tapauksessa on ymmärretty niin, eikä tämä ole vain Dogerin ajatus, että porttoon tulee lopulta yhdistymään kaikki maailman uskonnot, jolloin syntyy mysteeriuskonto. Tällaisia kehityskulkuja on nyt nähtävissä. Jos vain haluaa seurata. Portto ratsastaa pedon päällä. Portto on tietenkin luopunut kirkkoinstituutio, joka tulee lopulta tulessa poltettavaksi.
Joka tapauksessa vallan tavoittelu on tässä nyt keskipisteessä ja tähtäyksessä. Sitähän Dominion tarkoittaa. ”Seitsemän vuoren mandaatissa” (Seven mountains mandate) on vallattava takaisin yhteiskunnan seitsemän osa-aluetta. Liittyykö tämä siihen että portto istuu seitsemän vuoren päällä? (Ilm. 17:9). Mahdollisesti.
Riitta S. Tarkoitin kyllä muistini mukaan Perustassa ollutta haastattelua, jossa olivat mukana ainakin Juho Sankamo ja Joona Korteniemi.
Käsitys siitä, että apostolien jälkeen alkoi pitkä lankeemus, joka huipentui paaviuden vallan nousuun ja ”alkuperäisen” kristinuskon turmeltumiseen ei vastaa sitä kuvaa, minkä teologian tutkimus antaa. Kuva elää sitkeästi, mutta se ei tee kuvaa oikeaksi. Ehdotan lukemaan Kaarlo Arffmanin ”Mitä on oikea kristinusko”.
Esittämäsi päättelyketju on mielestäni takaperoinen. Määrittelet ensin oikean kristinuskon tietyn 1800- ja 1900 -luvuilla kehitetyn protestanttisen näkemyksen mukaisesti. Sitten vertaat sitä yli 1800 vuoden aikana eläneiden kristittyjen käsityksiin ja teet johtopäätöksen, että nämä ovat olleet harhassa, koska eivät opetakaan Sinun omaksumiesi auktoriteettien ja heidän raamatunselityksensä mukaisesti. Meidän kannattaa huomata, että meillä kaikilla on ollut käytössämme olennaisesti sama Raamattu, vaikka osa katolisista opinkäsityksistä perustuukin virheellisiin käännöksiin. Mielestäni typistät kristinuskon tiettyihin kysymyksenasetteluihin, joihin edellytät juuri tietyn laisen vastauksen. Lisäksi pidät niitä jotenkin epäraamatullisina lisinä ”oikeaan ja alkuperäiseen” kristinuskoon, joka löytyy Raamatusta.
Tämä siis mahdollisimman puolueettomana havainnointina eikä arvosteluna tai kiistelynä.
Itse yritän siis ymmärtää niitä, joiden uskonelämä on ottanut toisen suunnan kuin itselläni.
Monet asiat kristillisessä uskossa, myös luterilaisuudessa, ovat sellaisia, että ne on samanaikaisesti erotettava toisistaan ja pidettävä ne samalla yhdessä. Tämä pätee varsinkin vanhurskauttamiseen ja pyhitykseen sekä lain ja evankeliumin erottamiseen. Mitä pyhitykseen tulee, kannattaa muistaa, että sanaa on luterilaisuudessa käytetty kolmessa eri merkityksessä. Olen samaa mieltä siitä, että vanhurskauttamista ei pidä ymmärtää pyhittymisprosessin yhdeksi osa-alueeksi tai vanhurskaaksi tekemiseksi. Mutta vanhurskauttaminen vaikuttaa pyhityksen: kuolemisen synnille ja elämisen Kristukselle, lisääntyvän Kristuksen kaltaisuuden ja kristillisen elämän (siis kaikki nuo asiat, joita sanalla ”pyhitys” tarkoitetaan vanhassa luterilaisessa teologiassa). Samanaikaisesti me muistutamme siitä, että pelastuksemme perusta ei ole pyhityksessä vaan meidän hyväksemme luetussa ja uskon kautta omistetussa Kristuksessa. Joka on sovittanut meidän syntimme ja täyttänyt Jumalan lain meidän puolestamme. Pappina tiedän ja tiedostan myös itse, että kaikesta huolimatta tässä on kyse koko elämän pituisesta prosessista. Yritys rakentaa omaa pyhyyttä on synti, josta saa siitäkin tehdä parannusta… Olen kuitenkin sitä mieltä, että roomalaiskatolinen ei ehkä tunnistaisi omaa käsitystään Sinun tulkinnastasi. Ymmärrän toki pointin siitä, että roomalaiskatolinen pelastusoppi perustuu epävarmuudelle omasta pelastumisesta. Mutta – kristityt yksilöt voivat kokea asiat eri tavoin.
Mitä uskon ja järjen väliseen suhteeseen tulee, se on luterilaisuudessakin monitahoisempi asia kuin annat mielestäni ymmärtää. Paavalin pointti on siinä, että ristin hullutus Jumalan pelastusteon toteuttajana poikkeaa täydellisesti kaikesta siitä, mitä ihminen pitää järkevänä. Sen sijaan usko ja järki eivät välttämättä ole kaikessa mahdollisessa keskenään ristiriitaisia.
Monissa asioissa on aivan oikein etsiä ”kultaista keskitietä”. Lutherin suuri löytö oli, että tekoihin (katumusharjoituksiin, pyhiinvaelluksiin, hyvitystekoihin ja pyhien avuksi huutamiseen) keskittyvä kristillisyys kaventaa Kristuksen kunnian ja pelastusteon riittävyyden sekä Paavalin opetuksen uskonvanhurskaudesta. Tässä kohden on todellakin valittava joko – tai. Mutta meidän kannattaa muistaa, että kristikunnan suuri enemmistö ei ole ajatellut tällä tavalla. Ja kuitenkin he antavat juuri Jumalalle kunnian pelastumisestaan.
Marko, sitaatit olivat Joona Korteniemen vastauksista kyselyyn mutta siis Iustitiassa vuodelta 2019.
Kaarlo Arffmanilta en tule varmasti lukemaan mitään. Katsoin kerran hänen luentonsa Teologisen instituutin kanavalta, enkä pitänyt kuulemastani. Hänhän liittyi katoliseen kirkkoon.
Minun uskoni ei ole uskoa teologiseen systeemiin, vaan Persoonaan, koska Jumala on Persoona. Itse asiassa Jumala on kolme Persoonaa. Noiden teologien haastattelusta Iustitiassa tuli vain mieleen, että he näyttivät minusta etsivän teologista systeemiä, oppijärjestelmää, johon uskoa. Mutta Jumala ei ole oppijärjestelmä, vaan elävä Persoona. Haastatteluissa ei tullut heiltä keneltäkään kertaakaan ilmi sana Jeesus tai Kristus, ei edes Jumala. Se on hyvin paljastavaa.
Jere Hannikainen sanoo: ”Tämä kyllästyminen ei kuitenkaan olisi yksinään riittänyt erooni, vaan siihen tarvittiin merkittävämpää uskonpuutetta suhteessa kirkkoon itseensä ja sen oppiin” Hän toivoo myös ekumeenista kehitystä luterilaisessa kirkossa ”globaaliin kristinuskoon ja sen merkittäviin virtauksiin”. Hän sanoo olleensa epävarma luterilaisista opetuksista ja lain ja evankeliumin erottelusta, sola scripturasta, tunnustuskirjoista ja ehtoollisesta. Häneltä puuttui usko niihin, hän sanoo.
Itse vain mietin sitä, että itselleni nuo asiat juuri avasivat Raamatun. Katson että lain ja evankeliumin erottelu ja yhdessä pitäminen ovat välineitä Raamatun ymmärtämiseen. Siitähän tässä kai nyt lopulta on kyse? Että ymmärtäisi Jumalan sanaa?
En ole tarkoittanut sitä, ettei ihminen tarvitse myös järkeä ja käytä järkeään. Ihan hullu ajatus. Totta kai kristittykin käyttää järkeään. Sanoin vain että evankeliumi ei aukea järjellä, ihmisviisaudella. Evankeliumin sanoman tietäminen, lukeminen, kuuleminen ja tietoinen hyväksyminenkään, kirkossa käyminen, katekismuksen ja Tunnustuskirjojen lukeminen tai päähän pänttäys, ehtoolliseen ja jumalanpalvelukseen osallistuminen jne. eivät vielä tee ketään kristityksi. Vaan tarvitaan sydämen usko, ja se taas ei synny mistään uskosta oppijärjestelmään, vaan Jumalan ja ihmisen personaalisessa kohtaamisessa.
Marko S. Olihan aikoinaan Jeesuksen seuraajiakin vain pieni vähemmistö. Enemmistö ei antanut hänelle sitä kunniaa, että he olisivat häneen ja hänen sanaansa uskoneet. Totta on, että kristikunnan enemmistö on ajatellut toisin kuin Luther, kunnes reformaatio puhkesi ja jakoi kristikunnan mutta Saksassakin vain itäpuoli reformaation lopulta omaksui.
Miten voi enemmistön kuitenkin antavan pelastuksestaan kunnian Jumalalle, jos kerran ja kun hyvitysteot ja pyhien avuksi huutaminen kaventavat Kristuksen kunniaa. En näe tässä logiikkaa. Annetaan Jumalalle kunnia mutta ei aivan kuitenkaan, vaan se ehdollisestaan.
Arffman viittaa kirjassaan platonilaiseen perinteeseen ja mystiikan vaikutukseen ennen reformaation puhkeamista, kun kirkko ja sen liturgia alkoivat vaikuttaa muotomenoilta. Kuohunta alkoi kun Luther tarttui Raamatun tekstiin ainoana varmana totuuden lähteenä. On oireellista, että Raamatun arvovalta kyseenalaistetaan myös nykyään eri tahoilta.
Arffman näyttää kirjansa lopussa päätyvän ajatukseen: kiistämällä Rooman piispan kaitsemustehtävä ja varhaisen kirkon usko se näyttää aiheuttaneen osaltaan myös protestanttien hajaannuksen ja toimineen sitä vastaan. Itse olen sitä mieltä, että protestanttien hajaannus johtuu muusta syystä liittyen uskoon, joka yksin tekee vanhurskaaksi. Kuka tai ketkä sitä eivät lopulta siedä?
Kuuntelin itsekin eläkkeelle jääneen Arffmanin luennon STI:ssä, ja sitähän ovat monetkin ihmetelleet, minä myös. Luento oli kovin ”katolilaislähtöinen” tulkinta historiasta – yllättävä historiantutkijalta, jolta olisi odottanut monipuolisempaa argumentaatiota. Olen kyllä aiemminkin Arffmania kuullut, mm. teologisilla opintopivillä, jolloin hän toi esille myös mm. reformaatioon liittyneitä ylilyöntejä; se luento oli mielestäni aivan asiallinen (muistutus ihmisluonnosta!). Samoin hänen kirjansa kristinuskon historiasta oli lukemisen arvoinen.
Totta lienee sekin, että protestanttipuolella reformaatio saatetaan esittää lähinnä vain ”sankarillisena menestystarinana”, jättäen lähes huomiotta ne ikävät asiat, joita jakautumisen ja vapautumisen nimissä sitten tapahtui protenstanttisten puolella tai taholta. Puhtaasti teologinen tarkastelu helposti unohtaa historiallisen ja teologisen tarkastelukulman erilaisuuden. Historia on kovin raadollista, eikä kirkkohistoria taida siitä poiketa. Teologiset hurskaus- ja vanhurskautusperiaatteet, ”hienoudet” ja puheet tunnumme kovin helposti käytännön elämässämme ja elämällämme unohtavan – jos emme suorastaan kieltävän. Teologiset periaatteet eivät aina ”tule tai muutu lihaksi” – joskus jopa ”lihallisiksi”?
Omaa ”viiteryhmäämme” me tarkastelemme usein ikäänkuin sisäpiiristä käsin, toisten ”viitertyhmiä” enemmänkin ulkoisen tarkkailijan perspektiivistä. Onneksi Jumalalla on oma tarkkailuprspektiivinsä!
Historia on raadollista monin osin eikä valtapolitiikka ei ole miksikään muuttunut. Jää nähtäväksi, missä asennossa tämäkin maanosa tulevaisuudessa lienee. Erimielisyydet Lutherin ja katolisen kirkon välillä unohtuivat myös joksikin aikaa, kun ottomaanit hyökkäsivät Wienin porteille 1529 ja Luther julkaisi pamfletin Vom Kriege wider die Türken, jossa hän perusteli sotilaallista vastarintaa ja kehotti kristittyjä yhdistämään voimansa puolustukseen.
Hätä ei lue lakia, eikä Jumalan toimintatavat ole ymmärrettävissä eivätkä hänen kätensä sidotut. Tuli mieleeni jokin aika sitten lukemani elämäkerta helluntailaisesta Kyösti Erkinkorvesta.
Riitta S. Sanot, että et halua lukea Arffmanilta mitään, koska hän liittyi katoliseen kirkkoon.
Valinta on Sinun, mutta en ymmärrä asennettasi. Itse pyrin lukemaan nimenomaan tutkimusta, joka on puolueetonta ja tarkastelee asioita eri puolilta. Myös teologiassa. Ollaan Arffmanin henkilökohtaisista valinnoista mitä mieltä tahansa, hän on yksi maamme johtavia reformaatioajan tutkijoita. Toki myös Luther-tutkimuksen provokaattori. Olen aikoinaan ollut hänen luentosarjallaan ja lukenut useampia hänen kirjojaan. Kirkkohistoriasta paaviuden osalta löytyy myös muita kirjoja, jos Arffman kovasti kammottaa.
Kristillisessä uskossa on maailman sivu ollut kaksi puolta: usko Kristukseen ja Hänen kauttaan Jumalaan JA usko oppiin. Opin idea on kuvata Kristus ja kristillinen usko oikein: Jos joku sanoo uskovansa Jeesukseen, mutta ei usko Häntä Jumalihmiseksi, esimerkiksi Jehovan todistajat, kyseessä ei kerta kaikkiaan ole pelastava kristillinen usko (lapset, epävarmat, vasta uskoon tulleet jne ovat asia erikseen). Sitten me kristityt olemme erilaisia siinä, korostammeko itse teologiaa tai oppia. Itse olen erittäin dogmaattinen henkilö – mutta ei minun uskoni kohde ole teologia vaan Kristus ja Häntä kirkastava kristillinen uskonoppi.
Teologia on ”kristinuskoa tutkiva tiede” (näin kirjoitti Timo Junkkaala omassa rippikoulukirjassani vuosikymmenien takaa). Nyt sattuu olemaan niin, että tutkimus on ihan oikeasti kyseenalaistanut monia aikaisemmin tosina pidettyjä käsityksiä ja uskomuksia katolisen kirkon ja vanhan kirkon historiasta. Myös keskenään erilaisia tulkintoja löytyy. Sen rinnalla tällaiset Dagerin ja monien muiden esittämät näkemykset ovat erittäin yksipuolisia ja virheellisiä.
En ole vielä kohdannut uskovaa, joka ei haluaisi ymmärtää Raamattua. Olen samaa mieltä lain, evankeliumin ja uskonvanhurskauden merkityksestä Raamatun ymmärtämisessä oikein. Mutta olen kyllä huomannut, että nämä alkavat luterilaisessakin kirkossamme olla monin tavoin ”katoavaa kansanperinnettä”. Valitettavasti. Onkohan nyt niin, että me kummatkin ajattelemme ja uskomme aika lailla samalla tavalla, mutta minä en enää ole ehdoton vanhojen kirkkojen erilaisten opinkäsitysten tuomitsemisessa vaan yritän ymmärtää niitä, jotka eri syistä hakeutuvat katoliseen tai ortodoksiseen kirkkoon?
Ja: olen kyllä eri mieltä siitä, että kirkossa käyminen, katekismuksen pänttäys jne eivät tekisi ketään kristityksi vaan että tarvitaan ”persoonallinen” usko Kristukseen eikä johonkin oppijärjestelmään.
Ensiksikin: usko on aina Jumalan vaikuttamaa armonvälineiden välityksellä. Itse korostan tässä suullista evankeliumin julistamista, sillä usko tulee kuulemisesta ja kuulemisen synnyttää Kristuksen sana. Jos joku käy kirkossa, hän on juuri siellä, missä Pyhä Henki toimii armonvälineiden välityksellä synnyttäen ja vahvistaen uskoa. Evankeliumin ydinsisältö muuten on kiteytettynä uskontunnustuksiin: Minä uskon… syntien anteeksiantamuksen, ruumiin ylösnousemuksen ja iankaikkisen elämän. Kai Jumala sentään voi herättää epäuskoisen näidenkin sanojen välityksellä?
Toiseksi: Meillä kaikilla on helposti taipumus esittää omat kokemuksemme uskoon tulosta normeina kaikille muillekin. Omassa seurakunnassani on paljon kristittyjä, jotka eivät koskaan ole kokeneet erityistä uskoon tuloa vaan käyvät seuroissa ja kirkossa ”tavan vuoksi” ja joukon jatkona. Meidän herätyskristittyjen on hyvä muistaa, että Jumala tuntee nämäkin ”tavan vuoksi” kirkossa tai seuroissa kävijät.
Kristillisen ja jo Paavalin opetuksen mukaan kirkko on Kristuksen hengellinen ruumis. Me siis uskomme Kristukseen osana kirkkoa/seurakuntaa ja sen kautta. Sitten voidaan aina pohtia sitä, missä nämä kirkon rajat kulkevat ja missä määrin ne ovat näkyviä tai näkymättömiä.
Kosti V:lle totean vain sen, että Arffmanin kirja on myös eräänlainen tilitys siitä, miksi hän on siirtynyt Rooman kirkkoon. Arffman on mielestäni aivan oikeassa siinä, että reformaatiossa alkoi hajaannus, joka on johtanut aina vain suurempaan sekasortoon, kun katsoo kristikunnan isoa kuvaa. Samalla on niin, että silloinen paavi Leo X ei osannut käsitellä kuohuntaa oikein ja hänen sekä seuraajiensa toiminta sinetöi läntisen kirkon hajoamisen. Vierastan totta kai ajatusta, että meidän pitäisi vain osoittaa ”sokeaa” kuuliaisuutta paaville. Mutta minun asiani ei ole kyseenalaistaa Arffmanin motiiveja.
Kristinusko on aina ollut myös kulttuurisidonnaista. Monet meidän harha-askeleina ja outoina pitämämme asiat – Jumalan lähestyminen pyhien kautta ja heidän tekojensa lukeminen Kristuksen kunniaksi – palautuvat myöhäisantiikin ajatusmaailmaan. Me käytämme tietenkin Raamattua myös arvioimaan erilaisia vakiintuneita kristillisiä käytäntöjä kriittisesti.
Marko S. Arffmanin kirjat ovat mielenkiintoista luettavaa ja hän taisi pettyä evl-kirkon nykyiseen kehitykseen. Sitä tässä kipuilee itsekukin.
”…niin että te, rakkauteen juurtuneina ja perustuneina, voisitte kaikkien pyhien kanssa käsittää, mikä leveys ja pituus ja korkeus ja syvyys on”, Ef. 3:18
Kristityn elämä on elämää Kristuksen rakkaudessa. Tähän rakkauteen tulisi hänen juurtua ja perustua. Se ei ole mikään hetken tunnelma, kuten me niin monasti tahtoisimme ajatella, vaan se on Pyhän Hengen armon ja kasvatuksen tulos. Hän juuri tahtoo juurruttaa meitä Kristuksen rakkauteen. Ja mikäli todella olemme juurtuneet ja perustuneet tähän armoon, me myöskin opimme käsittämään tämän rakkauden leveyttä, pituutta, korkeutta ja syvyyttä.
Se on niin leveä, että tähän rakkauden helmaan mahtuvat kaikki ihmiset. Sen pituus on suurempi kuin yksikään meistä käsittää. Korkeus ulottuu yli taivasten ja syvyyden mittaa emme pysty luotaamaan.
Kun ymmärrämme, että Kristuksen rakkaus on näin valtava, silloin käsitämme, että tämä rakkaus ympäröi meitä joka puolelta. Mutta ei ainoastaan meitä, vaan koko maailmaa, ja silloinhan me elämme elämäämme tämän rakkauden ympäripiirittäminä.
Tähän tahtoisi nyt Paavali perustaa ja juurruttaa meidät niin, että tämä rakkaus kokonaan hallitsisi meidän elämäämme.
Kristitynhän pitäisi olla rakkauden ihminen. Mutta sitä hän ei ole omassa rakkaudessaan, vaan Kristuksen rakkauden täyttämänä. Samassa määrässä kuin Kristus on saanut muodon hänessä, on hän myös rakkauden ihminen, sillä Kristus elää hänessä.”
(Hetkiä Sanan ääressä, vuoden joka päivälle, Urho Muroma)
Riita. Palaan eiliseen kommenttiisi Platonin sieluntilaopista.
Tähän vanhaan ajatukseen liittyy nykyään vaikkapa Katri-Helenan laulu – Joulumaa
”Joulumaahan matkamies jo moni tietä kysyy Sinne saattaa löytää vaikka paikallansa pysyy Katson taivaan tähtiä ja niiden helminauhaa – Itsestäni – etsittävä on mun joulurauhaa.” Kuten myös Markon mainitsema ”Näin sydämeeni joulun teen.” Ajatuksena on tuo mystiikan sävyttämä ajatus; minä teen ja itse etsin, minusta se löytyy jne.
Kosti, Ortodoksi kirkon mystiikassa ei löydy ajatusta; ”minä teen ja itse etsin, minusta se löytyy jne.” Ehkä muilta kirkoilta, herätysliikkeiltä löytyy tämä ajatus.
Kosti, kyllä. Juuri näin. Tätä mystiikkaa tulee ”joka tuutista”. Uusissa joululauluissa muun muassa. Ihminen kääntyy sisäänpäin, kaikki löytyy itsestäni kunhan vain keskityn itseeni, meditoin, joogaan jne.
Katri-Helena ja Vesa-Matti Loirista olen aikanaan lukenut, että he ottivat vastaan ns. ”automaattikirjoitusta”. Katri-Helena ehkä nykyäänkin. En tiedä. Tämä on teosofiaa. Eikö?
Riitta. Aivan. Taitaa mennä teosofian ja mystiikan rajapinnalle. Myös Rudolf Steiner ja antroposofinen maailma näkee Johannes Taulerissa suuren yksilöllisen hengen, syvällisen mystikon. Liittymäkohta on tuossa Platonin sieluntilaopissa.
Enemmistössä synti aina kumuloituu ihmisen syntisyyden tähden. Jumala kutsuu lähtemään/eroamaan enemmistöstä, suurista massoista ja sen mielipiteistä ja linjoista. Jeesus kehottaa meitä menemään sisään ahtaasta portista. Laveasta eli leveästä portista menevät sisään ja mahtuvat sisään suuret ihmismassat. Se on helppo portti, koska laveasta relativismin portista on helppo mennä sisään. Siinä on päällekirjoitus: ”kaikki käy, ja varsinkin kaikki kristilliseltä näyttävä”, ”yritä ymmärtää kaikkia uskontoja ja suuntia”, ”hylkää kaikki arvostelukyky”, ”älä tuomitse!”, ”älä nuhtele”, ”älä puhu kääntymyksestä ja uskosta Jeesukseen”, ”älä puhu uskoontulosta ja uudestisyntymisestä”, ”arvostele ja kritikoi Jumalan sanaa”, ”pitäytyminen uskollisena Raamatun sanalle on kauheaa lakihenkisyyttä, pietismiä ja fundamentalismia”, ”kuuntele sydäntäsi ja sisintäsi” jne. Tästä laveasta portista sisään meneminen vie kadotukseen Jeesuksen mukaan.
Mutta Jeesus sanoo, että se portti on ahdas ja tie kapea, joka vie elämään ja Jumalan valtakuntaan, ja vain harvat löytävät sen. Ei Jeesus ja Raamattu turhaan varoita vääristä profeetoista (opettajista). Juuri Matt. 7:13-14 jälkeen tulee heti varoitus vääristä profeetoista, jotka tulevat lampaiden vaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia.
Minusta näyttää, että nykyään ajatellaan, että näitä vääriä profeettoja ei ole joko ollenkaan olemassa tai sitten he ovat juuri niitä, jotka pitäytyvät ja perustautuvat Raamatun sanaan ja joilla on ”sola scriptura” ja ”sola fide” ja ne loputkin solat. Tältä se näyttää.
Jeesus sanoi opetuslapsilleen ja sanoo meille tänäänkin: ”Älä pelkää, sinä pieni lauma, sillä teidän Isänne on nähnyt hyväksi antaa teille valtakunnan.” Luukas 12:31. RK -38 käyttää sanaa piskuinen lauma. Piskuinen tarkoittaa mielestäni pienen pieni. Raamatussa puhutaankin jäännöksestä. Vain jäännös pelastuu.
Maailma vihaa Jeesuksen opetuslapsia
”Jos maailma vihaa teitä, tietäkää, että se on vihannut minua ennen teitä. Jos te olisitte maailmasta, se rakastaisi omaansa. Mutta koska te ette ole maailmasta, vaan minä olen teidät maailmasta valinnut, sen tähden maailma teitä vihaa.” Joh. 15:18-19
Jeesus rukoilee opetuslastensa puolesta. ”Minä rukoilen heidän puolestaan. Maailman puolesta minä en rukoile vaan niiden, jotka sinä olet antanut minulle, sillä he ovat sinun. Kaikki, mikä on minun, on sinun, ja mikä on sinun, on minun, ja minut on kirkastettu heissä. Minä en enää ole maailmassa, mutta he ovat maailmassa, ja minä tulen sinun luoksesi. Pyhä Isä, varjele heidät nimessäsi, jonka olet antanut minulle, että he olisivat yhtä niin kuin me” Joh. 17:9-11.
Tätä jakeen kohtaa ”että he olisivat yhtä” on käytetään ekumeniassa väärin! Vain ne voivat olla yhtä, joilla on sama usko ja Pyhä Henki. Ekumeniassa pyritään hylkäämään Totuus, oppi ja tunnustus ja uskollisuus Raamatulle yhdistymisen nimissä.
Luin äsken kommentin Justin Petersin youtube-videosta, jossa hän haastattelee ent. katolista Mike Gendronia. Siinä eräs henkilö kommentoi: ”Kun olin poika, minun ei annettu koskaan lukea Raamattua, sillä minulle kerrottiin että Martin Luther luki sitä ja tuli hulluksi ja aloitti protestanttisen reformaation. Minulle sanottiin siksi että minun tulee pysyä erossa siitä. Kun sain ilmaiseksi Gideonien Uuden testamentin ollessani 5. luokalla, olin niin innostunut ja kerroin äidilleni siitä, kun tulin kotiin. Äitini otti sen ja sanoi: ’sinulla ei saa olla tätä, koska se on protestanttien Raamattu ja jos isäsi näkee sen, hän tulee hyvin vihaiseksi. Älä mainitse tätä kirjaa enää milloinkaan.’ Kun kaduin syntejäni v. 1974 ja pyysin Herraa Jeesusta pelastamaan minut iankaikkiseen elämään ja että hän olisi Vapahtajani (Pelastajani) ja Herrani, Hän antoi minulle varmuuden anteeksiantamuksesta, jota minulle ei milloinkaan ollut katolisena ja Jumalan Sana avasi minun ymmärrykseni ja hänen Sanansa on ohjannut minua kaikki nämä vuodet – Kunnia Herralle ikuisesti!”
Vastauksiani Markolle.
”Riitta S. Sanot, että et halua lukea Arffmanilta mitään, koska hän liittyi katoliseen kirkkoon.”
– En sanonut näin, niin kuin väität. En perustellut lukematta jättämistäni millään katoliseen kirkkoon liittymisellä, vaan etten pitänyt siitä mitä hän puhui Teologisessa instituutissa luennossaan. Sitten vain totesin että ”hänhän liittyi katoliseen kirkkoon”. Siis ymmärrän hänen luentonsa tätä taustaa vasten. Tietysti hän esitti asiat juuri näin tässä valossa tämän vuoksi. Se kävi ilmi hänen esityksessään. Hän vaikutti myös olevan jotenkin kärttyinen ja närkästynyt. Itselleni usko on valtavan iloinen asia. Jeesus on Herra! 😊
”Valinta on Sinun, mutta en ymmärrä asennettasi.”
– Totta kai valitsen mitä luen. En jaksa enkä voikaan lukea kaikkea. On hyvä keskittyä siihen minkä varmaksi ja oikeaksi tietää. Eikä sinun tarvitsekaan ymmärtää asennettani. Olen asunut katolisissa maissa roomalaiskatolisuuden keskellä, ja minulla on ollut ja on edelleen room.katolisia ystäviä ja tuttavia. Muistan yhdenkin tapahtuman 70-luvulta, kun katolinen väitti että ihmiset ovat jumalia ja että minulla on väärä Raamattu kun en sitä tajua.
”Itse pyrin lukemaan nimenomaan tutkimusta, joka on puolueetonta ja tarkastelee asioita eri puolilta.”
– En usko, että täysin puolueetonta tutkimusta on ollenkaan olemassa. Kävi tämä ilmi Arffmaninkin luennossa. Asioita on syytä tarkastella eri puolilta. Siitä olen samaa mieltä. Mutta sitten on tarpeen hylätä se mikä on vastoin Jumalan sanaa ja pitäytyä siinä minkä totuudeksi ja oikeaksi tietää. Näin UT:ssa kehotetaan tekemään. Oliko Paavali kehotti Timoteusta tai Tiitusta.
”Myös teologiassa. Ollaan Arffmanin henkilökohtaisista valinnoista mitä mieltä tahansa, hän on yksi maamme johtavia reformaatioajan tutkijoita. Toki myös Luther-tutkimuksen provokaattori. Olen aikoinaan ollut hänen luentosarjallaan ja lukenut useampia hänen kirjojaan. Kirkkohistoriasta paaviuden osalta löytyy myös muita kirjoja, jos Arffman kovasti kammottaa.”
– Olen sitä mieltä, että tässä maailmassa ei löydy 100 % oikeaa teologista systeemiä lainkaan. Ne ovat aina ”likimain”. Teologinen systeemi ei ole uskon kohde, vaan Jeesus Kristus ja evankeliumi hänestä. Kun löytää Jeesuksen, löytää aarteen. Tai oikeammin Jeesus löytää ihmisen. Raamattu avautuu lain ja evankeliumin erottamisella ja niiden yhteen pitämisellä. Raamatusta on etsittävä Kristusta. Hän löytyy!
– Ja Arffman ei kammota minua. Koska en kammoa ketään henkilöä, vaan sitä mitä henkilö sanoo ja opettaa.
– Lisään vielä, että olen lukenut joitakin katolisten kirjoa. En löytänyt niistä milloinkaan evankeliumia! Näitä kirjoja on vieläkin kirjahyllyssäni. Niissä on kyllä paljon hyvääkin, sellaisia inhimillisesti viisaita ajatuksia.
”Kristillisessä uskossa on maailman sivu ollut kaksi puolta: usko Kristukseen ja Hänen kauttaan Jumalaan JA usko oppiin. Opin idea on kuvata Kristus ja kristillinen usko oikein: Jos joku sanoo uskovansa Jeesukseen, mutta ei usko Häntä Jumalihmiseksi, esimerkiksi Jehovan todistajat, kyseessä ei kerta kaikkiaan ole pelastava kristillinen usko (lapset, epävarmat, vasta uskoon tulleet jne ovat asia erikseen). Sitten me kristityt olemme erilaisia siinä, korostammeko itse teologiaa tai oppia. Itse olen erittäin dogmaattinen henkilö – mutta ei minun uskoni kohde ole teologia vaan Kristus ja Häntä kirkastava kristillinen uskonoppi.”
– Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat. Mutta kun se oppi, jonka ihmiset ovat teologiallaan luoneet, ei välttämättä ole sataprosenttisesti ihan oikein, niin on hyvä että se ei ole ensisijainen uskon kohde, vaan Kolmiyksinen Jumala itse, jonka Raamattu ilmoittaa. On pidettävä Jumalan sanaa ohjeellisena ja lukea sitä, rakastaa sitä ja ammentaa siitä itselleen elämäänsä varten. Raamatun rinnalle ei saa tuoda mitään. Tunnustuskirjoja on silti hyvä lukea ja muutakin kirjallisuutta. Mutta niillä ei ole sitä arvovaltaa mikä on Jumalan sanalla.
”Teologia on ”kristinuskoa tutkiva tiede” (näin kirjoitti Timo Junkkaala omassa rippikoulukirjassani vuosikymmenien takaa). Nyt sattuu olemaan niin, että tutkimus on ihan oikeasti kyseenalaistanut monia aikaisemmin tosina pidettyjä käsityksiä ja uskomuksia katolisen kirkon ja vanhan kirkon historiasta. Myös keskenään erilaisia tulkintoja löytyy. Sen rinnalla tällaiset Dagerin ja monien muiden esittämät näkemykset ovat erittäin yksipuolisia ja virheellisiä.”
– Niinpä niin. Tutkimus on kyseenalaistanut. Eli eri tavoin uskovat ihmiset ovat kyseenalaistaneet. Tutkimusta on joka lähtöön ja makuun. Ja historiaa on vääristely koko ihmiskunnan ajan.
”mutta minä en enää ole ehdoton vanhojen kirkkojen erilaisten opinkäsitysten tuomitsemisessa vaan yritän ymmärtää niitä, jotka eri syistä hakeutuvat katoliseen tai ortodoksiseen kirkkoon?”
– Tämä sana ”ymmärtäminen” on hankala. Sillä se voidaan ymmärtää niin monin eri tavoin! 😊. Katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa viehättää mystiikka ja tekojen kautta pelastuminen ainakin osana, koska se on ihmisen mielen mukainen oppi. Mutta nämä vanhat kirkot kyllä tuomitsevat edelleen meidän protestanttien opinkäsitykset. Me olemme kirottuja vääräoppisia heidän mielestään. Nyt tietysti mielistellään, kun yritetään vetää takaisin ne jotka lähtivät reformaatiossa. Ehdottomuus täytyy säilyttää uskon asioissa.
”Ja: olen kyllä eri mieltä siitä, että kirkossa käyminen, katekismuksen pänttäys jne eivät tekisi ketään kristityksi vaan että tarvitaan ”persoonallinen” usko Kristukseen eikä johonkin oppijärjestelmään. Ensiksikin: usko on aina Jumalan vaikuttamaa armonvälineiden välityksellä. Itse korostan tässä suullista evankeliumin julistamista, sillä usko tulee kuulemisesta ja kuulemisen synnyttää Kristuksen sana. Jos joku käy kirkossa, hän on juuri siellä, missä Pyhä Henki toimii armonvälineiden välityksellä synnyttäen ja vahvistaen uskoa. Evankeliumin ydinsisältö muuten on kiteytettynä uskontunnustuksiin: Minä uskon… syntien anteeksiantamuksen, ruumiin ylösnousemuksen ja iankaikkisen elämän. Kai Jumala sentään voi herättää epäuskoisen näidenkin sanojen välityksellä?”
– Onko sinulle Jumalan sana armonväline? Itse korostan Raamatun itsenäistä lukemista ja tutkimista, myös hakuteosten käyttöä. Kuuleminen on myös ehdottoman tärkeää. Lukeminen on myös kuulemista. Pyhän Hengen toimimista kirkossa ei voida taata mitenkään. Entä jos julistetaankin harhaoppia, niin kuin usein miten tehdään? Pyhä Henki ei ole sidottu mihinkään ihmisten luomiin rakenteisiin. Siellä missä Jumalan sanaa julistetaan oikein, on Pyhä Henki läsnä. Totta kai uskontunnustukset ovat kiteytettyä evankeliumia. Mutta kaikki mitä on ja mitä korvat kuulevat ja silmät näkevät, on siitä huolimatta olemassa uskonko vai en. Kaikki eivät usko. ”Kenenkä te sanotte minun olevan”, kysyi Jeesus opetuslapsilta.
”Toiseksi: Meillä kaikilla on helposti taipumus esittää omat kokemuksemme uskoon tulosta normeina kaikille muillekin. Omassa seurakunnassani on paljon kristittyjä, jotka eivät koskaan ole kokeneet erityistä uskoon tuloa vaan käyvät seuroissa ja kirkossa ”tavan vuoksi” ja joukon jatkona. Meidän herätyskristittyjen on hyvä muistaa, että Jumala tuntee nämäkin ”tavan vuoksi” kirkossa tai seuroissa kävijät.”
– en ole esittänyt uskoontulokokemustani minään normina! En mielestäni ole korostanut kokemuksiani paljonkaan. Joskus jotain kertonut. Paavali kehottaa meitä tutkimaan olemmeko uskossa. Näin tulisi tehdä. Olen ollut vähällä menettää uskoni. Tiedän siksi mistä puhun. Jolla ei ole uskoa, ei kestä koetusta. Itsensä tutkimiseen meitä kehotetaan.
– ”Tavan vuoksi” ja ”joukon jatkona” vaikuttaa leveältä portilta. Mutta Jumalan Pyhä Henki voi koskettaa, kun tavan vuoksi mennään seurakuntaan tai kirkkoon. Tai kun tartutaan Raamattuun ja aletaan lukea. Jumalalle on kaikki mahdollista. Tarvitaan sydämen uskon syntyminen. Evankeliumi synnyttää uskon, ei laki. Mutta emme näe toisten sydämeen.
– Kokemuskeskeisyys tai uskoontulokokemus! Tämän yleensä kuulee niiltä, jotka eivät ole koskaan kokeneet mitään hengellistä kokemusta ja ovat kateellisia. Ehkä heillä ei oikeastaan olekaan uskoa Jeesukseen? Sillä, kun Jumalan sana koskettaa, niin se on aina kokemus. Tunnen että minulla on yhteys toisen Persoonan kanssa. Hän on minua lähellä minne menenkin ja hän avaa minulle Sanansa aarteita.
”Kristillisen ja jo Paavalin opetuksen mukaan kirkko on Kristuksen hengellinen ruumis. Me siis uskomme Kristukseen osana kirkkoa/seurakuntaa ja sen kautta. Sitten voidaan aina pohtia sitä, missä nämä kirkon rajat kulkevat ja missä määrin ne ovat näkyviä tai näkymättömiä.”
– minulle Kristuksen ruumis on näkymätön. Kirkko ei ole manifestoitunut Jumala maan päällä, vaan paikka, jossa Jumalan sanaa saarnataan ja armonvälineet toimivat. Tämä siksi että todellinen Jumalan valtakunta on vasta tulossa. Se on vasta toivossa ja katselemme näkymätöntä, jota toivomme. Näin Paavali opettaa roomalaiskirjeessä esimerkiksi. Jumalan valtakunta on kyllä keskellämme koska kirkko/seurakunta koostuu syntisistä. Jumalan valtakunta on ihmisten sydämissä. ”Sisäisesti teissä”, sanoi Jeesus. Ruumis ei voi ruveta pääksi eli Jumalaksi. Emme tiedä kuka seurakunnassa on osa Kristuksen maailmanlaajuista ruumista. Kaikki eivät ole.
Jeesus sanoi ”nyt minun kuninkuuteni ei ole täältä”. Joh. 18:36. Me kristityt odotamme Jeesusta palaavaksi. Emme usko, että paavi on Kristuksen sijainen emmekä usko, että kirkko on Jumala ja Jumalan valtakunta maan päällä fyysisesti manifestoituneena. Valtakunta kyllä tulee, ja sitä me rukoilemme Isä meidän -rukouksessa. Kuninkaan takaisin tulon viipyessä, kirkko pyrkii itse ottamaan tuon Kuninkaan paikan ja olemaan itse tuo Kuningas ja perustamaan itse valtakunnan. Tästä on tässä blogissa ollut kyse.
Odotatko sinä Jeesusta palaavaksi?
Riitta S. Minä lähden siitä, että (akateemisen) teologian tehtävä on mahdollisimman puolueeton tutkimus. En rupea nyt keskustelemaan siitä, millä edellytyksillä määritellään hyvä ja uskonelämää rakentava teologia. Toki minäkin luen mielelläni sellaista, missä sielu lepää.
Näkemyksesi siitä, että enemmistö aina olisi väärässä, koska synti kumuloituu, on mielestäni outo. Perisynnin vaikutuksia ja kiusauksia ei pääse pakoon meistä eikä sitä voi mitata.
Ensiksikin sekä Jeesus itse että Paavali ja muut apostolit kehottivat uskovia yksimielisyyteen. He eivät sanoneet, että vähemmistö on aina tai yleensä oikeassa. Ja esimerkiksi kysymyksessä seurakunnan paimenvirasta Paavali vetoaa paitsi Herran käskyyn myös nimenomaan kristittyjen yhteiseen ja yleiseen käytäntöön. Enemmistö ei siis ole automaattisesti uskon asioissa väärässä.
Toiseksi Jeesuksen vertaukset ahtaasta portista ja varoitus siitä, löytääkö Ihmisen Poika uskoa maan päältä takaisin tullessaan on totta kai otettava tosissaan. Siinä on meille kaikille kutsu itsensä koettelemiseen – ja lain saarna epäuskoiselle! Olen samaa mieltä arviostasi, että parannussaarna on kovin harvinaista. Siitäkin huolimatta, että Jeesus vaikkapa kylväjävertauksessa näyttää opettavan, että vain vähemmistö uskoo loppuun asti, Hän on antanut meille tehtävän mennä kaikkeen
maailmaan ja julistaa evankeliumia KAIKILLE luoduille.
Minusta näissä Jeesuksen opetuksissa on kysymys erilaisista näkökulmista, jotka koskettavat ihmisiä eri tavoin. Kannattaa muistaa, että ”pelastus” kristillisessä uskossamme sisältää kaksi eri korostusta yhtä aikaa: pelastuksesta osalliseksi pääsemisen JA pelastuksen lopullisen täyttymyksen kuolemamme tai Kristuksen takaisin tulon hetkellä. Se, että tunnustaa olevan kristittyjä, jotka ohan oikeasti uskovat ”joukon jatkona” ei tosiaankaan ole sama asia kuin opettaa ”laveaa tietä”.
En rupea tekemään tiliä Sinulle omasta uskostani ja kokemuksistani tai vastaamaan erilaisiin kysymyksiisi. Riittänee, että uskon, opetan ja tunnustan muuttamattoman Augsburgin tunnustuksen 1530 mukaisesti, jota pidän Raamatun mukaisena.
Lopuksi. Mitä kirkkoon/seurakuntaan tulee, sen on kyllä hyvin perinteisesti ymmärretty olevan Jumalan valtakunta maan päällä. Se on toki erilainen kuin maailman valtakunnat. Vanhan Svebiliuksen katekismuksen mukaan Jumalalla on kahdenlainen valtakunta: armon valtakunta täällä maan päällä (jossa saadaan synnit anteeksi) ja kirkkauden valtakunta taivaan kirkkaudessa. Siihen siirrytään, kun on täällä maan päällä oltu armon valtakunnassa. Tiedän kyllä, että useimmat raamatuntutkijat kirkkokunnasta riippumatta ajattelevat Jeesuksen julistaman Jumalan valtakunnan olevan jotain muuta, erityisesti Jumalan hallintavaltaa täällä maan päällä.
Kosti kirjoitti: ”Arffman näyttää kirjansa lopussa päätyvän ajatukseen: kiistämällä Rooman piispan kaitsemustehtävä ja varhaisen kirkon usko se näyttää aiheuttaneen osaltaan myös protestanttien hajaannuksen ja toimineen sitä vastaan. Itse olen sitä mieltä, että protestanttien hajaannus johtuu muusta syystä liittyen uskoon, joka yksin tekee vanhurskaaksi. Kuka tai ketkä sitä eivät lopulta siedä?”
Tämä on juuri näin. Reformaatio oli protestanttien suuri synti, josta on tehtävä katumusta ja palattava Rooman kirkon syliin.
Riitta. Ei katolisen kirkon oppi ole miksikään muuttunut. Uusin katekimus on vuodelta 1997 ja suomeksi se on ilmestynyt 2005. Itselläni on tuo lähes 800 sivuinen opus. Taitaa mutten löytyä myös netistä. Eikä luterilainen kirkko ole katolisten mielestä myöskään nykyään kirkko sanan varsinaisesessa merkityksessä ja yhtä vähän myös ortodoksien mielestä. Tosin se ei sinänsä merkitse mitään.
Riitta kirjoittaa; ”ortodoksisessa kirkossa viehättää mystiikka ja tekojen kautta pelastuminen ainakin osana, koska se on ihmisen mielen mukainen oppi.”
Riitta on väärininformoitu ortodoksisesta opista. Hän ei selvästi tunne ortodoksista uskoa. 😇😇😇
Kostille; Luterilainen kirkko pitää itseymmärryksessään itseään aitona oikeauskoisena katolisena kirkkona. Se sulkee ulos muut ja on näin ollen hyvin ekskluusiomainen. Luterilausuus syntyi juuri
opillisten kiistojen myötä, ja siksi tärkeäksi tuli määritellä se, mikä on opillisesti oikein, mikä väärin.
Kosti, itselläni ei ole heidän katekismustaan. Sen perusteella mitä olen kuunnellut netistä, niin katolisuus on itse asiassa muuttunut jopa pahemmaksi siitä mitä on ollut. Nyt katoliset itsekin protestoivat uuden paavin uusia linjauksia.
Minulla on katolisten Raamattu 1970-luvulta, jonka ostin aikanaan Münchenissä kun opiskelin siellä yliopistossa. Olen ihmetellyt sen alaviitteitä etenkin.
Samin kommenttiin. Joka tapauksessa ortodoksinen kirkko sanoo olevansa oikeaoppinen. Ortodoksia=oikeaoppisuus.
Roomalaiskatolisen kirkon oikeaoppisuus taas on paavin erehtymättömyyttä ja jonkun ”katolisen täyteyden” oikeaoppisuutta. Paavin sana, eli ihmisen sana on Kirjoituksia vastaan ja niiden yläpuolella.
Siksi oli outo kun Arffaman sanoi STI:n luennossaan, ettei hän voi kuulua oikeaoppiseen kirkkoon. Jaaha. No miten nyt sitten on selitettävissä ev.lut. kirkon tilanne. Eihän se tunnu ollenkaan pitävän kiinni jostain oikeaoppisuudesta, vaan Tunnustuskirjat ja oppi heitetty romukoppaan. Ev.lut. kirkossahan on ollut jo kauan katto korkealla ja seinät leveällä.
Katolisen kirkon toiminta on hyvin verrattavissa juutalaisten ylipappien ja fariseusten toimintaan. Kyse on vallasta ja vallan pitämisestä itsellään. Oli saatava tapettua hän, joka uhkasi heidän valtaansa ja temppeliään ja uhritoimituksiaan. Lasaruksen kuolleista herättäminen oli viimeinen pisara.
”Niin useat juutalaisista, jotka olivat tulleet Marian luokse ja nähneet, mitä Jeesus teki, uskoivat häneen. Mutta muutamat heistä menivät fariseusten luo ja puhuivat heille, mitä Jeesus oli tehnyt. Niin ylipapit ja fariseukset kokosivat neuvoston ja sanoivat: ’Mitä me teemme, sillä tuo mies tekee paljon tunnustekoja? Jos annamme hänen näin olla, niin kaikki uskovat häneen, ja roomalaiset tulevat ja ottavat meiltä sekä maan että kansan’. Mutta eräs heistä, Kaifas, joka sinä vuonna yli ylimmäinen pappi, sanoi heille: ’te ette tiedä mitään ettekä ajattele, että teille on parempi, että yksi ihminen kuolee kansan edestä, kuin että koko kansa hukkuu.” Joh. 11:45-50
Tappamisvimma otti jopa lisää kierroksia. ”Mutta ylipapit päättivät tappaa Lasaruksenkin, koska monet juutalaiset hänen tähtensä menivät sinne ja uskoivat Jeesukseen.” Joh. 12:10-11
”Niin fariseukset sanoivat keskenään: ’Te näette, ettette saa mitään aikaan, katso koko maailma juoksee hänen perässään.” Joh. 12:19
Viides käsky sanoo: ”Älä tapa”!
Valtaa pitävälle kleerukselle on äärettömän vaarallista, että jotkut uskovat Jeesukseen! Sillä eihän Jeesukseen tule uskoa, vaan kirkkoon ja paaviin ja heidän toimituksiinsa ja tehdä niin kuin he määräävät.
”Tämän minä olen puhunut teille, ettette luopuisi uskosta. Teidät erotetaan synagogista, ja tulee aika, jolloin jokainen, joka tappaa jonkun teistä, luulee tekevänsä uhripalveluksen Jumalalle. Sen he tekevät teille, koska eivät tunne Isää eivätkä minua. Tämän minä olen puhunut, että kun se aika tulee, te muistaisitte minun niin sanoneen.” Joh. 16:1-4, RK 2000)
”Kun Karitsa avasi viidennen sinetin, näin alttarin alla niiden sielut, jotka oli surmattu Jumalan sanan ja sen todistuksen tähden, joka heillä oli. He huusivat kovalla äänellä: ’Kuinka kauaksi aikaa sinä, pyhä ja tosi Valtias, jätät tuomitsematta ja kostamatta meidän veremme niille, jotka asuvat maan päällä?” Jokaiselle heistä annettiin valkoiset vaatteet ja heille sanottiin, että pysyisivät vielä vähän aikaa levollisina, kunnes täyttyisi heidän palvelustoveriensa ja veljiensä lukumäärä, niiden, jotka heidän tavallaan joutuisivat tapettaviksi.” Ilm. 6:9-11.
”Muuan väkevä enkeli otti kiven, joka oli kuin suuri myllynkivi, ja heitti sen mereen sanoen: ’Näin rajusti heitetään pois Babylon, se suuri kaupunki, eikä sitä enää löydetä. Ei kuulla sinussa enää harpunsoittajien eikä laulajien, ei huilun- eikä torvensoittajien ääntä. Ei löydetä sinusta enää minkään ammatin taitajaa, ei kuulla sinussa enää myllykiven ääntä. Ei loista sinussa enää lampun valo, ei kuulla sinussa enää sulhasen eikä morsiamen ääntä. Sillä sinun kauppiaasi olivat maan mahtavia, ja sinun noituudellasi eksytettiin kaikki kansat. Ja sinusta löydettiin profeettojen ja pyhien veri ja kaikkien maan päällä surmattujen veri.” (Ilm. 18:21-24, RK 2000).
Miksi äärikarismaattiset (Uskon Sana -liike, New Ageen liittyvät liikkeet, NAR ym.) ovat yhteistyössä katolisten (ehkä jopa ortodoksienkin) kanssa? Myös mormonikirkko on vahvasti mukana. Siis näin Yhdysvalloissa ainakin. Varmaan Euroopassakin. Eikö karismaattisuus ja kaikki siihen liittyvä ole linkki?
”…ja oppia tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä, että tulisitte täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä”, Ef. 3:19
Paavalin käsitys siitä, minkälaiseksi Jumala tahtoisi saattaa kaikki kristityt, ei olekaan pieni. Kysymys on siitä, ’että tulisitte täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä’.
Kuka meistä voi käsittää, mitä merkitsee tulla täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä? Silloin ei ole enää inhimillisellä hurskaudella mitään tilaa tämänlaisessa ihmisessä.
On varsin hyvin ymmärrettävissä tässä valossa, että Paavali niin usein kirjeissänsä puhuu siitä, että hän kuoli silloin, kun Kristus Jeesus valtasi hänet, ja että hänen vanha ihmisensä silloin ristiinnaulittiin. Sillä nämä kaksi eivät voi elää rinnakkain, vanha ja uusi, eikä kukaan voi tulla täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä, ennenkuin hän on tyhjennetty kaikesta omastaan. Tähänhän juuri Jumalan kasvatus omiensa kohdalla tähtää: tulla tyhjäksi kaikesta omastaan ja tulla täytetyksi kaikella Jumalan siunauksella ja armolla.
Tämä voi tapahtua vain oppimalla tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä. Tietopuolisesti voimme paljon omaksua Kristuksen rakkautta, mutta Jumala voi antaa meille vielä enemmän kuin mitä tiedon piiriin kuuluu, sillä Kristuksen rakkaus on tietoa ylempänä.
Juuri sitä vartenhan meille on annettu Pyhä Henki, että Hän kirkastaisi meille tämän taivaallisen rakkauden suuruuden, jonka käsittämisessä ja tuntemisessa me kuitenkin aina jäämme vajaamittaisiksi täällä ajassa. Vasta kerran iäisyydessä me todella opimme tuntemaan tämän rakkauden sellaisena kuin se Kristuksessa on.” (Hetkiä Sanan ääressä, Vuoden joka päivälle, Urho Muroma)
Riitta S. Ihmettelen, mistä nousee tämä tavaton intosi korostaa katolisen kirkon negatiivisia puolia. Kun ajattelemme 1500- ja 1600- lukuja sekä Espanjan 1700-lukua katolinen kirkko syyllistyi sellaiseen, mikä nykyään tunnustetaan vääräksi. Toisella tavalla uskovien suvaitseminen ei tullut kysymykseenkään esimerkiksi luterilaisessa Ruotsi-Suomessa ennen 1700- luvun loppua. Venäjällä toteutui ei-ortodoksien uskonnonvapaus vasta vuoden1905 vallankumouksen jälkimainingeissa. Meillä kaikilla on syytä tarkastella omaa kirkkohistoriaamme kriittisesti.
Katolista kirkkoa on Suomessa pelätty ja mustamaalattu 1800- luvulta asti ja vain juutalaisvastaisuus vetää sille vertoja. Vielä 1960- luvulla luterilaisen kirkkomme johdossa laadittiin salainen selvitys (!) katolisen kirkon oletettujen valtapyyteiden varalta. Ei meidän tietenkään pidä luovuttaa uskonoppimme ja -käsityksemme aarteita, mutta ei myöskään pitää entistä äitikirkkoamme yksioikoisesti jonakin vallanhimoisten prelaattien pyhien verestä juopuneena porttokirkkona, jonka päätehtävänä on kaiken elävän kristillisyyden tuhoaminen.
Katolisissa pappisseminaareissa aikoinaan opiskelleet ovat kyllä Suomessakin kertoneet, että opiskelijoiden ei Latinalaisessa Amerikassa sallittu lukea Raamattua ilman kirkkoisien selityksiä ja Baijerissa seka-avioliitoissa eläneitä opastettu tekemään kaikkensa, jotta luterilainen puoliso Suomesta kääntyisi katoliseksi. Tietenkin me ihmettelemme ja paheksumme tällaista.
Suomessakin on aikanaan opastettu ihmisiä opettelemaan ulkoa Svebiliuksen katekismusselitykset ennen omaehtoista Raamatun lukemista. Tarkoituksena juurikin se, että lukija tuntisi uskonopin perusasiat eikä tekisi villejä väärintulkintoja Raamatusta. Oman sielunsa autuuden vaarantaen. Se kaaos, joka kansankirkossamme tällä hetkellä vallitsee, on suurelta osalta seurausta siitä, että kirkkomme on laiminlyönyt kristinopin perusasioiden opetuksen siinä muodossa, jonka me varttuneemmat muistamme vuoden 1948 kristinopista.
Kysymyksesi äärikarismaattisuudesta ja sen merkillisistä yhteyksistä on erittäin tärkeä. Luther totesi, että paavi, juutalaiset ja hurmahenget (”karismaatikot”) että sakramenttilaiset (reformoidut) ovat kaikista keskinäisistä eroista huolimatta yhtä ja samaa Jumalan sanasta luopuneiden hurmahenkistä porukkaa, jonka sielunvihollinen on villinnyt. OK, mutta toisissa yhteyksissä Luther opetti, että kristikunnan eri suuntauksissa oli kuitenkin mukana yksinkertaisia, uskovia ja pelastettuja kristittyjä. Ehkä mekin voimme hiukan pohtia sitä, onko meillä sittenkin enemmän sellaista, mikä yhdistää kuin erottaa.
Siunattua itsenäisyyspäivää ja 2. adventtia. Nyt jään tauolle.