Amerikkalainen kirjailija Rob Bell kysyy kirjassaan ”Love wins”: ”Millainen on Jumala, joka haluaa pelastaa ihmisen Jumalalta?” Hän sanoo: ”Miljoonille ihmisille on kerrottu Jeesuksen evankeliumin keskuksen olevan se, että Jumala tulee lähettämään sinut helvettiin ellet usko Jeesukseen. Ovelasti jankutetaan ja opetetaan, että Jeesus pelastaa sinut Jumalalta. Mutta millainen on se Jumala, jolta meidät tulisi pelastaa?” Vastaukseni: Hän on pyhä, oikeudenmukainen ja vanhurskas Jumala.

Iustitia 36/2019 oli artikkeli, joka koski teologien haastattelua, joista osa oli liittynyt joko katoliseen tai ortodoksiseen kirkkoon. Eräs haastateltu oli tullut siihen käsitykseen, että ”pyhittämällä meidät Jumala pelastaa meidät omalta pahuudeltamme, oman persoonamme pienuudelta ja ahtaudelta.” Mutta pelastaako Jumala meidät omalta pahuudeltamme vai itseltään? Ja onko hänen pelastuskeinonaan pyhityksemme?

Minulle tulee mieleen Jumalasta, joka pelastaisi minut omalta pahuudeltani ns. ”Curling”-isä tai -äiti, joka tekee kaikkensa, ettei minulle vain tulisi paha mieli tai joutuisin pettymään itseeni. Paha mieli ja pettymys minulle saattaisi tulla, jos huomaisin olevani ihan itse syyllinen pahuuteeni. Hyvänen aika! Silloinhan joutuisin menemään itseeni ja jopa katumaan ja tunnustamaan Jumalalle pahuuteni! Pettyisin etten muuttunutkaan hyväksi niin kuin luulin. Ehkä jopa masentuisin tästä, sillä minähän luulin olevani niin hyvä ihminen. Tähän tilanteeseen kuitenkin Curling-isä rientäisi nopeasti apuun, jotta en joutuisi pettymään itseeni ja suremaan ja itkemään pahuuttani. Curling-isä pelastaa minut katumuksen ja pahojen tekojeni tunnustamisen tarpeelta hyväksymällä minut ehdoitta hyvyyteni, pyhitykseni ja ansioitteni tähden.

Raamatun mukaan on kuitenkin niin, että Jumala todella pelastaa minut itseltään. Miten niin? Mikä on tähän syynä? Vihaako hän minua? Ei, Hän kyllä rakastaa minua, mutta Hän vihaa syntiä ja minä olen syntinen ja teen syntiä päivittäin. Eli syy on minussa ja synneissäni. ”Kovuudellasi ja sydämesi katumattomuudella sinä kartutat päällesi vihaa Jumalan vihan päiväksi, jolloin hänen vanhurskas tuomionsa ilmestyy.” (Room. 2:5). ”Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla.” (Room. 3:23).

”Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä.” (1. Joh. 1:8).  Sen tähden minun on käännyttävä, kaduttava ja tunnustettava Jumalalle syntini ja sitten saan uskoa syntini anteeksiannetuiksi yksin armosta Kristuksen sijaissovituksen uhriveren tähden. Jumala lukee minut nyt yksin armosta Kristuksen tähden vanhurskaaksi. Näin minun on toimittava kuolemaani asti, koska pysyn syntisenä kuolemaani asti. ”Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” (1. Joh. 1:9).

 ”Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme. Paljoa ennemmin me siis nyt, kun olemme vanhurskautetut hänen veressään, pelastumme hänen kauttansa vihasta. Sillä jos me silloin, kun vielä olimme Jumalan vihollisia, tulimme sovitetuiksi hänen kanssaan hänen Poikansa kuoleman kautta, paljoa ennemmin me pelastumme hänen elämänsä kautta nyt, kun olemme sovitetut; emmekä ainoastaan sovitetut, vaan vieläpä on Jumala meidän kerskauksemme meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta me nyt olemme sovituksen saaneet.” (Room. 5:8-11).

Jumalan pyhyys vaati synnin rankaisemista ja tuomiota. Siksi hän lähetti Poikansa Jeesuksen Kristuksen maailmaan. Jeesus kärsi vapaaehtoisesti synnin rangaistuksen meidän sijaisenamme kuolemalla ristillä ja vuodattamalla verensä. ”Me vaelsimme kaikki eksyksissä niin kuin lampaat, kukin meistä poikkesi omalle tielleen. Mutta Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme.” (Jes. 53:6). ”…sillä hän antoi sielunsa alttiiksi kuolemaan, ja hänet luettiin pahantekijäin joukkoon, hän kantoi monien synnit, ja hän rukoili pahantekijäin puolesta.” (Jes. 53:12). Syntimme on täydellisesti sovitettu Jeesuksessa, Sijaisessamme. Tämän syntien sovituksen saan omistaa yksinkertaisesti uskomalla tähän sovitukseen, jonka Jumalan Poika on hankkinut meille. Saan uskoa, että minunkin osaltani lunastusmaksu pahoista teoistani ja synneistäni on täysin maksettu Golgatan ristillä. 

Vastuun pakoileminen

En voi katua syntejäni ja pahuuttani enkä uskoa sovitukseen, jos ajattelen että Jumalalla ei ole oikeutta tuomita minua. Ensimmäiset ihmiset eivät tunnustaneet itse rikkoneensa Jumalan käskyn, vaan vierittävät syyn toiselle. Adam syytti Eevaa ja Jumalaa (siksi että Hän antoi huonon vaimon). Eeva syytti käärmettä. Tämä vastuun pakoilu jatkuu edelleen. On vaikeaa myöntää syyllisyyttään. Ns. luonnollinen ihminen (uudestisyntymätön) elää vihollissuhteessa Jumalaan. Hän syyttää yleensä toisia ihmisiä ja Jumalaa. Jos ajattelen että Jumala pelastaa minut pahuudeltani, niin onko sitten pahuuteni syy Jumalassa? Syytänkö Jumalaa ja siksi hänen tulee kiirehtiä pelastamaan minut pahuudeltani, koska syy onkin Hänen? Tällainen ajatus herää väistämättä. ”Jos väitämme, ettemme ole syntiä tehneet, teemme hänestä valehtelijan eikä hänen sanansa ole meissä.” (1. Joh. 1:10).

Jumalan lain tehtävä on herättää ihmisessä synnin tunto. (Room. 3:19,20). Kun lailta viedään sen tehtävä, sijaan tulee selkärangaton löperö Curling-isä. Vaikka Jeesus Kristus on sovittanut syntimme, olemme edelleen tilivelvollisia Jumalalle elintavoistamme, sanoistamme, teoistamme, motiiveistamme ja ajatuksistamme. ”Sinua ainoata vastaan minä olen syntiä tehnyt, tehnyt sitä, mikä on pahaa sinun silmissäsi, mutta sinä olet oikea puheessasi ja puhdas tuomitessasi.” (Ps. 51:6). Paavali siteeraa tätä kohtaa roomalaiskirjeessään. ”Että sinut todettaisiin vanhurskaaksi sanoissasi ja että sinä voittaisit, kun kanssasi käydään oikeutta.” (Room. 3:4)

Kuka tässä todetaan vanhurskaaksi sanoissaan? Tietysti Herra Jumala Jahve itse. Paavali kirjoittaa: ”Mutta jos meidän vääryytemme osoittaa Jumalan vanhurskauden, mitä me silloin sanomme? Ei kai Jumala ole väärämielinen, kun hän rankaisee vihassaan? – Puhun ihmisten tavoin. Ei tietenkään! Kuinka Jumala silloin voisi tuomita maailman?” (Room. 3:5,6) Voidaan kysyä: Jos Jumala pelastaa ihmisen tämän pahuudelta eikä oikeutetulta vanhurskaalta tuomioltaan ja vihaltaan, niin onko tällainen Jumala edes vanhurskas ja pyhä? Lisäksi tästä puuttuu syntien sovitus. Eihän Jeesuksella Kristuksella ole tällaisessa käsityksessä osaa eikä arpaa ihmisen vanhurskauttamisessa ja pelastuksessa!

Iustitian 36/2019 artikkelissa kävi ilmi, että ainakin erästä haastatelluista ärsytti luterilaisen teologian juridisuus. Mutta saanen taas huomauttaa, että Jumalalla on oikeus tuomita. Hän tuomitsee eikä toimi Curling-isän tavoin. Tulisi pitää mielessä, että kuljemme Jeesuksen toista tulemusta ja Viimeistä tuomiota kohti. Kuolinpäivämmekään ei ole tiedossamme. On siis varustauduttava tuomioon. Ja Paavali sanoo, että jokaisen meistä on ilmestyttävä Jumalan tuomioistuimen eteen. ”Hän on näet säätänyt päivän, jona hän tuomitsee koko maailman vanhurskaasti sen miehen kautta, jonka hän on siihen määrännyt. Hän on antanut siitä kaikille vakuuden herättämällä hänet kuolleista.” (Apt.t. 17:31)

Iustitia 36/2019: ”Näin ymmärrettynä näiden välillä – sen, että Jumala rakastaa meitä ehdoitta, ja sen, että pyhitys on osa vanhurskauttamista – ei ole ristiriitaa.”

Miksi pyhityksen olisi oltava osa vanhurskauttamista, jotta ei olisi ristiriitaa? Mikä on tämä ristiriita ja mistä tuo ristiriita oikein tulee? Onko se ihmisen mielessä vai Jumalassa? Jumalassa se ei voi olla, joten sen täytyy olla ihmisen mielessä. Jumalalla on ollut ehto. Ja tuo ehto on ollut syntien sovitus. Kun Jeesus viimeisiksi sanoikseen ristillä lausui: ”Täytetty!” tuo ehto täyttyi. Nyt Jumala voi hyväksyä meidät yhteyteensä. Hänen Poikansa täytti tuon ehdon täydellisesti, joten mitään ristiriitaa ei ole. Kyse on nyt vain siitä, hyväksynkö ja uskonko tuon sovituksen koskevan myös itseäni. Toisin sanoen uskonko evankeliumin Kristuksesta koskevan minua!

Ristiriitaa ei ole, koska pelastumme yksin uskosta, yksin armosta yksin Kristuksen tähden

Pyhitys ei ole osa vanhurskauttamista, vaan pyhitys on vanhurskauttamisen seuraus. Ja ihminen ei pelastu oman vanhurskautensa ja pyhityksensä perusteella, vaan Jeesuksen Kristuksen vanhurskauden, pyhyyden ja lunastuksen tähden yksin Jumalan armosta. Ihmisen pyhittyminen jää maan päällä vajavaiseksi. Meidän ei tule katsoa pyhittymiseemme tai muuttumiseemme, vaan Kristukseen. Juurta tehdään alaspäin, ei ylöspäin. Vain sillä, joka turvautuu Jumalan Poikaan Herraan Jeesukseen Kristukseen Sijaisenaan Isän Jumalan edessä ja jonka vanhurskautena ja pyhyytenä on yksinomaan Jeesuksen Kristuksen lahjapyhyys ja lahjavanhurskaus, on sovitettu ja armollinen Isä. ”Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.” (2. Kor. 5:21). Jumalan vanhurskaus ja rakkaus vaati syntien sovitusta ja lunastusmaksua. Se vaati Jumalalta hänen ainoasyntyisen Poikansa synnittömän elämän ja kuoleman ristillä syntiemme tähden. Tie Jumalan luo on auki. Mutta miksi ihmiselle ei riitä se, että Jeesus Kristus on vanhurskautemme, pyhityksemme ja lunastuksemme, vaikka Raamatussa se kuitenkin selvästi lukuisissa kohdissa sanotaan? Onko tähän syynä syntiinlankeemuksessa ihmiseen tullut halu olla oma herransa ja vapahtajansa ja jumalansa?

”Sillä Jumala näki hyväksi, että kaikki täyteys asuisi hänessä ja että hän, tehden rauhan hänen ristinsä veren kautta, sovittaisi hänen kauttaan itsensä kanssa kaiken niin maan päällä kuin taivaissa.” (Kol. 1:19, 20).

 ”Niinä päivinä Juuda saa avun, ja Jerusalem elää turvassa. Häntä kutsutaan tällä nimellä: ’Herra on meidän vanhurskautemme’.” ”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.” (Ef. 2:8,9). ”Mutta hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi.” (1. Kor. 1:30).

”Ja tämä on se todistus: Joka uskoo Jumalan Poikaan, hänellä on todistus itsessään. Joka ei usko Jumalaa, tekee hänestä valehtelijan, koska hän ei usko sitä todistusta, jonka Jumala on todistanut Pojastaan. Ja tämä on se todistus: Jumala on antanut meille iankaikkisen elämän, ja tämä elämä on hänen Pojassaan. Jolla on Poika, sillä on elämä. Jolla ei Jumalan Poikaa ole, sillä ei ole elämää”. (1. Joh. 5:10,11,12).

”Joka ottaa vastaan hänen todistuksensa, vahvistaa sinetillä, että Jumala on totuudellinen. Hän, jonka Jumala on lähettänyt, puhuu Jumalan sanoja, sillä Jumala ei anna Henkeä mitalla. Isä rakastaa Poikaa ja on antanut kaiken hänen käteensä. Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä. Mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, ei ole näkevä elämää, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällään.” (Joh. 3:33-36).

Kun kristitylle tulee uskonelämässään vaihe, jolloin hän Jumalan armosta havahtuu tajuamaan, ettei olekaan muuttunut paremmaksi ihmiseksi niin kuin aiemmin luuli, on hän tullut risteyskohtaan. Etsinkö lievennystä tähän hätään toisenlaisesta sanomasta ja toisenlaisesta Jumalasta ja Jeesuksesta, toisesta evankeliumista? Vai tunnustanko rehellisesti Jumalalle, että olen täysin epäonnistunut ja läpeensä mätä. Minusta ei ole kerta kaikkiaan mihinkään. Minusta ei ole itseäni auttamaan enkä pysty tästä tilastani nousemaan. Tämä pohjalle putoaminen ja rehellinen pohjanoteeraus ja tunnustus Jumalan edessä koituu Jumalan sulasta armosta ja rakkaudesta Paratiisin portin aukeamiseksi, evankeliumin sanoman aukeamiseksi yksin uskosta yksin armosta yksin Kristuksen tähden. Pyhän Hengen herättämä omatunto saa nyt vihdoin rauhan ja vapautuu Jumalan lapsen vapauteen. ”Sillä minä olen lain kautta kuollut pois laista, elääkseni Jumalalle. Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni. En minä tee mitättömäksi Jumalan armoa, sillä jos vanhurskaus on saatavissa lain kautta, silloinhan Kristus on turhaan kuollut.” (Gal. 2:19-21).  

Saan tunnustaa: Tällainen minä Herra olen, surkea, itsekäs, mahdoton ja parantumaton tapaus. Minussa itsessäni ei ole yhtään mitään hyvää ja vanhurskasta, joka sinulle kelpaisi. Minä ihmettelen ja kiitän Sinua siitä, että Sinä Herra silti jaksat sietää ja rakastaa minua. Olet antanut henkesi minun puolestani kärsimällä kauhean pilkan ja ristinkuoleman. Kun käännän katseeni itsestäni Sinuun Jeesus, nousee sydämessäni syvä kiitollisuus ja riemu. Herra Jeesus Sinä todella rakastat juuri minua! Sinä olet kaikki kaikessa ja kaikkeni. Olen mielelläni pieni, heikko ja mitätön, sillä Sinä Herra sanot, että tahdot pelastaa juuri sellaisia, sillä Sinä rakastat vähäisiä, pieniä ja mitättömiä. (1. Kor. 1:26-29). ”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.”, ”Autuaita ovat ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano, sillä heidät ravitaan”. (Matt. 5:3, 6).

Luterilainen oppi pyhityksestä on ihana ja lohdullinen ja antaa rauhan omalletunnolle:

”Kristitty tuntee joka päivä vaivaa synnistään, ja joka päivä hän parannuksessa ja uskossa kääntyy Kristuksen puoleen. Pyhän Hengen työ hänen sydämessään johtaa hänet yhä syvempään synnin ja armon tuntoon. Hän näkee, mitä hänen syntinsä on maksanut hänen Vapahtajalleen, mutta samalla hän iloitsee siitä, että Vapahtaja niin suuresti häntä rakastaa. Vapaaksi synnistä hän ei pääse ajallisen elämänsä aikana, vaan hän on jatkuvasti ’samalla kertaa vanhurskas ja syntinen’.

”Ei niin, että jo olisin sen saavuttanut tai että jo olisin tullut täydelliseksi, vaan minä riennän sitä kohti.” Fil. 3:12.

”Kun Herramme ja Mestarimme Jeesus Kristus sanoi: ’Tehkää parannus’, niin hän tahtoi, että hänen uskoviensa koko elämä maan päällä oli oleva jatkuvaa parannuksen tekemistä. Martti Luther”.

”Ole varuillasi etsimästä sellaista pyhyyttä, ettet enää pidä itseäsi syntisenä. Sillä Kristus ei asu muissa kuin syntisissä. Martti Luther”. (Suomen evankelis-luterilaisen kirkon katekismus vuodelta 1948).