Modernissa mediamaailmassa, myös kirkossa, sekä konservatiivit että uudistajat haluavat varmasti olla jatkossakin ”hyviä populisteja” vaikka käsiteellä populismi on nykyään varsin erikoinen leima. Sitä heitellään kuin leimakirvestä vastustajien vaientamiseksi. Valtaan ei kuitenkaan päästä ilman oman viestin riittävän kansanomaista kiteytystä ja muiden vetävien keinojen käyttöjä, hallittua ”populismia”.
Ammattitoimittajien kannanottoja lukiessa valtavirtaiseksi käsitykseksi jää helposti se, että populisteja löytyy vain yhdeltä poliittiselta suunnalta. Koko käsite on saanut poliittisen ohjelman leiman niin kirkossa kuin yhteiskunnassakin.
Olen ehtinyt seurata yleispoliittista ja yhä vain poliittistuneempaa kirkollista keskustelua aikuisen oikeasti noin neljän vuosikymmenen ajan. Kaiken jälkeen en voi olla kuin samaa mieltä yhteiskuntafilosofi Chantal Mouffen (1943) kanssa: menestyvän poliitikon ja kansalaisvaikuttajan erottaa perusjampoista kyky hyödyntää populistista strategiaa.
Puoluekannasta ja tavoitteista riippumatta pääseminen pinnalle omassa kansanliikkeessä ja valinta jopa koko kansankunnan keulakuvaksi edellyttävät populistisia, helposti omaksuttavien väitteiden toistoa. Ikävää tosin on, että jos valittu ei ole omanmieleinen, hän on vain ”populisti”. Jos taas oma suosikki pääsee valtaan, ehdokkaan ominaisuuksia kiitellään, hän on taitava sanankäyttäjä, karismaattinen ja viehättävä persoona. Oletetusta ”kansanvihollisesta” käytetään kielteisiä assosiaatioita synnyttäviä kuvia ja sanallisia ilmaisuja. Vallassa olija haluaa kieltää ”poliittisuuden” ja vastustajaa arvioidaan moraalisin mittarein, vaikka aina on vaihtoehtoja, Mouffea mukaillen. Kaikki on ”poliittista” ja siksi kaikkia olisi kuultava.
Sekä pinnalle päässeiden että vastapuolen kärkinimien on osattava tiivistää sanomansa riittävän populistisesti, joko myönteisellä tavalla, kuten ”Make America Great Again” tai kielteisiä uhkakuvia viljellen tyyliin ”Demokratia on uhattuna, jos tuo pääsee valtaan”. Sama logiikka pätee kirkon radikaalimpaan siipeenkin. Eräät herätysliikkeet pitäisi juuria kirkosta, jotta akateemiset, nuoret aikuiset ja kaupunkilaiset palaisivat takaisin. Herätysten sydänmailla taas ajatellaan tasan päinvastoin ja jäsenyysprosentteja vertailtaessa sille on vahvat perusteet.
Kolme tärkeää käsiteparia
Kolme tärkeää käsiteparia Chantal Mouffen ajattelussa 1980-luvulta alkaen ovat ”demokratian radikalisointi”, ”konfliktuaalinen konsensus” sekä ”antagonismi ja agonismi”. Yhteiskunnallisen vaikuttajan uraansa anglosaksisessa kielimaailmassa luoneelle politiikan teorian professori Chantal Mouffelle populismi ei ole ideologia eikä poliittinen ohjelma. Se on tapa tehdä politiikka ja se voi saada mitä erilaisimpia ideologisia muotoja ja värejä riippuen ajasta ja paikasta. Se sopii mitä erilaisimpiin institutionaalisiin kehyksiin.
Antagonismista agonismiin tarkoittaa vaikkapa kansainvälisessä rauhantyössä tai kotimaan politiikan teossa luopumista vihamielisestä suhtautumisesta opponenttiin. Viholliskuvan sijasta hänessä pitäisi nähdä kilpailija, joka pakottaa minut tiivistämään sanottavani mahdollisimman hyvin loputtomassa mielipiteiden kamppailussa ”avoimissa tiloissa”, jolle vain liberaali demokratia luo otolliset puitteet. Tulkitsen, että hyvän hallinnon, myös ”kansalaisyhteiskunnan kirkon” (käsite lainattu kansliapäällikkö Pekka Huokujalta, kotimaa.fi 21.5.), tulisi suorastaan pakottaa kaikki relevantit näkemykset päivänvaloon kilpailemaan äänestäjien suosiosta eikä ainakaan torjua joidenkin pinnalle pääsyä ikään kuin yleisin syin. Yhteiskunnassa näkemysten syrjiminen voi johtaa yhteiskunnan kannalta vaarallisiin tilanteisiin, koska valtiosta ei voi erota. Kirkosta taas voidaan, jos meno ei miellytä. Tätä näkökulmaa kirkon strategien tulisi miettiä entistä vakavammin.
Konsensusten konfliktuaalisuus tarkoittaa, että kaikki mainostetut konsensuspäätökset – öiden ylikin jatkuneiden vääntöjen jälkeen – edellyttävät monien tarjolla olleiden näkemysten poissulkemista. Kaikki eivät ole tyytyväisiä ja erimielisyys jää elämään. Demokratian radikalisointi tarkoittaa Mouffen käsitteistössä tämän asian kertakaikkista hyväksymistä. Demokratia ei tule koskaan ”valmiiksi” vaan paras olotila on aina vain tuloillaan. Emme mahdu mielipiteinemme samaan koriin, yhteen ”me”-ryhmään, kuin korkeintaan hetkellisesti. Jokaisen puolueen sisäiset mielipide-erot kertovat tästä.
Vihollisesta ”ystävälliseksi vastustajaksi”
Paras mahdollinen olotila vaatiikin lopulta sen hyväksymistä, että vaikka mahtuisimme saman pöydän ääreen, ja toteaisimme siinä olevamme samanlaisia rauhaa rakastavia yksilöitä, pysyvän yksimielisyyden ehdot jäisivät sittenkin löytymättä. Entäpä jos me kirkossa voisimme motivoitua näkemään eri mieltä olevat agonistisesti ”ystävällisinä vastustajina” esimerkkinä muulle yhteiskunnalle? Vaihtoehtona on, näemme sen seurauksia kaikkialla, nähdä vastustaja tai ainakin erimielisyys vihollisena, jonka yritämme poistaa keinolla millä hyvänsä pysyvän rauhantilan – tai kirkossa jäsenyyden vahvistumien – tieltä.
Chantal Mouffen teesit jäsenmäärän laskusta huolestuneelle Suomen ev.-lut. kirkolle tiivistyvät oman tulkintani mukaan näin: ei anneta edes fundamenttitason erimielisyyksien sulkea ovia yhteydenpidolta vaan radikalisoidaan demokratia! Annetaan kaikkien kukkien kukkia, ja hyväksytään laaja tulkinnallinen vapaus niin oikealla kuin vasemmallakin suhteessa uskontunnustuksissa ilmaistuu uskoomme. Miten sillä tiellä sitten edetään, siinä olisi piispoille ja kirkolliskokouksille uudenlaista pohdittavaa, joka kiinnostaisi myös viestimiä, väitän.
Sallittu erimielisyys ja hallittu, kovaääninekin kiistely juuriaan häpeilemättömässä kirkossa sitouttaisivat mielestäni parhaiten jäsenyyteen ja uudenlainen pöhinä sen seinien sisällä houkuttelisi poispoikenneitakin elämämme suurimpien kysymysten äärelle. Sitä kannattaisi ainakin kokeilla. Eksklusiivisen ”edistyksellisyyden” tie on loppuun käyty.
Jouko Siirilä
Janakkala
