Amerikkalainen kirjailija Rob Bell kysyy kirjassaan ”Love wins”: ”Millainen on Jumala, joka haluaa pelastaa ihmisen Jumalalta?” Hän sanoo: ”Miljoonille ihmisille on kerrottu Jeesuksen evankeliumin keskuksen olevan se, että Jumala tulee lähettämään sinut helvettiin ellet usko Jeesukseen. Ovelasti jankutetaan ja opetetaan, että Jeesus pelastaa sinut Jumalalta. Mutta millainen on se Jumala, jolta meidät tulisi pelastaa?” Vastaukseni: Hän on pyhä, oikeudenmukainen ja vanhurskas Jumala.
Iustitia 36/2019 oli artikkeli, joka koski teologien haastattelua, joista osa oli liittynyt joko katoliseen tai ortodoksiseen kirkkoon. Eräs haastateltu oli tullut siihen käsitykseen, että ”pyhittämällä meidät Jumala pelastaa meidät omalta pahuudeltamme, oman persoonamme pienuudelta ja ahtaudelta.” Mutta pelastaako Jumala meidät omalta pahuudeltamme vai itseltään? Ja onko hänen pelastuskeinonaan pyhityksemme?
Minulle tulee mieleen Jumalasta, joka pelastaisi minut omalta pahuudeltani ns. ”Curling”-isä tai -äiti, joka tekee kaikkensa, ettei minulle vain tulisi paha mieli tai joutuisin pettymään itseeni. Paha mieli ja pettymys minulle saattaisi tulla, jos huomaisin olevani ihan itse syyllinen pahuuteeni. Hyvänen aika! Silloinhan joutuisin menemään itseeni ja jopa katumaan ja tunnustamaan Jumalalle pahuuteni! Pettyisin etten muuttunutkaan hyväksi niin kuin luulin. Ehkä jopa masentuisin tästä, sillä minähän luulin olevani niin hyvä ihminen. Tähän tilanteeseen kuitenkin Curling-isä rientäisi nopeasti apuun, jotta en joutuisi pettymään itseeni ja suremaan ja itkemään pahuuttani. Curling-isä pelastaa minut katumuksen ja pahojen tekojeni tunnustamisen tarpeelta hyväksymällä minut ehdoitta hyvyyteni, pyhitykseni ja ansioitteni tähden.
Raamatun mukaan on kuitenkin niin, että Jumala todella pelastaa minut itseltään. Miten niin? Mikä on tähän syynä? Vihaako hän minua? Ei, Hän kyllä rakastaa minua, mutta Hän vihaa syntiä ja minä olen syntinen ja teen syntiä päivittäin. Eli syy on minussa ja synneissäni. ”Kovuudellasi ja sydämesi katumattomuudella sinä kartutat päällesi vihaa Jumalan vihan päiväksi, jolloin hänen vanhurskas tuomionsa ilmestyy.” (Room. 2:5). ”Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla.” (Room. 3:23).
”Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä.” (1. Joh. 1:8). Sen tähden minun on käännyttävä, kaduttava ja tunnustettava Jumalalle syntini ja sitten saan uskoa syntini anteeksiannetuiksi yksin armosta Kristuksen sijaissovituksen uhriveren tähden. Jumala lukee minut nyt yksin armosta Kristuksen tähden vanhurskaaksi. Näin minun on toimittava kuolemaani asti, koska pysyn syntisenä kuolemaani asti. ”Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” (1. Joh. 1:9).
”Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme. Paljoa ennemmin me siis nyt, kun olemme vanhurskautetut hänen veressään, pelastumme hänen kauttansa vihasta. Sillä jos me silloin, kun vielä olimme Jumalan vihollisia, tulimme sovitetuiksi hänen kanssaan hänen Poikansa kuoleman kautta, paljoa ennemmin me pelastumme hänen elämänsä kautta nyt, kun olemme sovitetut; emmekä ainoastaan sovitetut, vaan vieläpä on Jumala meidän kerskauksemme meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta me nyt olemme sovituksen saaneet.” (Room. 5:8-11).
Jumalan pyhyys vaati synnin rankaisemista ja tuomiota. Siksi hän lähetti Poikansa Jeesuksen Kristuksen maailmaan. Jeesus kärsi vapaaehtoisesti synnin rangaistuksen meidän sijaisenamme kuolemalla ristillä ja vuodattamalla verensä. ”Me vaelsimme kaikki eksyksissä niin kuin lampaat, kukin meistä poikkesi omalle tielleen. Mutta Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme.” (Jes. 53:6). ”…sillä hän antoi sielunsa alttiiksi kuolemaan, ja hänet luettiin pahantekijäin joukkoon, hän kantoi monien synnit, ja hän rukoili pahantekijäin puolesta.” (Jes. 53:12). Syntimme on täydellisesti sovitettu Jeesuksessa, Sijaisessamme. Tämän syntien sovituksen saan omistaa yksinkertaisesti uskomalla tähän sovitukseen, jonka Jumalan Poika on hankkinut meille. Saan uskoa, että minunkin osaltani lunastusmaksu pahoista teoistani ja synneistäni on täysin maksettu Golgatan ristillä.
Vastuun pakoileminen
En voi katua syntejäni ja pahuuttani enkä uskoa sovitukseen, jos ajattelen että Jumalalla ei ole oikeutta tuomita minua. Ensimmäiset ihmiset eivät tunnustaneet itse rikkoneensa Jumalan käskyn, vaan vierittävät syyn toiselle. Adam syytti Eevaa ja Jumalaa (siksi että Hän antoi huonon vaimon). Eeva syytti käärmettä. Tämä vastuun pakoilu jatkuu edelleen. On vaikeaa myöntää syyllisyyttään. Ns. luonnollinen ihminen (uudestisyntymätön) elää vihollissuhteessa Jumalaan. Hän syyttää yleensä toisia ihmisiä ja Jumalaa. Jos ajattelen että Jumala pelastaa minut pahuudeltani, niin onko sitten pahuuteni syy Jumalassa? Syytänkö Jumalaa ja siksi hänen tulee kiirehtiä pelastamaan minut pahuudeltani, koska syy onkin Hänen? Tällainen ajatus herää väistämättä. ”Jos väitämme, ettemme ole syntiä tehneet, teemme hänestä valehtelijan eikä hänen sanansa ole meissä.” (1. Joh. 1:10).
Jumalan lain tehtävä on herättää ihmisessä synnin tunto. (Room. 3:19,20). Kun lailta viedään sen tehtävä, sijaan tulee selkärangaton löperö Curling-isä. Vaikka Jeesus Kristus on sovittanut syntimme, olemme edelleen tilivelvollisia Jumalalle elintavoistamme, sanoistamme, teoistamme, motiiveistamme ja ajatuksistamme. ”Sinua ainoata vastaan minä olen syntiä tehnyt, tehnyt sitä, mikä on pahaa sinun silmissäsi, mutta sinä olet oikea puheessasi ja puhdas tuomitessasi.” (Ps. 51:6). Paavali siteeraa tätä kohtaa roomalaiskirjeessään. ”Että sinut todettaisiin vanhurskaaksi sanoissasi ja että sinä voittaisit, kun kanssasi käydään oikeutta.” (Room. 3:4)
Kuka tässä todetaan vanhurskaaksi sanoissaan? Tietysti Herra Jumala Jahve itse. Paavali kirjoittaa: ”Mutta jos meidän vääryytemme osoittaa Jumalan vanhurskauden, mitä me silloin sanomme? Ei kai Jumala ole väärämielinen, kun hän rankaisee vihassaan? – Puhun ihmisten tavoin. Ei tietenkään! Kuinka Jumala silloin voisi tuomita maailman?” (Room. 3:5,6) Voidaan kysyä: Jos Jumala pelastaa ihmisen tämän pahuudelta eikä oikeutetulta vanhurskaalta tuomioltaan ja vihaltaan, niin onko tällainen Jumala edes vanhurskas ja pyhä? Lisäksi tästä puuttuu syntien sovitus. Eihän Jeesuksella Kristuksella ole tällaisessa käsityksessä osaa eikä arpaa ihmisen vanhurskauttamisessa ja pelastuksessa!
Iustitian 36/2019 artikkelissa kävi ilmi, että ainakin erästä haastatelluista ärsytti luterilaisen teologian juridisuus. Mutta saanen taas huomauttaa, että Jumalalla on oikeus tuomita. Hän tuomitsee eikä toimi Curling-isän tavoin. Tulisi pitää mielessä, että kuljemme Jeesuksen toista tulemusta ja Viimeistä tuomiota kohti. Kuolinpäivämmekään ei ole tiedossamme. On siis varustauduttava tuomioon. Ja Paavali sanoo, että jokaisen meistä on ilmestyttävä Jumalan tuomioistuimen eteen. ”Hän on näet säätänyt päivän, jona hän tuomitsee koko maailman vanhurskaasti sen miehen kautta, jonka hän on siihen määrännyt. Hän on antanut siitä kaikille vakuuden herättämällä hänet kuolleista.” (Apt.t. 17:31)
Iustitia 36/2019: ”Näin ymmärrettynä näiden välillä – sen, että Jumala rakastaa meitä ehdoitta, ja sen, että pyhitys on osa vanhurskauttamista – ei ole ristiriitaa.”
Miksi pyhityksen olisi oltava osa vanhurskauttamista, jotta ei olisi ristiriitaa? Mikä on tämä ristiriita ja mistä tuo ristiriita oikein tulee? Onko se ihmisen mielessä vai Jumalassa? Jumalassa se ei voi olla, joten sen täytyy olla ihmisen mielessä. Jumalalla on ollut ehto. Ja tuo ehto on ollut syntien sovitus. Kun Jeesus viimeisiksi sanoikseen ristillä lausui: ”Täytetty!” tuo ehto täyttyi. Nyt Jumala voi hyväksyä meidät yhteyteensä. Hänen Poikansa täytti tuon ehdon täydellisesti, joten mitään ristiriitaa ei ole. Kyse on nyt vain siitä, hyväksynkö ja uskonko tuon sovituksen koskevan myös itseäni. Toisin sanoen uskonko evankeliumin Kristuksesta koskevan minua!
Ristiriitaa ei ole, koska pelastumme yksin uskosta, yksin armosta yksin Kristuksen tähden
Pyhitys ei ole osa vanhurskauttamista, vaan pyhitys on vanhurskauttamisen seuraus. Ja ihminen ei pelastu oman vanhurskautensa ja pyhityksensä perusteella, vaan Jeesuksen Kristuksen vanhurskauden, pyhyyden ja lunastuksen tähden yksin Jumalan armosta. Ihmisen pyhittyminen jää maan päällä vajavaiseksi. Meidän ei tule katsoa pyhittymiseemme tai muuttumiseemme, vaan Kristukseen. Juurta tehdään alaspäin, ei ylöspäin. Vain sillä, joka turvautuu Jumalan Poikaan Herraan Jeesukseen Kristukseen Sijaisenaan Isän Jumalan edessä ja jonka vanhurskautena ja pyhyytenä on yksinomaan Jeesuksen Kristuksen lahjapyhyys ja lahjavanhurskaus, on sovitettu ja armollinen Isä. ”Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.” (2. Kor. 5:21). Jumalan vanhurskaus ja rakkaus vaati syntien sovitusta ja lunastusmaksua. Se vaati Jumalalta hänen ainoasyntyisen Poikansa synnittömän elämän ja kuoleman ristillä syntiemme tähden. Tie Jumalan luo on auki. Mutta miksi ihmiselle ei riitä se, että Jeesus Kristus on vanhurskautemme, pyhityksemme ja lunastuksemme, vaikka Raamatussa se kuitenkin selvästi lukuisissa kohdissa sanotaan? Onko tähän syynä syntiinlankeemuksessa ihmiseen tullut halu olla oma herransa ja vapahtajansa ja jumalansa?
”Sillä Jumala näki hyväksi, että kaikki täyteys asuisi hänessä ja että hän, tehden rauhan hänen ristinsä veren kautta, sovittaisi hänen kauttaan itsensä kanssa kaiken niin maan päällä kuin taivaissa.” (Kol. 1:19, 20).
”Niinä päivinä Juuda saa avun, ja Jerusalem elää turvassa. Häntä kutsutaan tällä nimellä: ’Herra on meidän vanhurskautemme’.” ”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.” (Ef. 2:8,9). ”Mutta hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi.” (1. Kor. 1:30).
”Ja tämä on se todistus: Joka uskoo Jumalan Poikaan, hänellä on todistus itsessään. Joka ei usko Jumalaa, tekee hänestä valehtelijan, koska hän ei usko sitä todistusta, jonka Jumala on todistanut Pojastaan. Ja tämä on se todistus: Jumala on antanut meille iankaikkisen elämän, ja tämä elämä on hänen Pojassaan. Jolla on Poika, sillä on elämä. Jolla ei Jumalan Poikaa ole, sillä ei ole elämää”. (1. Joh. 5:10,11,12).
”Joka ottaa vastaan hänen todistuksensa, vahvistaa sinetillä, että Jumala on totuudellinen. Hän, jonka Jumala on lähettänyt, puhuu Jumalan sanoja, sillä Jumala ei anna Henkeä mitalla. Isä rakastaa Poikaa ja on antanut kaiken hänen käteensä. Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä. Mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, ei ole näkevä elämää, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällään.” (Joh. 3:33-36).
Kun kristitylle tulee uskonelämässään vaihe, jolloin hän Jumalan armosta havahtuu tajuamaan, ettei olekaan muuttunut paremmaksi ihmiseksi niin kuin aiemmin luuli, on hän tullut risteyskohtaan. Etsinkö lievennystä tähän hätään toisenlaisesta sanomasta ja toisenlaisesta Jumalasta ja Jeesuksesta, toisesta evankeliumista? Vai tunnustanko rehellisesti Jumalalle, että olen täysin epäonnistunut ja läpeensä mätä. Minusta ei ole kerta kaikkiaan mihinkään. Minusta ei ole itseäni auttamaan enkä pysty tästä tilastani nousemaan. Tämä pohjalle putoaminen ja rehellinen pohjanoteeraus ja tunnustus Jumalan edessä koituu Jumalan sulasta armosta ja rakkaudesta Paratiisin portin aukeamiseksi, evankeliumin sanoman aukeamiseksi yksin uskosta yksin armosta yksin Kristuksen tähden. Pyhän Hengen herättämä omatunto saa nyt vihdoin rauhan ja vapautuu Jumalan lapsen vapauteen. ”Sillä minä olen lain kautta kuollut pois laista, elääkseni Jumalalle. Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni. En minä tee mitättömäksi Jumalan armoa, sillä jos vanhurskaus on saatavissa lain kautta, silloinhan Kristus on turhaan kuollut.” (Gal. 2:19-21).
Saan tunnustaa: Tällainen minä Herra olen, surkea, itsekäs, mahdoton ja parantumaton tapaus. Minussa itsessäni ei ole yhtään mitään hyvää ja vanhurskasta, joka sinulle kelpaisi. Minä ihmettelen ja kiitän Sinua siitä, että Sinä Herra silti jaksat sietää ja rakastaa minua. Olet antanut henkesi minun puolestani kärsimällä kauhean pilkan ja ristinkuoleman. Kun käännän katseeni itsestäni Sinuun Jeesus, nousee sydämessäni syvä kiitollisuus ja riemu. Herra Jeesus Sinä todella rakastat juuri minua! Sinä olet kaikki kaikessa ja kaikkeni. Olen mielelläni pieni, heikko ja mitätön, sillä Sinä Herra sanot, että tahdot pelastaa juuri sellaisia, sillä Sinä rakastat vähäisiä, pieniä ja mitättömiä. (1. Kor. 1:26-29). ”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.”, ”Autuaita ovat ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano, sillä heidät ravitaan”. (Matt. 5:3, 6).
Luterilainen oppi pyhityksestä on ihana ja lohdullinen ja antaa rauhan omalletunnolle:
”Kristitty tuntee joka päivä vaivaa synnistään, ja joka päivä hän parannuksessa ja uskossa kääntyy Kristuksen puoleen. Pyhän Hengen työ hänen sydämessään johtaa hänet yhä syvempään synnin ja armon tuntoon. Hän näkee, mitä hänen syntinsä on maksanut hänen Vapahtajalleen, mutta samalla hän iloitsee siitä, että Vapahtaja niin suuresti häntä rakastaa. Vapaaksi synnistä hän ei pääse ajallisen elämänsä aikana, vaan hän on jatkuvasti ’samalla kertaa vanhurskas ja syntinen’.
”Ei niin, että jo olisin sen saavuttanut tai että jo olisin tullut täydelliseksi, vaan minä riennän sitä kohti.” Fil. 3:12.
”Kun Herramme ja Mestarimme Jeesus Kristus sanoi: ’Tehkää parannus’, niin hän tahtoi, että hänen uskoviensa koko elämä maan päällä oli oleva jatkuvaa parannuksen tekemistä. Martti Luther”.
”Ole varuillasi etsimästä sellaista pyhyyttä, ettet enää pidä itseäsi syntisenä. Sillä Kristus ei asu muissa kuin syntisissä. Martti Luther”. (Suomen evankelis-luterilaisen kirkon katekismus vuodelta 1948).
Täältä on taas poistettu kommenttejani. Ihmettelen Kotimaan toimitusta, kun se tekee näitä poistoja ja hyväksyy moderoinnit.
Olet oikeassa, Mika hyvä. Siitähän uskossa pelastukseen on kyse.
Toisten uskon perusteella ei pelastuta. Yhteisöllisen uskonkin on oltava myös jollain tavalla henkilökohtaista tai tultava sellaiseksi.
Sen oivaltaminen on omiaan synnyttämään myös jollain tasolla kokemuksen pelastuksen todellisuudesta, jos asia on itselle tärkeä.
Suomessa henkilökohtaisesta uskosta puhuminen on ollut perinteisesti ”hys-hys” -puhetta. Kokemuksesta puhuminen synnyttää helposti kritiikkiä. Joskus kai syystäkin.
Olemme nykyisin lähetyskenttä, jossa ns. herätyskristilliset ryhmät tai yhteisöt pyrkivät haastamaan sekavoituvan uskonnollisen aikamme kristillisyyskäsitysten hämärtymistä. Myös em. ryhmiä tarvitaan.
Marko, näin Sami Paajanen kirjoitti minulle eilen. Sinä kuitenkin ihmettelet miksi en pidä hänen kommenteistaan. Sitä minä taas puolestani ihmettelen.
Uusi kommentti artikkeliisi ”Curling-isä vai Raamatun Jumala?”
Kirjoittaja: Sami Paajanen
Kommentti:
Riitta, ei kotimaan blogi-alusta ole sellainen jossa saat kirjoittaa teologiasta mitä huvittaa, ja sitten kiellät, moitit, ilveilet, levität perättömiä, jotka ovat toistamieltä kanssasi. Tulee mieleen pohjois-korean säätiö. Tämän tyyppisissä kirjoituksissa pitäisi olla sisältövaroitus.
Ihmettelen miksi hän tulee ylipäätään kirjoittamaan blogilleni, jos hän kokee ne tällaisiksi? Miksi hän ei kirjoita omia blogejaan?
Olen monesti ajatellut että Sami Paajasen kirjoittelut ja herjat luterilaista teologiaa kohtaan ovat itse asiassa hyvin epäedullisia ortodoksiselle kirkolle ja ortodokseille. Ortodoksit olen kokenut sydämellisinä ja ystävällisinä ihmisinä. Tällainen vaikutelma ei välity lainkaan Sami Paajasesta hänen kommenttejensa perusteella.
Ei tarvitse olla kovinkaan syvällisesti ihmismieleen ja psykologiaan perehnynyt ymmärtääkseen mistä hänen kirjoittelunsa motivaatio kumpuaa. Hän on lähtenyt omalle ristiretkelleen viidesläisiä herätysliikkeitä vastaan kovalla vihalla ja kaunalla.
Jossakin kommentissa hän kirjoitti jonkun ”pyhimyksen” nöyryydestä. Koko maailman historiassa ei ole ollut ketään nöyrempää ihmistä kuin Jeesus. Ja Jeesus on sentään Persoonansa puolesta täysi Jumala ja täysi ihminen. Jeesuksesta Sami ei puhu mitään. Ihmeteltävää siis sekin.
Riitta. Vastasin sinulle koskien kommenttiasi Eu:sta. Se meni välittömästi moderoitavaksi. Mutta näyttää nyt palautuneen. Viittaat toisaalla kommentissasi Aabrahamin koetukseen ja Sören Kierkegaardin kirjaan. Minulla on muutama hänen kirjansa. Missä hän tuota Aabrahamin tilannetta käsittelee?
Totesit Lutheriin viitaten kiusausten, vaikeiden ihmissuhteiden ja muiden koettelemuksien tarpeellisuuden lähettämisen ja jopa lopulta itse perkeleenkin. Näinhän kävi itse Kristukselle erämaassa. Jumala ei luonnollisesti kiusauksia lähetä, mutta hän voi ne sallia. Välttämättä siis käy niin, että armon evankeliumin esilläpitäminen aiheuttaa paholaisen vastustuksen. Hän kun niin julmasta sydämestänsä vihaa yksin uskoa Kristukseen pelastuksen perustana ja yrittää kaikin keinoin estää uskon julistamisen.
Se, mitä me ihmiset olemme sehän näkyy siinä, miten kauheasti Kristuksen täytyi kärsiä verihikeen asti Getsemanessa meidän puolestamme, että hän inhimillisen heikkouden tilassa sanoi: menköön minulta pois tämä malja, voittaen tuon heikkouden heti todeten: ”ei kuitenkaan niinkuin minän tahdon vaan niin kuin kuin sinä.” Kristus syntyy myös tänä jouluna neitsyt Mariasta seimeen pelkästään tapettavaksi meidän edestämme, että meillä kaikilla olisi hyvä joulu. Usko häneen ja hän yksin syntien sovittajana riittää siihen yksin.
Kosti, minulle tuli pari tuntia sitten Kotimaalta sähköposti, että minun olisi arvioitava sinun kommenttisi. Kun klikkasin linkistä, siihen tuli ilmoitus ettei minulla ole oikeutta tähän sivustoon. Sitten huomasin kun avasin läppärin, että se on kuitenkin julkaistu.
Sähköposti ilmoittaa näin: ”Tällä hetkellä 6 kommenttia odottaa hyväksyntää. Siirry kommenttien hallintaan”. Kun yritän siirtyä sinne tulee ilmoitus ettei minulla ole oikeutta siihen. En tiedä miten se toimii. En ainakaan pääse niitä hallitsemaan. Miksi sitten kehotetaan?
Kosti, Kierkegaardin kirja on ”Pelko ja vavistus”.
Siteeraan kansilehteä:
”Aabrahamin toimintaa ei Kierkegaardin mukaan ole mahdollista ymmärtää etiikan, edes traagisen etiikan, puitteissa. …
”Millainen on kiusaus, joka Abrahamin on kestettävä? ’Yleensä ihmisen saattaa kiusaukseen jokin sellainen, mikä pyrkii estämään häntä täyttämästä velvollisuuttaan, mutta tässä tapauksessa kiusauksena on eettisyys, joka pyrkii estämään häntä toteuttamasta Jumalan tahdon.’ Tätä absurdia tilannetta on lähestyttävä uskon kautta – uskon, joka on Kierkegaardille paradoksaalinen intohimo, ei järkeilyn lopputulos.
….”Pelko ja vavistus” käsittelee metaforisesti myös ihmismielen alitajuisia kerrostumia. Joistakin teoksen katkelmista on sanottu, että ne ovat psykoanalyysia ennen psykoanalyysia.” Ja vielä yksi lainaus:
”Teoksessa Pelko ja vasistus (1843) Kierkegaard lähestyy eri suunnista Vanhan testamentin kertomusta Abrahamista, joka oli Jumalan käskystä valmis uhraamaan ainoan poikansa Iisakin. Kierkegaardin mukaan kertomusta ei ole mahdollista ymmärtää etiikan puitteissa, vaan se on mielekäs ainoastaan uskon ja siihen liittyvien paradoksien kautta. Abraham on Kierkegaardille järkyttävä ja loputtoman haastava hamo, jonka toiminta ilmentää uskoa sanan vaativimmassa merkityksessä.”
Riitta. Näitä ilmantoja näyttää satavan tasaiseen tahtiin. Pitäisi varmaan suvaita kaikkea, mitä yleinen mielipide ytheiskunnassa ja evl-kirkossa vaatii. Se ei toki tule kuuloonkaan mitä tämän maanpiirin vallitsijan rauhaan sopii.
Kiitos tiedosta, Tuota kirjaa minulla ei taida olla.
Kyllä, juuri näin. Paholaisen päätarkoitus on luonnollisesti estää ihmisen pelastuminen. Siksi hän kaikin voimin yrittää estää evankeliumin kuulumisen yksin uskosta maailmassa ihmisten pelastumiseksi. Näinhän se oli paratiisissakin. Kiusaus epäillä Jumalan käskyä ja mitä sen rikkomisesta seuraisi. Siis yksinkertaisesti ettei uskoisi mitä Jumala on sanonut. Yksin uskosta ja kuuliaisuudesta käskylle tässä on kyse!
Se joka tuo evankeliumia esiin yksin uskosta Jeesukseen, joutuu automaattisesti vihan kohteeksi. Olen tämän tiedostanut. Kristitty joutuu laskemaan kustannuksia. Jeesuksen seuraaminen maksaa. Jeesus tästä puhuu ”laskelmien tekemisenä”.
”Se, mitä me ihmiset olemme sehän näkyy siinä, miten kauheasti Kristuksen täytyi kärsiä verihikeen asti Getsemanessa meidän puolestamme, että hän inhimillisen heikkouden tilassa sanoi: menköön minulta pois tämä malja, voittaen tuon heikkouden heti todeten: ”ei kuitenkaan niinkuin minän tahdon vaan niin kuin kuin sinä.”
Näin se juuri on. Naulan kantaan!
Virsikirjasta kuitenkin löytyy hyviä virsiä. Vaikkapa 310. Sopii meidänkin ajallemme?
Olen samaa mieltä. Sen voin paljastaa, että tuo oli ensimmäinen virsi, joka nousi mieleeni lahjauskosta herätykseen tuloni jälkeen. Vanhemmassa virsikirjassa nro. 171. Olen merkinnyt sen myös virsikirjaan kasteen ja uskon muistoksi.
Kiitos, tämä onkin todella mahtava virsi!
”Miljoonille ihmisille on kerrottu Jeesuksen evankeliumin keskuksen olevan se, että Jumala tulee lähettämään sinut helvettiin ellet usko Jeesukseen. Ovelasti jankutetaan ja opetetaan, että Jeesus pelastaa sinut Jumalalta. Mutta millainen on se Jumala, jolta meidät tulisi pelastaa?”
Blogini teksti alkoi näin. Onko tämä siis totta, mitä Rob Bell sanoo vai ei? Onko tämä ovela harhaoppi? Että Jeesus ei olisikaan keskus? Että uskominen Jeesukseen ei olisikaan keskus?
Vai onko se kenties usko ihmiseen, toisiin ihmisiin, esim. kuolleisiin ns. pyhiksikin sanottuihin, taruihin, usko kirkkoon, usko paaviin, usko Antikristukseen?
Täällä esitettiin paljon sellaista teologiaa, että voidaan ajatella toisinkin. On todella erilaisia teologioita, joissa keskus ei ole usko yksin Jeesukseen ja että yksin usko Jeesukseen pelastaa. Siksihän Jumala juuri lähetti maailmaan Poikansa. Roh Bellin Jumala -kuva on kristinuskon vastainen. Hänen kirjansa ovat kuitenkin huippusuosittuja. Siitä voi päätellä mikä ihmisiä kiinnostaa ja houkuttaa Vai mitä?
Kiitos blogista ja mielenkiintoisesta keskustelusta.
1:18 Ja hän on ruumiin, se on: seurakunnan, pää; hän, joka on alku, esikoinen kuolleista nousseitten joukossa, että hän olisi kaikessa ensimmäinen. 1:19 Sillä Jumala näki hyväksi, että kaikki täyteys hänessä asuisi 1:20 ja että hän, tehden rauhan hänen ristinsä veren kautta, hänen kauttaan sovittaisi itsensä kanssa kaikki, hänen kauttaan kaikki sekä maan päällä että taivaissa. 1:21 Teidätkin, jotka ennen olitte vieraantuneet ja mieleltänne hänen vihamiehiänsä pahoissa teoissanne, hän nyt on sovittanut 1:22 Poikansa lihan ruumiissa kuoleman kautta, asettaakseen teidät pyhinä ja nuhteettomina ja moitteettomina eteensä, 1:23 jos te vain pysytte uskossa, siihen perustuneina ja siinä lujina, horjahtamatta pois sen evankeliumin toivosta, jonka olette kuulleet, jota on julistettu kaikessa luomakunnassa taivaan alla ja jonka palvelijaksi minä, Paavali, olen tullut.
Kari, kiitos kommentistasi!
Jukka kirjoitti: ”Suomessa henkilökohtaisesta uskosta puhuminen on ollut perinteisesti ”hys-hys” -puhetta. Kokemuksesta puhuminen synnyttää helposti kritiikkiä. Joskus kai syystäkin.”
En tiedä mihin tämä Jukan kommentti on vastaus, mutta päättelen että Mika Rantasen kommenttiin. Mikan kommentti on nähtävästi poistettu. Itse en ole poistanut mitään niin kuin aiemmin sanoin.
Kristinusko on syvästi kokemuksellista. Jos ihminen on elävä yksilö, hän kyllä kokee jatkuvasti jotakin. Eri asia tietysti tunnustaako tai kertooko hän siitä muille. Kun ihminen lukee Jumalan sanaa eli Raamattua, hän tulee kosketuksiin itse Jumalan kanssa. Jumala puhuttelee sanassaan ihmistä, jos ihminen ei paaduta sydäntään eikä torju puhuttelua. Jos ihminen ei torju Jumalan puhetta, silloin hän välttämättä kokee jotakin. Jumalan puhe kuullaan omatunnossa.
Esim. profeetta Jesaja koki seuraavaa: Ja minä sanoin: – Voi minua, minä hukun! Minulla on saastaiset huulet, ja saastaiset huulet on kansalla, jonka keskellä elän, ja nyt minun silmäni ovat nähneet Kuninkaan, Herran Sebaotin. Jes. 6:5. Jesaja koki jotakin ja hän reagoi kokemukseensa ja kertoi tämän.
Toisin sanoen kokemukset ovat ihmisten reaktioita. Ihminen reagoi jotenkin. Joko torjuu tai ottaa puhuttelun vastaan. Jumalan sana joko paaduttaa tai herättää. Jos kaikki kuuleminen ja lukeminen on vain tietämisen tasolla tapahtuvaa tiedon keruuta tosiasioista ja tietämisellä ruvetaan vaikkapa kikkailemaan ja snobbailemaan, niin ilmeisesti ei olla henkilökohtaisesti tultu kosketuksiin Jumalan kanssa ja Jumalan puhuttelemaksi lainkaan. Tällaisten tietämisten esittelyt tuskin voivat puhutella ketään. Sellainen on vain ulkoaopittua luettelua asioista. Niistä puuttuu Henki. Henki on se, joka antaa sanoille voiman.
Tekoäly antoi seuraavan vastauksen Jumalan sanan voimasta:
Korinttilaiskirjeen 4:20, joka kuuluu: ”Sillä Jumalan valtakunta ei ole sanoissa, vaan voimassa”. Tämä tarkoittaa, että uskon ja Jumalan valtakunnan todellinen olemus ei ole pelkissä puheissa tai retoriikassa, vaan siinä, mitä Jumalan sana ja usko todellisuudessa tekevät ja aiheuttavat elämässä – siinä on todellista voimaa ja vaikutusta.
Konteksti: Paavali puhuu Korintin seurakunnalle heidän pöyhkeilystään ja sanoissa pönkittämisestään, muistuttaen, että Jumalan valtakunta on jotain paljon syvempää.
Merkitys: Jumalan sana ei ole vain teorioita, vaan se on elämää muuttava voima, joka ilmenee Pyhän Hengen työssä, rauhassa, vanhurskaudessa ja teoissa, ei pelkissä argumenteissa.” Tähän asti siis tekoäly. Välillä löytyy oikein hyviä selityksiä.
Todelliset Jumalan Pyhän Hengen kanssa kohtaamiset tuottavat kokemuksia ja siten toimintaa ja luovuutta. Kun olen kokenut jotakin niin haluan kertoa siitä muillekin. Esimerkiksi vaikkapa nainen kaivolla lähti kertomaan kyläläisille kohtaamisestaan Jeesuksen kanssa. Evankeliumi ei olisi lähtenyt leviämään lainkaan, jos kukaan ei olisi kokenut mitään ja olisi ajatellut että enhän minä voi lähteä kertomaan kokemuksistani kenellekään.
Apostolit olivat vakuuttuneita siitä, että Jeesus on odotettu Messias ja lähtivät viemään sanomaa eteenpäin ja se mitä oli nähty ja koettu ja kuultu, kirjoitettiin ylös. Ja sitten me luemme heidän todistuksensa ja uskomme sen. Jumalan sanassa on elävä voima, uudestisynnyttävä voima.
”Mikä on alusta alkaen ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselleet ja käsin koskettaneet, siitä me puhumme: elämän Sanasta. Elämä ilmestyi, me olemme nähneet sen, ja siitä me todistamme. Me ilmoitamme teille iankaikkisen elämän, joka oli Isän luona ja ilmestyi meille. Minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille julistamme, jotta teilläkin olisi yhteys meihin. Meillä on yhteys Isään ja hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen. Tämän me kirjoitamme, jotta ilomme tulisi täydelliseksi.” 1 Joh. 1:1-4
Saarnamiehellä (papilla), jolla ei ole henkilökohtaista uskoa Jeesukseen eikä mitään kokemusta Jumalan sanan luovasta voimasta, ei ole kuulijoilleen mitään annettavaa. Hänen saarnansa ovat jonninjoutavaa jutustelua, mikä ei rakenna ketään.
Olen monesti ihastellut virsiä ja hengellisiä lauluja. Samoin voidaan ihailla klassista musiikkia, hengellistä kirjallisuutta jne. Minkä valtavan luovuuden ihmisten hengelliset kokemukset ovat tuottaneet. Siksi minun mahdotonta ymmärtää ihmisiä, jotka lyttäävät hengelliset kokemukset sanalla ”kokemuskristillisyyttä”. Hiipii kyllä epäilys, että he eivät ole kohdanneet Jumalaa. Jumala on Persoona. Persoonien välille syntyy suhde. Suhteet ovat kokemuksellisia. Usko ei ole vain tietämistä, vaan elämää ja kokemusta Jeesuksen, Jumalan ja Pyhän Hengen yhteydessä.
Sillä Herra sanoo: ”Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin – ettekö huomaa? Minä teen tien autiomaahan ja joet kuivuuden keskelle.” Jesaja 43:19.
Oli hiukan vakea asettaa kommenttiani ”hys-hys” -näkemystäni oikeaan kohtan, kun tuntui, että viestiketju oli oudosti muutoksessa.
Ehkäpä tämä sopii useampaankin kohtaan.
On joskus vaikea asettaa sanojaan niin, ettei se herättäisi heti kyllä/ei debattia.
Tuntuu, että kovin karismaattinen korostus voi ylikorostaa ja sitten taas ”oikeaoppinen” korostus taas vähätellä kokemusta. Joskus olen ollut aistivinani melkein polariaoitumiatakin aiheen tiimoilta.
Liekö tässä heijastusta siitä, että Suomessa tunteiden näyttäminen ”uskonnossa” ja yleensäkin on melkeimpä ei-toivottua – lukuunottamatta urheilukilpailuja.
Kokemus ei kuitenkaan ole vain ja ainoastaan tunteita.
Jukka, ei ollut tarkoitus kritisoida sitä mitä kirjoitit. Olen ihan samaa mieltä kanssasi tästä karismaattisuus versus”oikeaoppisuus” -asiasta. On kaksi ääripäätä.
Juuri näin, kokemus tuskin on oikea, jos se on syntynyt tunnekokemusten hakemisesta. Karismaattisuus hakee tunnekokemuksia. Raamatussa puhutaankin riivaajien opista, sielullisuudesta. En ole milloinkaan pitänyt tuontyyppisestä. 2000-luvun alussa ihmettelin tätä ilmiötä. Koin sen todella vieraannuttavana. Vuosia sitten kävin paljon erään yhdistyksen tilaisuuksissa, joissa nostettiin esiin ja arvioitiin karismaattisia virtauksia ja ilmiöitä Raamatun valossa.
Eikö kokemus ole oikea kun se kirkastaa Kristuksen ja avaa Jumalan sanaa. Vakuuttuminen totuudesta on tärkeä kokemus. Paavali käyttää usein verbiä ”tietää”. Esim. Gal. 2:16 ”mutta koska tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi lain teoista, vaan uskon kautta Jeesukseen Kristukseen, niin olemme mekin uskoneet Kristukseen Jeesukseen tullaksemme vanhurskaaksi uskosta Kristukseen eikä lain teoista, koska ei mikään liha tule vanhurskaaksi lain teoista. ” Voiko tätä enää selvemmin sanoa!
Ja Paavali oli vakuuttunut tästä asiasta.
Joh. 16:13-14 ja ”Hän on minut kirkastava, sillä hän ottaa minun omastani ja julistaa teille.” (jae 14)
”ja minä pyhitän itseni heidän tähtensä, että myös he olisivat pyhitetyt”. Joh. 17:19 Tässäkin siis selvästi että Jeesus Kristus itse on meidän pyhityksemme. Hänet omistetaan uskolla.
Riitta hyvä,
en ajatellut sinun minua kritisoivan.
Pikemminkin vain koitin kirjoittaa niin, etten tulisi tällä plastalla väärin ymmärretyksi, kun meitä ajattelijoita on niin monenlaisia, erilaisine puhetapoineen tai painotuksineen.
Karismaattisuudesta puhuminen on vaikeaa, koska koko käsite on kovin moninainen ja moni-ilmeinen. Maltillinen karismaattisuus ja ”yltiökarismaattisuus” eivät oikein mahdu samaan kuvaukseen.
Erilaiset temperamentit helposti sotkevat tätäkin käsitettä. Eteläinen ja pohjoinen ”tyyli” on usein kovin erilaista, ja koetaan hyvin eri tavoin.
Tuossa virressa 310 voi havaita ”menetysteologisia” sävyjä, mutta jopa jotain karismaattistakin olen siinä itse aistivinani.
Siinä on ihan oikeaa ”Pyhän Hengen” vaikutusta.
Jos yrittää kirjoitta kovin ”toisaalta – toisaalta” -tyyliin, tullee tekstiä, joka käy vähän kaikkeen mutta ei kunnolla oikein mihinkään.
Ok. En nähnyt Mikan kommenttia enkä tiennyt mikä mihin liittyy. Tätä se on kun täältä poistetaan kommentteja.
Olen suhteellisen hyvin karismaattisista virtauksista perillä. En usko että on kyse vain eteläisestä ja pohjoisesta temperamentista tässä asiassa. En ylipäätään tajua koko armolahjojen korostamista. Armolahjoja ei opetella, vaan Pyhä Henki jakaa niitä niin kuin tahtoo.
Juha Ahvio puhui Kujalla-podcastissa Yhdysvaltain nykyisestä herätyksestä. Hän varotti siitä. Se on kuitenkin ristiriitaista Patmoksessa, sillä heillä on myynnissä suuri määrä pahimpien harhaopettajien kirjoja. Näin se varmaan on kun joudutaan myymään sitä mitä ihmiset haluavat rahatulojen vuoksi. Antaa vaan täysin väärän viestin. Eikö siellä tajuta että nämä Osteenit, Meyerit, Copelandit, myös Graham ym. ovat vääriä opettajia. Ei tarvitse kuin mennä youtubeen ja katsoa mitä he puhuvat ja mitä heidän kokouksissaan tapahtuu.
Noin 20 vuotta sitten sain lahjaksi kirjan ”Jumala puhuu” (muistaakseni sen niminen). Heitin sen pois, heti kun aloin ymmärtää mitä harhaoppia siinä oli. Eräästä kirjasta puhuin rovasti Olavi Peltolan kanssa, kun aloin epäillä. Olin nimittäin juuri alkanut ymmärtää lain ja evankeliumin eron ja Jumalan armon Kristuksessa, ja luterilaista vanhurskauttamisoppia ja samaan aikaan vanhurskas – syntinen, autuaan vaihtokaupan jne. Tuo kirja yritti viedä uudestaan lain alaisuuteen (niin kuin sanotaan). Tuli ahdistava tunne. Henki varotti. Erotin selvästi että sanoma on toinen. Rovasti Peltola vahvisti epäilyni aivan oikeiksi. Oikean erottaminen väärästä on ensiarvoisen tärkeää!
Joo, sekavaa aikaahan me elämme monessa suhteessa. Yleisesti, jos tiedossa on ns. ”karismaattista touhua”, pysyn erossa sellaisesta enkä sellaista muillekaan suosittele. Joissain piireissä karismaattisuus on tuonut ristiriitoja ja jakautuneisuutta.
Karismaattusuudesta puhuttaessa menevät tunteet, tyylit, harhaopit, Raamattu (Raamatun sana) – ja ihmisetkin – helposti sekaisin. Ns. karismaattista kirjallisuutta en laaajemmin tunne (eikä sellainen juuri innostakaan), mutta mainittu Ahvion haastattelu (Heidi Martikainen/”Kujalla”) oli varmaankin aiheellinen. Myös joissain ns. karismaattisempina pidetyissä piireissä sitä on pidetty hyvänä ja aiheellisenakin keskusteluna.
Olet oikeassa siinä, että armolahjojen (lähinnä tiettyjen sellasiten) korostus tuppaa usein karismaattisuuden yhteydessä menevän överiksi, ja niistä saattaa tulla suoranainen itseisarvo. Sitä olen tavannut, ja itsekin sellaista vierastan. Toisaalta armolahjojen olemassaolon tyystin kiistäminenkin voi lisätä kiinnostusta karismaattisuuden pariin, jopa korostuneesti. Sitäkin olen havainnut ja muilta vastaavaa kuullut.
Olen nähnyt myös hyvin maltillista (ja aika hiljaistakin) tervettä karismaattisuutta, jota en osaa täsmällisemmin tässä määritellä tai rajata, eikä se ehkä aina tulisi edes nykyisin luokiteltua varsinaiseksi ”karismaattisuudeksi”. Niissä yhteyksissä on ihan aidosti tullut esille ja ollut esillä niin synti, vanhurskaus/armo kuin tuomiokin. Siis ei mitään ”hihhulointia” eikä muutakaan ”möykkäämistä” tai muutakaan epätervettä. Senkaltainen karismaattisuus ei päädy otsikoihin tai mediaan, eivätkä siitä monet edes uskalla puhakaan kovin yleisesti.
Karismaattisuuden ja siitä debatoinnin yhteydessä voi mennä ”lapsi pessuveden mukana”, pahimmillaan itse Seimen Lapsi. Jälkimmäisestä lienee Ahviokin ollut huolissaan, syystäkin.
Jukka, minun edellinen bloginihan oli juuri dominionteologiasta, joka on yhteydessä tähän äärikarismattisuuteen. Se oli kyllä joka tapauksessa ennen Ahvion podcastia. Olen nimittäin jo kuukausien ajan seurannut sitä mitä Amerikassa tapahtuu amerikkalaisten youtube-kanavien kautta.
”Toisaalta armolahjojen olemassaolon tyystin kiistäminenkin voi lisätä kiinnostusta karismaattisuuden pariin, jopa korostuneesti. Sitäkin olen havainnut ja muilta vastaavaa kuullut.” (Jukka)
En ainakaan minä kiistä armolahjoja. Luulenpa ja uskon että minulla itsellänikin on armolahjoja. Ja tämän on minulle vahvistettukin muutamien ihmisten toimesta. Mutta en korosta niitä enkä puhu niistä. Aiemmin juuri kirjoitin että Pyhä Henki antaa niitä kenelle Hän tahtoo. Uskon että jokaisella uudestisyntyneellä kristityllä on jokin armolahja, voi olla moniakin. Ongelma on vain se, jos ihminen alkaa väen vängällä tavoitella itselleen armolahjoja (esim. profetoimisen, parantamisen tai kielillä puhumisen armolahja) ja alkaa murehtia, kun hänellä ei näytä olevan näitä armolahjoja. Hän ajattelee olevansa huono alamittainen kristitty. Armolahjoja ei opetella, vaan johan itse sanakin sanoo että se jotain joka annetaan armosta lahjana, lahjoitetaan.
1. Kor. 12:31 Paavali kehottaa pyrkimään osalliseksi parhaimmista armolahjoista. Ja 1. Kor. 13 hän antaa vastauksen. Hän sanoo että rakkaus on ylitse kaikkien muiden lahjojen. Rakkaus on suurin armolahja ja sen rinnalla kaikki muu on turhuutta, ei mitään. Sitten hän luettelee millainen tämä rakkaus on. Sen listan luettuaan, täytyy rehellisen ihmisen myöntää, että tällaista rakkautta ei hänessä itsessään todellakaan ole. Jakeessa 13 hän sanoo ”niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus. Nämä ovat siis ne Paavalin nimeämät parhaimmat armolahjat. Usko ja toivo ovat siis rakkauden lisäksi parhaimpia armolahjoja.
Mutta oletteko koskaan kuulleet että joku korostaa näitä armolahjoina? Yleensä ne ainoat mitä korostetaan ovat: profetoimisen (joka muuten tarkoittaa myös opettamista eikä vain ennustamista), kielillä puhumisen ja parantamisen armolahja.
Olet, Ritta täysin oikeassa noista armolahjakorostuksista ja niiden yksipuoliuudesta monissa ns. karismaattisissa piireissä.
Ja ymmärrän toki, että on tai olisikin usein tarpeen ”toppuutella” armolahjoista puhumista. Sitä mieltä olen osin itsekin.
En halua nimetä mitään tai ketään, joka liittyisi noihin karismaattisten armolahjojen ”kieltämiseen”. Sellaista kuitenkin on tai on ollut. Omat syynsä varmaankin, ymmärrettävästikin.
Totean vielä liittyen edelliseen kommenttiini. Ei kirkossa ja herätysliikkeissä 1800-luvulla ja myöhemminkään huvikseen ole veisattu, – vaikka kaita on tie ja se taistohan vie, meille Jeesus on turva ja kilpi. Jos me joudummekin syvihin vesihin, ratki keskelle kuoleman kauhun. Emme nääntyä voi, Hänen äänensä soi läpi myrskyn ja helvetin pauhun – ja täällä tyytymään ristiin ja vaivaan.
Risti herättää paholaisen korvat ja hän alkaa kuiskia :- hyvänen aika sentään, älköön se teille tapahtuko, Herra teitä siitä varjelkoon, tyytykää vain laveaan tiehen ja suvaitkaa sitä tasa-arvoisesti, ettei herätetä meteliä. Rauha, rauha, ei mitään hätää!
Tämän ajan yhteiskunta ei enää tunne todellista vihollistaan tuota julmaa ja hirmuista. Mutta annapa olla kun evankeliumia Kristuksesta aletaan saarnata ainoana autuutena, paholainen paljastaa todelliset kasvonsa ja luonteensa, nostaen vihan ja vainon eikä konventikkeliplakaattikaan ole poissuljettu.
Kosti, näin se on!
”Minä olen antanut heille sinun sanasi, ja maailma vihaa heitä, koska he eivät ole maailmasta, niin kuin en minäkään maailmasta ole.” Joh. 17:14
Jukka viittasi aiemmin vaikeuteen ilmaista tunteita uskonnossa. En tiedä onko tuo kokemuskristillisyys jotenkin niin arveluttavaa, ettei siitä viitsitä oikein kertoa. Toisaalta kun se on myös subjektiivista, niin toki silloin liikutaan alueella jota on vaikea ilmaista ja se on myös altista väärinymmärrykselle.
Mikäli käytetetään hieman räväkkää ilmaisua Laestadiuksen tapaan, kun hän otti kantaa aikakautensa puhdasoppisuuteen todeten: Usko on heillä peruukissa muttei sydämessä. Tässä hän viittasi subjektiiviseen kokemukseen kristittyjen elmässä. Käymällä läpi ylipäätään kirkollinen elämä ja kaikki herätysliikkeet läpi evankelisuudesta, körttiläisten kautta renqvistiläisyyteen ja lestadiolaisuuteen niin tuo sama uskon sisäinen elämäntunto antaa syvimmän leimansa kristilliselle elämämälle.
Vaikka ristiriitoja syntyi liikeiden välille ja suhteessa myös kirkkoon, niin seurataan vaikkapa Juhana Wegeliuksen ristinalaista elämää isonvihan aikana Lapin erämaahan. Hänen uskonsa ei ollut ”peruukissa” vaan sydämessä Herran todellisena koettavana apuna. En myöskään itse olisi kirjoittanut kuoleman hädästä, ellen olisi siinä käytännössä ollut tässä ns. ahtaassa tilassa, uskon koetuksessa ja todellisesti myös kokien Herran armon ylösnostavan voiman. Totean tämän nöyrästi, koska Jumalan tapana on nöyryyttää meitä ylpeitä. Tämä jos mikä on alttiina väärinymmärrykselle, kun yritetään selittää sellaista mikä ei ole oikein selitettävissä.
Tästä alatiestä kirjoittaa myös Anders Björkqvist. Hän ei taida olla nykyisin kovin siteerattu pappi. Tilasin myös Henrik Renqvististä kirjan: Usko-käsite Henrik Renqvistin teologiassa, ja olen sitä lukemassa. Se tiedetään, ettei Paavo Ruotsalainen aikoinaan sietänyt renqvistiläistä tapaa rukoilla. Entä sitten? Renqvist kärsi ihan tarpeeksi myös Venäjän Keisarin taholta.
Joskus erityisistä kristillisyyden muodoista kokemuksineen voi tulla myös jonkinlainen yhteisöllisen identiteetin kokemus tai jopa identiteetiksi tekemisen muoto. Ryhmässä voimistuu siten eräänlainen ”ryhmä-virallinen” kristillisyyden kokemus tai ainakin kristillisyydestä puhumisen tapa, joskus jopa (toivottavan) elämisen tapa tai ”sävy”. Silloin voi olla jopa haasteellista ymmärtää ”toisenlaista” kristillisyyden muotoa tai puhetapaa. Ääritapauksissa jopa pidetään toisten tapaa huonona tai jopa ”vääränä”. Toki vääristyneitä ajattelutapoja voi ollakin. Ja tietenkin myös tapakristillisyyden (tai ns. nimikristillisyyden) piirissä voi olla vastaavia ilmiöitä.
Yleensä kuitenkin Hengen kuljettamat tunnistavat toiset saman Hengen kuljettamat, vaikka joskus voi mennä jopa sanailunkin puolelle.
Joskus itselleni on tulluit mieleen ajatus ”alatien karismaattisuudesta”. Nykyisin en aina oiken mihinkään tarkkaan ”koloon” itseäni osaa meiltää. Ns. karismaattiisiin piireihin – siten kuin ne tunnutaan yleensä mielletyn – en kuitenkaan koe kuuluvani.
Jukka, muistaakseni edellisellä blogillani kirjoitit siihen tyyliin, että nämä karismaattiset virtaukset ovat jotenkin erillisiä toisistaan. Juha Ahviokin taisi jotenkin tähän suuntaan sanoa. En ole enää uudelleen kylläkään kuunnellut tuota podcastia, mutta jäi vähän sellainen käsitys. Mutta näin ei ole. Nämä poikivat aivan samoista vanhoista liikkeistä.
Yhteinen perusta on samassa juuressa, kaikki on ikivanhaa gnostilaisuutta ja lähtöisin jo paratiisista ”teistä tulee kuin Jumala”. Ei vastustjamme ole taktiikkaansa muuttanut viestin suhteen. Nykyaikana tämä ilmenee esoteerisissa liikkeissä kuten New Age, uusgnostilaisuus ja ihan noituuteen asti mennään. Karismaattisuus sai vauhtia etenkin 1960-luvulla. Katolinen kirkko on tässä vahvasti mukana.
Olen kuunnellut erästä amerikkalaista pariskuntaa. He olivat itse vuosia näissä karismaattisissa piireissä. He ovat siis kokemusasiantuntijoita. He todella tietävät mistä puhuvat. Näissä liikkeissä otetaan Raamatun jakeita irralleen kontekstistaan ja tulkitaan sitten uudestaan. Esim. Room. 8:21 tulkitaan siten, että siinä puhutaan Jumalan poikien manifestoitumisesta maan päällä (siis ennen Jeesuksen toista tulemusta. He ovat inkarnoituneita jumalia,. Paljon puhutaan ”läsnäolosta”. He näkevät unia ja sitten tulkitsevat niitä. Ihmiset ovat hullaantuneita. He katsovat että he myös tulevat tuomitsemaan maailman.
Samoin Ef. 4:11 ”hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi…” Uusi tulkinta siitäkin. Tästä mielestäni Ahvio puhuikin.
Kun lukee 2. Tess. ”asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala”. Tässä voidaan ajatella myös yksittäisiä ihmisiä eikä vain yhtä henkilöä. Raamatussa sanotaan että uskova on Pyhän Hengen temppeli. Eksytys tulee ”Valheen kaikella voimalla ja tunnusteoilla ja ihmeillä ja kaikilla vääryyden viettelyksillä”. Ja näinhän karismaattisuudessa juuri on. Ihmiset ovat hyvin kiinnostuneita juoksemaan ihmeiden perässä. Sen sijaan evankeliumia harva haluaa kuunnella. Ihmiset eivät pysty vastustamaan tätä eksytystä, koska se on niin kiehtova ja mukaansa tempaava. Ihmiset, jotka eivät ole päässeet tuntemaan totuutta, tulevat eksymään. Jeesus sanoo että väärät opettajat ”eksyttävät jos mahdollista valitutkin”. Jeesus ilmeisesti puhuu juuri tästä lopun ajan voimakkaasta eksytyksestä. Tosin onhan niitä ollut koko ajan. Nyt on kuitenkin sellaiset tekniikat ihmiskunnalla, että leviäminen on nopeaa.
Olen itsekin sitä mieltä, että se karismaattisuus, joka nyt on kovin esillä, ei ole useinkaan teervettä. En ole kaikkiin ”viimeisiin villityksiin” syventynyt, joten en sano sen enempää. Tiedän kuitenkin, että monet ns. vanhemmissa karismaattissävytteisissä” piireissä mukana olleet kovasti vierastavat monia uusia karismaattisia piireitä tai liikkeitä ja niistä visusti pysyvät pois. Ne ovat kovin ihmistekoisia, joissa ei aito Pyhä Henki todellakaan ole se, joka vaikuttaa.
Tunnen useita vakaita kristittyjä jo vuosikausien takaa, jotka edustavat jonkinlaista ”vanhan liiton” maltillista karismaattisuutta ja ”kammoksuvat” aikamme karismaattisten liikkeiden korostuksia tai touhuia ylipäänsäkin. Heidän mukaansa ne helposti tempaisevat mukaansa monia uskovia, kuten on todella käynytkin. Ahvion haastattelu oli heidän mukaansa aiheellinen. Vieras tuli kovin helposti pääsee valloilleen. Karismaattisuudesta tulee idenstiteetti.
Ymmärrän oikein hyvin karimaattisuudesta varoittelun, pettyneitä kokijoita on oikeasti, tunnen niitä itsekin.
En koe enkä pidä itseäni ”karismaatikkona”. Voi olla, että se karismaattisuus, jota em. kommenteissani olen maininnut, ei nykymittapuun mukaan edes kelpaisi karismaattisuuden alle, siksi käytin termiä ”alatien karismaattisuus”. Terve karismaattisuus ei kailota karismaattisuuttaan, ei korosta ihmeitä, ei ihmisiä, ei ilmiöitä, ”temppuja” tai ”kikka kolmosia”, ei organisaatioita tai järjestöjä. Ehkäpä se on katoavaa vähemmistökansanperinnettä….
Kosti, kiitos kommentistasi! Ja kiitos kun olet kertonut kokemuksestasi, kuoleman hädästä. Missä se olikaan sanottu, että usko, joka ei ole koeteltu, ei ole mitään uskoa.
Paavo Ruotsalainen taisi olla aika erikoinen persoona. Hän ei voinut sietää myöskään Roseniusta. Rosenius oli kai liian hienostunut käytökseltään. Tällaista muistan lukeneeni.
Jukka, en ole ajatellut tai pitänyt sinua karismaatikkona. Ja totta kai Ahvion haastattelu oli hyvä ja hyödyllinen. Ja todella aiheellinen. Olisin kaivannut vain vielä vakavampaa varoitusta nyt kun olen noita videoita seurannut. Nämä kaikki virtaukset tulevat Suomeen ja osaksi ovat jo tulleetkin.
Esimerkiksi Uudessa Tiessä oli kesällä Rick Warrenin tapahtumasta ja haastattelu siellä olleista. En ymmärrä, sillä Rick Warren on todella harhaopettaja. Olen hänestä kuullut paljon amerikkalaisilta kanavilta. Tällainen kaikki antaa vain sen viestin, että kristinusko voidaan mieltää tuon tyyppiseksi.
Olen itse ajatellut usein vanhaa neuvoa:
Oleellisinta ei ole oppia tunnistamaan kaikkia vääriä ”seteleitä” vaan tärkeintä on oppia tunnistamaan ne oikeat.
Karismaattisuudessa sen ”viettelevät” muodot herättävät paljon huomiota ja houkutuksia. Ja niistä todella olisi syytä varoittaa. Kaikenmaailman ”profetiota” on ollut ja tuntuu edelleenkin olevan liikkeellä, ja taidetaan niitä suorastaan etsiäkin. Oikeisiin ei ehkä uskottaisikaan enää, jos sellaisia tulisi esille…
Jonkinlaisen ”kielletyn hedelmän” ilmiön vaikutuksen ovat jotkut kuitenkin myös havainneet, jos kaikki karimaattisuus tai sellaiseen vähänkin viittava asetetaan samaan ”paholaisen eksytyksen maailman” luokkaan.
Karismaattisuus tuntuu olevan vaikea puheenaihe. Ymmärrettävästi niin toki. En itse alan erityistuntija ole. Erilaisten uskovien kristittyjen kanssa olen kuitenkin jutellut ja heidän ”juttujaan” kunnellut.
Jukka, en ymmärrä täysin mihin tähtäät tai mitä tarkoitat?
Asiat eivät ole ympäripyöreitä. Ikään kuin voi olla niin ja voi olla näin. On olemassa raja. Oppien ja henkien arvioiminen on ensiarvoisen tärkeää. Sanon taas kerran, että Raamattu kehottaa siihen, Jeesus kehotti siihen! Miksi sitten emme tee niin? Ja jos joku uskaltaa ottaa esiin ja arvioida ja osoittaa että tuo on eksytys, niin vastustus on hirveä ja hänet tehdään naurun alaiseksi.
Jokaisella on jokin oppi siinä miten he ajattelevat ja puhuvat. Joko se on oikea tai se on väärä. Jos siinä on prosenttikin myrkkyä, tuo prosentti myrkyttää kaiken. Aivan niin kuin Jeesus kehotti varomaan kirjanoppineiden ja fariseusten hapatusta. Myrkyllinen hapatus hapattaa kaiken. Tunnistammeko me tuon myrkyn? Jos kukaan ei nosta näitä myrkkyjä esiin, niin miten me voimme tunnistaa ne? Mutta ihmisten osa ja elämä, jotka nostavat näitä myrkkyjä esille, ei ole suinkaan helppo. Se on osallistumista Kristuksen kärsimyksiin. Opetuslapselle käy niin kuin opettajalle. Ei ole hän opettajaansa suurempi.
Raamatussa huomaamme että profeetat varoittivat kansaa juuri harhaopeista ja heidän katumattomuudestaan. Evankeliumin sanoma on myös loukkaava, jos se on se tosi evankeliumi, josta Raamattu ja Paavali puhuu. Siihen kuuluu kääntymykseen, mielenmuutokseen ja parannukseen kehottaminen. Siksi se loukkaa ihmisiä yhä edelleen. Se ei ole kaikille mikään ilosanoma, vaan suurimmalle osalle ihmisistä se on aina ja kaikkialla ollut loukkaava ja sen julistajat tuomitaan harhaoppisiksi. Eli käännetään se ympäri ja sen julistajat ovatkin ihmiskunnan vihollisia. Evankeliumi ei ole ihmismielen mukaista. Jeesus on loukkauskivi, johon loukkaannutaan yhä edelleen.
Miksi kirjanoppineet ja fariseukset ja suuri osa kansasta loukkaantui Jeesukseen ja halusivat tappaa hänet? Miksi aikojen saatossa profeetat ja niin monet evankeliumin julistajat on hirvittävällä tavalla tapettu? Miksi kirkko vainoaa uskovaisia, Jeesukseen Kristukseen uskovia, evankeliumiin uskovia? Evankeliumi ei menesty eikä sen eteenpäin vieminen saa mitään laajaa kannatusta ihmismassoissa eikä kirkossa. Sen todelliset julistajat saavat aina pilkan ja vainon ja jopa tapetuksi tulemisen osakseen. Ei ole evankeliumia ilman lakia eikä lakia ilman evankeliumia. Evankeliumissa itsessään on ihmistä loukkaava elementti.
Usein kuulen sanottavan ”siellä on ihan uskovaisia ihmisiä mukana”. Entä sitten. Voi hyvin olla. Emmehän näe ihmisten sydämeen. Yhtä hyvin he voivat myös olla eksytettyjä. Meidän tulee arvioida sitä mitä siellä opetetaan ja puhutaan ja niiden opettajien julistusta, ei niitä mukana olevia ihmisiä.
”Minua ihmetyttää, että te niin pian olette luopumassa hänestä, joka on kutsunut teidät Kristuksen armossa, pois toisenlaiseen evankeliumiin. Se ei kuitenkaan ole mikään toinen evankeliumi. On vain niitä, jotka hämmentävät teitä ja tahtovat vääristellä Kristuksen evankeliumia. Mutta vaikka joku meistä tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu.
Ihmisiäkö minä nyt taivuttelen puolelleni vai Jumalaa? Tai pyrinkö olemaan ihmisille mieliksi? Jos vielä tahtoisin olla ihmisille mieliksi, en olisi Kristuksen palvelija.
Teen teille tiettäväksi, veljet, että minun julistamani evankeliumi ei ole ihmismielen mukaista. Enhän minä ole sitä keneltäkään ihmiseltä saanut, eikä sitä ole minulle opetettu, vaan sain sen ilmestyksessä Jeesukselta Kristukselta.” Gal. 1:6-12
Joulukiireet hieman harventavat kommenttejani. Kun lukee noiden eri herätysliikkeiden kiistoista, niin kiistakapulana näyttää olleen juuri tuo vanhurskauttamisoppi eri liikkeiden johtajien välillä (myös herätysliikkeiden sisällä) ja myös tuo Jumalan armon ns. subjektiivinen kokemus. Ruotsalainen moitti Hedbergiä armon omistamisesta heti, kun Ruotsalainen puhuu odottavasta uskosta. Ruotsalainen moitti Laestadiusta karkeasta kielestä, kun Paavo itse käytti samanlaista kieltä. Ruotsalainen moitti Renqvistiä teko-opista, kun he julkisesti käyttivät polvirukousta jne. Näin luhyesti ja muistinvaraisesti.
Lieneekö lopultakin niin, että meidän ihmisten kokemukset ovat hieman erilaisia, että näitä ristiriitoja sitten syntyy helposti. Lutherin tornikokemus, jossa hän tuli sisäisesti vakuuttuneeksi siitä, että vanhurskas on elävä uskosta toi myös Kristuksen hänen sisimpäänsä todellisesti, jota mm. prof. Leif Grane käsittelee kirjassaan – Luther ennen luterilaisuutta.
TT Matti Wirilandr kirjoittaa blogissaan, jota hän ei ole avannut todeten, että (Luk2:1–20) ja (Mat2:1–12) kertomuksissa on toki yhteistä, mutta tapahtumien kulku on siinä määrin erilaista, ettei niitä voida yhdistää. Jeesus on kuitenkin historiallinen henkilö, sitä eivät tutkijat kiistä mutta ovat sitä mieltä, ettei näitä kertomuksia ole tarkoitettu historiallisiksi.
Kun lukee nuo molemmat kertomukset näyttää siltä, että Matteus jatkaa siitä mihin Luukas jäi. Wirilanderin mukaan ”tutkimus pyrkii saamaan selville, mitä evankelistat ovat alun perin tarkoittaneet. Olisiko Luukas ja Matteus kenties tarkoittaneet historiallisesti sitä mitä he ovat kirjoittaneet.
Historiallinen tutkimus sen sijaan ohittaa kaiken mikä vähänkin viittaa yliluonnolliseen kuten siihen, että Jeesus syntyi neitsyt Mariasta ja Herran enkeli astui iankaikkisuudesta aikaan ja ilmestyi paimenille ns. ”tyhjästä” ja ilmoitti paimenille Vapahtajan syntymän Betlehemissä. Paimenet uskoivat heti enkelin sanan ja sanoivat: ”Nyt Betlehemiin!”
Tätä historiallinen tutkimus ei ymmärrä ollenkaan pitäen sitä sadunhohtoisena taruna. Itämaan tietäjät ovat myös tarunhohtoisia ja joulukertomukset ylipäätään ovat kirjoittajiensa teologisia luomuksia. Se myöskään ei sovi järkeen, että tähti, jonka kerrotaan kulkeneen heidän edellään ja kirjaimellisesti pysähtyi sen paikan ylle.
Kosti, kiitos kommentistasi!
”kiistakapulana näyttää olleen juuri tuo vanhurskauttamisoppi eri liikkeiden johtajien välillä (myös herätysliikkeiden sisällä)”. Aivan varmasti näin!
Lainaan katkelman kirjasta ”Olavi Peltola – Mies sanojen takana”:
”Olen samaa mieltä kuin Petri Virkkunen analyysissään: ’Peltola näki uskonelämän kokonaisuuden keskeisesti forenssisesta vanhurskauttamisopista käsin. Honkasen näkemyksessä forenssinen vanhurskaus jäi efektiivisen vanhurskauden varjoon.” ”Sekä Honkasen että Peltlan vanhurskauttamisnäkemyksissä tunustettiin periaatteessa, että vanhurskauttamisessa on sekä forenssinen että efektiivinen puoli, mutta korostuksissa oli huikea ero.”
(Tunnen erään vanhan kirstityn uskovan miehen, joka on kertonut minulle, että Eino Honkasen (lakihenkisen) opetuksen takia 1960-luvulla hän oli niin kovassa hengellisessä ahdistuksessa että aikoi tehdä itsemurhan. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt. Esirukoukset kuultiin hädän hetkellä.)
”Väitän, että uskonnäkemyksen erilaiset korostukset voivat erottaa uskovat tässä ajassa pahastikin toisistaan, valitettavasti. Virkkunen kirjoittikin: ’Heidän näkemystensä ero oli luonteeltaan sellainen, että hyvällä tahdolla heidät voitiin nähdän saman teologisen kokonaisnäkemyksen edustajina….”
”Yhdyn myös siihen, miten Virkkunen analysoi pyhitysnäkemystäni: ’Peltolan pyhityskäsityksessä oli keskeisellä paikalla juuri simul iustuts et peccator -opetus, ja sen taustalla vahva opetus perisynnistä. Hänen mukaansa synti pysyi uudestisyntyneen, vanhurskautetun ja pyhitetyn ihmisen luonnossa kuolemaan asti. Kristityn pyhyys oli vierasta pyhyyttä, Kristuksen pyhyyttä, niin kuin hänen vanhurskautensakin oli vierasta vanhurskautta. Peltola korosti voimakkaasti kristityn reaalista epäpyhyyttä. Tämä oli hänelle eräässä mielessä todellisempaa kuin kristitylle Jumalan edessä Kristuksen tähden luettu pyhyys. Viimeksimainittu nimittäin oli kristityltä itseltään salattua, kun taas hänen syntisyytensä oli hänelle ilmeistä.”
”Virkkunen lainasi kirjoitustani: ’Kororstamme vanhurskaaksi julistamista ja lukemista, ei vanhurskaaksi tekemistä. Vanhurskauttamisen vapauttava ja syvästi rohkaiseva sanoma on juuri siinä, että Jumala julistaa syntisen vanhurskaaksi ikään kuin taivaan torilla olevan tuomioistuimen edessä (in foro), forenssisesti. Vanhurskauttaminen toki vaikuttaa uskovan ajalliseen elämään, se on efektiivinen, mutta tästä vaikutuksesta ei saa tehdä uskon perustetta. Vaikutus on aina puutteellinen, se ei tee uskovasta nuhteetonta, Kristuksen kaltaista ihmistä. Uskosta vanhurskaaksi tulleen ihmisen muuttuminen ajallisessa eämässä jää aivan aluilleen loppuun asti.”
”Eino Honkanen piti kriisin eräänä syynä sitä jyrkkää muutosta, joka joissakin meissä oli tapahtunut. Hän kirjoitti vuonna 1977 Vie sanoma -lehdessä (no 3): ’Niin vakiintumattonta tämä liikehtiminen on ollut, että jopa samat henkilöt ja ryhmät, jotka mukaan tullessaan edustivat äärikarismaattisuutta helluntailaiseen tapaan, muutamassa vuodessa saattoivat olla täysin luterlaisen ortodoksian puolella jyrkästi tuomitsemassa oman menneisyytensä ja niitä, jotka vielä kypsymättöminä hapuilivat’.”
”Ainakin minun muutokseni oli voimakas. Kun olin löytänyt uskon keskukseksi jumalattoman vanhurskauttamisen, kiinnostus hurmoskokemuksiin ja ns. voittaisaan uskonelämään oli kadonnut. Lienee oikeutettua sanoa, että muutoksessa oli kysymys karismaattis-helluntailaisen pyhityskristillisyyden vaihtumisesta evankelis-pietistiseen näkemykseen ja luterilaiseen vanhurskauttamisoppiin.”
Lisäksi Peltola muistelee että se mikä muutti hänen käsityksiään oli kivuliaan ankaran selkäsairauden ohella se, että englantilaisesta maailmasta tulleiden herätyskristillisten vaikutteiden sijasta, 1960-luvun alkupuolella Raamattuopisto kutsui ylioppilaskursseille pääpuhujia Norjasta. ”Luterilaisuus sai nyt uuden ilmeen ja sävyn. Tämän jälkeen Rosenius alkoi elää minulle 1970-luvun alussa ja sain vaikutteita Olav Valen-Sendstadin kirjoita vuoden 1973 jälkeen.” (Olavi Peltola, Mies sanojen takana, toim. Marjatta Junkkaala, Perussanoma Oy, 2015).
”Jeesus on kuitenkin historiallinen henkilö, sitä eivät tutkijat kiistä mutta ovat sitä mieltä, ettei näitä kertomuksia ole tarkoitettu historiallisiksi.”
Tässä on kai kyse tästä: Uskon Kristus ja historian Jeesus. Kristus on jokin Kristus-idea ja historian Jeesus joku tavallinen mies.
Timo Eskolan blogikirjoitus aiheesta:
https://timoeskola.blogspot.com/2024/12/historian-jeesus-ja-uskon-kristus-kun.html