Mielenterveysbarometri 2025: Asenteet mielenterveysongelmia kohtaan koventuneet
Eri-ikäisistä mielenterveyskuntoutujiin suopeimmin suhtautuvat alle 30- ja yli 70-vuotiaat. Naiset ottaisivat mielenterveyskuntoutujan naapurikseen miehiä useammin. Kuvituskuva: PIxabay
Kirjoittanut
Uuden Mielenterveysbarometrin mukaan asenteet mielenterveysongelmia kohtaan ovat nyt negatiivisempia kuin 14 vuoteen. Barometrin niin sanottu Nimby-mittarin (Not in my backyard) mukaan peräti 25 % vastaajista ei halua mielenterveyskuntoutujaa naapuriinsa.
− Asenteet ovat koventuneet. Ajatus siitä, että joka neljäs ei haluaisi esimerkiksi minua naapurikseen, on pelottava, sanoo erityisasiantuntija, VTT Päivi Rissanen Mielenterveyden keskusliitosta.
− Monella akuutissa tilanteessa elävällä stigma voi lisätä häpeän, arvottomuuden ja toivottomuuden tunteita ja nostaa siten hoitoon hakeutumisen kynnystä.
Mielenterveyden keskusliitto on tuottanut Mielenterveysbarometrin vuodesta 2005. 20 vuodessa heidän, jotka eivät halua mielenterveyskuntoutujia naapurikseen, määrä on laskenut noin 30 %:sta hieman alle 20 %:iin.
− Viime Mielenterveysbarometrissa vuonna 2023 heitä oli 19 %. Tämän vuoden muutos on iso ja siksi hyvin huolestuttava, Päivi Rissanen sanoo.
Hänen mukaansa sosiaaliturvan kiristyminen on voinut vahvistaa kielteisiä asenteita heitä kohtaan, jotka tarvitsevat pitkäaikaista tukea.Asenteiden koventuminen näkyy myös suhtautumisessa esimerkiksi päihteiden käyttäjiin ja maahanmuuttajiin.
− Lisäksi keskustelussa hyvinvointivaltion tilasta ja uudistumisen tarpeesta korostuu usein ajattelutapa, jonka mukaan yksilö on itse vastuussa ongelmistaan, Rissanen toteaa.
Vahvin selittäjä asenteille löytyy arvomaailmasta
Eri-ikäisistä mielenterveyskuntoutujiin suopeimmin suhtautuvat alle 30- ja yli 70-vuotiaat. Naiset ottaisivat mielenterveyskuntoutujan naapurikseen miehiä useammin.
− Selkein selittävä tekijä on kuitenkin arvomaailma. Itsensä oikealle asettavista suomalaisista kaksi viidestä suhtautuu kielteisesti naapuruuteen mielenterveyskuntoutujan kanssa. Vasemmalla vastaava luku on noin joka kymmenes, Päivi Rissanen sanoo.
Lähes kaksi kolmesta kokee, että asenteet mielenterveyskuntoutujia kohtaan ovat kuitenkin muuttuneet myönteisemmiksi viime vuosina. Eri mieltä on joka viides.
Samalla yli puolet suomalaisista kokee, että mielenterveyskuntoutuja tulee leimatuksi sairautensa takia. Myös väestön käsitys kuntoutujien yhteiskunnallisesta asemasta on heikentynyt.
− Tutkijana näen, että mielenterveysongelmiin liittyvät asenteet ovat ristiriitaisia. Ei ole olemassa vain yhtä mielenterveysongelmiin liittyvää asennetta, minkä myös tulokset vahvistavat, Rissanen sanoo.
− Yhtäältä suomalaiset ajattelevat entistä useammin, että asenteet ovat muuttuneet myönteisemmiksi ja kokevat entistä harvemmin, että mielenterveyden häiriöihin sairastuneiden kohtaaminen on pelottavaa ja epämiellyttävää. Toisaalta naapureiksi heitä ei haluta, Rissanen tiivistää.
Todella ikävää. Ihmisillä on edelleen paljon ennakkoluuloja. Hävetkää! Tehkää parannus! Oikeistoon kuuluvilla on enemmän ennakkoluuloja kuin vasemmistoon kuuluvilla?
Markku Ojanen (s. 29. heinäkuuta 1944 Laihia)[1] on Tampereen yliopiston psykologian emeritusprofessori. Ennen eläkkeelle jäämistään elokuussa 2008 hän toimi yliopistonsa psykologian laitoksen johtajana. Wikipedia. Kysyin kerran puhelimessa Ojaselta, mitä mieltä hän on uskovaisten ennakkoluuloista mielenterveyskuntoutujia kohtaan? Hän vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Minä häpeän!” Markku Ojanen on itsekin uskovainen ja tunnettu ns. onnellisuusprofessorina.
Mika,
”Gradussa pitää myös käyttää tietynlaista sanavalintaa.”
Kyllä. Gradussa ohjaaja saattaa odottaa tiettyä sanamuotoa käytettäväksi.
Mikä muuten oli teologiassa pääaineesi?
Dogmatiikkako?
Suomen ja Skandinavian kirkkohistoria.
Hieno homma! Oma graduni sivusi Suomen kirkkohistoriaa.
Itse ajattelen, että mielisairaudet ovat ennen kaikkea aivo- ja hermostosairauksia. Hermosolujen välittäjäaineissa ainakin on silloin tapahtunut muutoksia. Kyllä siinä pelaavat tietynlaiset kemialliset reaktiot. Tämän todistaa sekin, että lääkkeet ovat auttaneet monia ja pitäneet sairaudet hallinnassa ja kontrollissa. Usein kyllä sairaudet silti valitettavasti uusiutuvat. Mutta kyllä kokonaan parantuneitakin on. Kuitenkin tarvitaan muutakin tukea ja hoitoa kuin lääkehoitoa esim. toimintaterapiaa, taideterapiaa tai musiikkiterapiaa.
Mieli ja hermosto elävät vuorovaikutuksessa. Mielen järkkyminen aiheuttaa muutoksia aivojen ja hermoston kemiassa. Ne muutokset taas vaikuttavat mieleen. Oikea lääkitys vähentää monien oireita ja se taas mahdollistaa mielen terapian.
Esim. aktiivinen liikunta voi auttaa esim. masennuksen hoidossa ja muissakin sairauksissa. Terapiaryhmä voi pelata yhdessä esim. joukkuepelejä tai käydä kuntosalilla. Jo ulkona kävelykin on hyväksi. Opiskelukin voi toimia joskus terapiana.
Myös terveellinen ruokavalio voi edistää mielenkin terveuttä.
Näin varmaankin on. Se ei anna oikeutta pitää mielenterveysongelmia oikeutettuina rangaistuksina roskaruoan syömisestä ja sohvalla laiskotelemisesta.
Erityisen ongelman muodostavatkin arvioimisperusteet. Hengellisiä ilmiöitä voidaan lähestyä myös nykyaikaisten käyttäytymistieteiden avulla, kuten uskontopsykologiassa ja uskontososiologiassa tehdään. Psykologia on kuitenkin kaikkien käyttäytymistieteiden tavoin siinä määrin pirstoutunut ja sen perusteiden tutkimus kesken, ettei sen pohjalla päästä mihinkään ehdottomiin vastauksiin. Psykologia erittelee ja tulkitsee ilmiöitä, esittää hypoteeseja ja teorioita, mutta ei julista totuuksia. Sen valossa voidaan ymmärtää, mitä mahdollisesti tapahtuu, mutta se ylittää tieteelliset rajansa, jos se väittää tietävänsä, mitä jokin on. Tämä koskee sekä inhimillistä ja muuta luotua todellisuutta, luotua tuonpuoleista todellisuutta ja luomatonta jumalallista todellisuutta. Siksi uskontopsykologiset selitykset vaihtelevat suuresti. Juhlajumalanpalvelus, evankeliumijuhla tai parantamiskokous voidaan tulkinnasta ja tulkitsijasta riippuen nähdä joukkosuggestiona. “Jumala ompi linnamme”, Kurvisen laulut, körttivirsi tai uusi hengellinen “musa” voidaan selittää eränormaaliksi ja “sairaaksi”, jos tiedettä halutaan soveltaa tähän tapaan. Psykologinen polemiikki seurakunnassa osoittautuu helposti bumerangiksi. Tietenkään ei ole torjuttava käyttäytymistieteiden apua kristillisen seurakunnan sisällä esiintyvien ilmiöiden selvittämisessä. Niillä on oma näkökulmansa, joka monessa tapauksessa auttaa julistus- ja sielunhoitotyötä tekevää. Psykologian tarkastelu saattaa joskus antaa ratkaisevankin sysäyksen ilmiön hengelliseen tutkimiseen. Mutta varsinaisia arvioimisperusteita mainitut tieteet eivät anna. Kristillisen seurakunnan tulee suunnistaa erilaisten hengellisten virtausten keskellä omalta pohjaltaan ja omalla vastuullaan. Jumalan sanan varassa se joutuu ratkaisemaan, mikä on apostolisen opetuksen mukaista. Samalla linjalla se soveltaa myös käytännöllistä arvioimisperustetta kysymällä, mikä on seurakunnalle rakennukseksi. Menneiden vuosisatojen kokemukset viittaavat siihen suuntaan, ettei aikakaudesta ja ympäristöstä ole kirkolle opastajaksi.
Kotimatkalla 1979, Simo Kiviranta (1936-2004), s. 32, kirjoituksesta “Pyhä Henki, kirkko ja karismaattiset ilmiöt”.