Se ”jokin” tapahtuu jokaisena sunnuntaina. Silloin kun kirkkokansa nousee tunnustamaan kristillisen uskonsa. Tämän uskontunnustuksen pohja muotoutui 1700 vuotta sitten.
Nikaian (Nikea) ensimmäinen ekumeeninen kirkolliskokous hyväksyi vuonna 325 erityisen uskontunnustuksen, jossa määriteltiin kristillisen uskon perustat.
Kyseinen uskontunnustus sai lopullisen muotonsa Konstantinopolissa vuonna 381 pidetyssä toisessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa. Yleensä kirkossa käytetty apostolinen uskontunnustus pohjautuukin Nikaiassa luotuun tunnustukseen, sen Konstantinopolissa tehtyyn muotoiluun ja ns. varhaisiin kastetunnustuksiin sekä sai lopullisen muotonsa 800-luvulla.
Keisari edellytti varhaiskirkolta selvää uskontunnustusta
Kyseinen ensimmäinen ekumeeninen kokous ja sen tulokset olivat myös monessa mielessä erinomainen esimerkki siitä, miten varhainen kirkko muuttui aikansa valtauskonnoksi. Voidakseen virallistua varhaisen kirkon oli pakko toden teolla pyrkiä perustelemaan uskonsa sisältöä filosofisilla argumenteilla. Näin Galileasta syntyneestä radikaalisesta liikkeestä tuli uskontunnustuksen myötä vuonna 325 valtakuntaa ylläpitävä poliittinen voima.
Syy tähän oli selvä: kristityt oli pakko ottaa huomioon. Tämä kalastajien, paimenien, orjien ja kaupunkien alaluokkien uskonto oli levinnyt tehokkaasti. Siitä tullut yhä tärkeämpi Rooman valtakunnassa. Keisarikunnan silloisesta 50 miljoonasta ihmisestä oli vuonna 300 noin 15% kristittyjä.
Poliittista tukea kaipaava valtio halusi, että kirkko olisi yhtenäinen. Se halusi siltä tukea mutta sitä varten sen uskon sisältö olisi voitava kodifioida mahdollisimman selvästi. Myöhemmän saksalaisen teologin Adolf von Harnackin mukaan muutos tuhosi jotain olennaista. Hänen mielestään kristinuskon ”hellenisaatio” myrkytti aidon galilealaisen Jeesuksen opetukset.
Toisaalta, ilman uusplatonismin antamaa tukea kristinuskolle se ei olisi päässyt kehittymään kulttuurin ja sivistyksen aloilla. Teologia, liturgian kehitys, kirkko-organisaatio, katedraalit – kaikki nämä olisivat jääneet saavuttamatta ilman tätä muutosta.
Politiikka ja hallitsijan mahti ratkaisivat asian
Ratkaisun kirkkopoliittinen ydin perustui siihen, että piispat joutuivat alistumaan keisari Konstantinuksen arvovallan edessä. Piispat kuuntelivat valtiovaltaa hyvin tarkasti. Siitäkin huolimatta, että keisarikunta oli aikaisemmin taistellut kristinuskoa vastaan ja yrittänyt tuhota sitä.
Useilla vuonna 325 Nikaiaan tulleilla piispoilla oli ruhjeita ja merkkejä keisarillisen vallan aiheuttamista pahoinpitelyistä. He olivat uskon tunnustajia – confessores.
Ne, jotka olivat kuolleet vainoissa olivat – martyrein – marttyyreitä (veritodistajia). Ne taas, jotka olivat pettäneet uskonsa ja kuolemanpelossa luovuttaneet liturgiakirjat viranomaisille olivat ”luopujia” – ”traditores”.
Kirkon ensimmäinen kokous paljastaa sen miten voimakkaasti valtiollinen valta pyrki kesyttämään kirkkoa omiin päämääriinsä. Tarvittiin stabiilisuutta ja vakaita oloja, jonka takuumiehinä kristityt voisivat olla.
Selitys liittyy historiaan. Keisarikunta joutunut 200-luvulla sekasorron valtaan. Vallananastajat, barbaarien ryöstöretket, talouden kurjistuminen ja sitä seurannut hallinnon romahtaminen olivat merkinneet syvällistä kriisiä. Vanhan jumalauskon seuraajien mielestä katastrofi johtui siitä, että vanhat jumalat oli hylätty. Kristityt joutuivat tässä syytösten kohteeksi.
Kun valtakunta joutui sekasorron tilaan 200-luvulla, sen pelasti sotilaskeisari Diocletianus, joka jakoi valtakunnan useampaan osaan. Germaaniheimot ja idässä olevat persialaiset sassanidit uhkasivat sen rajoja mutta hänen armeijansa kykeni murskaamaan vastustajansa. Hän myös lopetti sisäisen poliittisen ja taloudellisen sekasorron jyrkillä keinoilla.
Diocletianuksen poliittinen järjestelmä edellytti tottelevaisuutta. Valtakunnan menestys vaati sitä, että sen asukkaiden piti osallistua valtiouskonnon ylläpitoon. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että ihmisen oli pakko osoittaa lojaalisuutensa valtiolle uhraamalla keisarin kuvalle. Kristityt kieltäytyivät ja heitä rangaistiin vankeudella, omaisuuden takavarikoinnilla, karkotuksilla, kidutuksilla ja kuolemalla.
Diocletianuksen ja Rooman senaatin jäsenten mielestä kristityt olivat vaarallisia sillä he uhmasivat valtakunnan yhtenäisyyttä ja herättivät vanhojen jumalien vihan. Oli luonnollista vainota kristittyjä, jotka vaaransivat ”jumalattomuudellaan” valtakunnan sotilaallisen aseman.
Kristittyjen vainot jatkuivat virallisesti aina vuoteen 313, Milanon ediktiin hyväksymiseen saakka. Pari vuotta tätä ennen oli jo päädytty siihen, että kristittyjä ei enää tosiasiassa vainottu. Milanon päätöksessä kristinusko sai muiden uskontojen kanssa tasavertaisen aseman.
Konstantinuksen oivallus: kristittyjä tarvitaan
Tuleva keisari Konstantinus oli tajunnut varhaisessa vaiheessa kristittyjen poliittisen vakauttavan merkityksen ja yhdisti kristityt aurinkojumalan Sol Invictuksen palvontaan. Voittaessaan vuonna 312 Milviuksen sillan luona vastustajansa Maxentiuksen oli Konstantinuksen joukoilla lipuissa Kristus-monogrammi. Rooman koko valtakunnan keisariksi Konstantinus tuli vuonna 324, jolloin hän voitti viimeisen tetrarkkikeisarin Liciniuksen ja hallitsi suurta imperiumia yksin aina Britannian saarelta Mesopotamiaan saakka.
Nikaian kokous ei ollut kuitenkaan pelkästään poliittinen kokous. Se oli sille tärkeä varhaisen kirkon itseymmärryksen takia. Ennen kaikkea siellä käydyt väittelyt aitoja. Eräs kokouksen vaikuttajista oli Libyasta kotoisin oleva presbyteeri (vanhin ts. seurakuntapappi) Areios. Tämä berberi-alkuperää oleva mies Kyrenaikasta oli pitkä ja komea mies ja osasi perustella kantojaan uskottavasti. Hän osasi myös vakuuttaa hovissa.
Areioksen kanta oli selvän looginen. Hänen mukaansa Jumala oli ainoana ikuinen ja kaikki muu oli luotu hänen tahdostaan. Myös Poika oli aikoinaan luotu tyhjästä mutta Jumalan tahdosta ja hän sai elämän Isältä. Eläessään Jeesus saavutti moraalisen täydellisyyden, joka oikeutti siihen, että häntä kutsuttiin ”Jumalan Pojaksi”, tai Jumalaksi.
Aleksandrian piispa Aleksanterioli jo kerran julistanut Areioksen harhaoppiseksi vuonna 318 mutta senkin jälkeen Areios sai kannattajia idän piispojen keskuudessa. Vanha ja sairas Aleksanteri kokosi vuonna 321 uuden kokouksen, jossa Areioksen oppi jälleen tuomittiin.
Areios sai kuitenkin tukea toisesta filosofisen tutkimuksen keskuksesta Antiokiasta, jossa kunnioitettiin Aristoteleen filosofian perinteitä ja Areioksen logiikan selvyyttä. Oli siksi ymmärrettävää, että Areios, joka torjuttiin Aleksandriassa matkasi Antiokiaan ja Palestiinaan, jossa hän löysi hengenheimolaisen piispa Eusebius Kesarealaisesta (260-339). Kyseinen piispa oli myös keisari Konstantinuksen suuressa suosiossa. Hän pääsi tätä kautta esittelemään uskoansa vallanpitäjille ja varsin nopeasti Areioksen sallittiin osallistua piispojen kokouksiin. Toinen hänen huomattava tukijansa oli Eusebius Nikomedialainen, joka oli myös tärkeä vaikuttaja hovissa.
Aleksanteri ei ollut kehityksestä tyytyväinen vaan kovisteli Palestiinan ja Antiokian kirkollisia piirejä Areioksen käsitysten tukemisesta. Tämä taas johti vastavaikutukseen ja Areios löysi uusia kannattajia samalla kun tora yltyi. Keisari itse lienee toivonut yksimielisyyttä mutta kun kiista syveni oli tämä Aleksandrian ja Antiokian väliseksi riidaksi kasvanut asia ratkaistava yhteisellä kokouksella.
Valtakunnan yhteen johtoon yhdistänyt keisari Konstantinus halusi kirkonkin pysyvän yhtenäisenä ja siksi kutsui koolle yleisvaltakunnallisen kirkollisen kokouksen Nikaiaan. Konstantinus piti paikkaa ihanteellisena siksi, että hän kykenisi valvomaan sitä henkilökohtaisesti. Hänellä oli oma kesä- residenssinsä läheisessä Nikomediassa.
Kokouksen kulku
Kokous aloitti työnsä 20 toukokuuta ja pääsi teologisiin riitoihin käsiksi kesäkuun 19 päivänä. Väittelyt olivat monipolvisia ja suukopua säestettiin joskus myös herjailun avulla. Kokous pääsi kuitenkin yhteisymmärrykseen ja kaikki paitsi 2 piispaa allekirjoittivat uskontunnustuksen.
Kokoukseen oli lähetetty kutsuja 1800 piispalle mutta sinne saapui eri lähteiden mukaan noin 300 piispaa. Arviot piispojen määrästä vaihtelevat ja ongelmana on, että meillä on niin vähän todellisia lähteitä kyseisestä kokouksesta. Se mitä tiedämme perustuu kokouksesta tehtyihin kertomuksiin ja kirjallisiin selostuksiin.
Valtakunnan poliittinen tilanne oli vielä vaikea ja siksi paikalla ei ollut keisari Konstantinuksen neuvonantajan piispa Hosius Cordobalaisen lisäksi montakaan edustajaa lännestä. Rooman piispa Sylvester lähetti paikalle muutamia edustajiaan.
Keisari toimi kokouksen puheenjohtajana itseoikeutetusti ja kun hän ei päässyt osallistumaan kokouksiin niin puheenjohtajana toimivat hänen hovinsa virkamiehet.
On alleviivattava sitä suurta merkitystä, jota keisari merkitsi kokoukselle. Kun keisari kaikessa loistossaan purjehti istuntosaliin henkivartijoineen nousivat kaikki piispat ylös. Hänen arvovaltansa ja loukkaamattomuutensa hillitsi myös suulaimpia.
Todettakoon, että se joukko, joka kokoontui ei ollut teologian hienouksilla pilattu. Monet näistä olivat käytännön työn konkareita ja vainojen uhreja. Osanottajien joukko oli kirjavan murjottuja; monet vanhemmat piispat olivat kärsineet uskonsa tähden kuten esimerkiksi egyptiläinen piispa Paphnutius, joka oli menettänyt kidutuksissa yhden silmän. Paphnutiuksesta tulikin keisari Konstantinuksen ”lemmikki” kokouksessa.
Mikäli asiaa olisi käsitelty ns. demokraattisten periaatteiden mukaan olisi lopputulos voinut olla toinen. Nimittäin suurin osa kokoukseen osallistuneista noin 300 piispoista oli vieraita uusplatonisille filosofisille hienouksille. Areiolaisia piispoja oli joukossa suunnilleen 20 ja heillä oli lähtökohtana se, että kristinusko – kuten juutalaisuus – on monoteistinen uskonto. Oli vain yksi Jumala. Areiolaisilla oli takanaan logiikka ja kyky tuottaa kansanomaisia iskulauseita: ”Oli aika jolloin häntä ei ollut” (Ἦν ποτε ὅτε οὐκ ἦν – en pote hote ou mee”) oli kansanomainen argumentti sille, että eihän Jeesus missään nimessä voinut olla Jumala kun häntä ei ollut aina olemassa.
Areios oli myös lahjakas kansankiihottaja; hänen seuraajansa tekivät hänen opetuksistaan kansanomaisia laulelmia ja sankat kansanjoukot olivat Aleksandriassa veisanneet niitä seuratessaan häntä. Aivan kuten myöhemmin lollardit, areiolaiset kykenivät kansanomaistamaan omaa sanomaansa hyräilyillä ja lauluilla ja näin levittivät sitä Aleksandrian mekkaloivien kansanjoukkojen keskuuteen.
Areios ja hänen seuraajansa kuitenkin hävisivät väittelyn, osin sen takia, että Aleksandriasta kotoisin olevat teologit osasivat perustella paremmin kantansa ja niveltää sen traditioon. Mutta ennen kaikkea siksi, että keisari Konstantinus uskoi ennen muuta neuvonantajaansa Hosius Cordobalaista, joka taas kannatti voimakkaasti Aleksandrian teologisen koulun ratkaisua. Voittajaksi tuli siten Aleksandrian piispan Aleksanterin ja hänen lahjakkaan seuraajansa Athanasioksen edustama kanta, jonka mukaan areiolaisuus oli pelastuksen kieltämistä.
Heidän mukaansa Areioksen Kristus oli vain ihminen, joka ei siksi voinut ilmoittaa Jumalaa tai välittää Jumalan haluamaan pelastusta. Tämän kannan mukaan Kristus oli samaan aikaan ”Isästä syntynyt”, ”ainosyntyinen”, samaa olemusta (homoousios) Jumalan kanssa.
Nikaian ratkaiseva hetki
Ensimmäisen kirkolliskokouksen tulokset kertovat siitä miten suuria askelia varhainen kirkko oli ottanut parissa sadassa vuodessa filosofian suuntaan. Varhaiset kirkko-isät ja apologeetit pyrkivät luomaan kristinuskosta sellaisen, jota aikansa sivistyneet voisivat lähestyä.
Aleksandrialainen kirkko-isä Origenes oli aikaisemmin tehnyt perusteellista ajattelutyötä yrittäessään yhdistää Platonin filosofiaa ja ennen kaikkea hellenistisen ajattelun perinteitä kristinuskoon. Hänen allegorinen raamatuntulkintansa ja ennen kaikkea hänen kolminaisuusoppinsa sekä ”Logos” filosofiansa tuli siihen aikaan vallitsevaksi idän kirkoissa. Hänen teologista työtään jatkettiin Aleksandriassa. Toisessa antiikin suurkaupungissa Antiokiassa pyrittiin taas seuraamaan Aristoteleen koulukuntaa (syyrialainen kristitty oppinut Lukianos). Areioksen seuraajia pilkattiinkin usein ”Aristoteleen orjiksi”.
Kokouksen suurin haaste oli ollut: kumpaa tietä kulkea? Uskoako enemmän Platonia vai Aristotelesta, uskoa vai logiikkaa? Tutkitaanko uskon mysteeriä vai tiedon maailmaa? Olisiko järkevämpää pitää kristinusko selvästi ja pelkästään yksijumalaisena? Eihän Jeesus ollut monijumalaisuuden kannalla. Oliko Jeesus aidosti Jumala vai pelkästään hyveellinen ihminen?
Nikaian kokouksessa kysymysten kysymys oli: miten kirkko näki suhteensa omaan perustajaansa. Miten varhaisten kirkko-isien ja erityisesti Origeneen kehittelemää kolminaisuusoppia oli ymmärrettävä? Oliko Jeesus Jumala, samaa olemusta kuin Jumala, syntynyt vai oliko hän luotu. Vai oliko joskus ollut aika, jolloin häntä ei ollut kuten Areios opetti.
Kokouksen läpimurtona pidettiin sitä, että kokouksen enemmistö ei loppujen lopuksi halunnut määrittää kuten Areios halusi, ”Poikaa” luoduksi ja siksi vaadittiin käytettäväksi traditionaalista Origeneen tulkintaa kolminaisuudesta ts. sitä, että ”Poika” on samaa olemusta (homoousios) Jumalan kanssa.
Areiolaiset eivät voineet vastata tähän ajatukseen mutta he tyytyivät tähän ilmaukseen sillä Eusebius Kesarealainen – Areioksen silloinen ymmärtäjä ja keisarin läheinen neuvonantaja – ehdotti kaikille tuttuja ilmaisuja: ”Jumala Jumalasta, Valkeus valkeudesta, Elämä Elämästä…syntynyt Jumalasta ennen aikojen alkua…”
Tässä vaiheessa keisari Konstantinus nousi istuimeltaan ja totesi omana kantanaan, että kyseinen ilmaus on mitä ”ortodoksisin” ja että se ilmaisi myös hänen uskonsa.
Hän myös kehotti piispoja allekirjoittamaan sen. Keisarin kannatuksen jälkeen suurin osa hyväksyi kyseisen termin enemmän tai vähemmän innokkaasti. Nikaian uskontunnustus (Σύμβολον τῆς Νικαίας) oli siten keisarin tahdosta syntynyt Areioksen määrittelyjen vastainen formula. Areios ja hänen kannattajansa jäivät alakynteen. Hetkeksi.
Heinä-elokuussa 325 kokous oli viimeistelemässä työtään; se päätti vielä pienemmistä asioista kuten pääsiäisen ajankohdasta. Hosius Cordobalainen ei kuitenkaan saanut kaikessa tahtoaan läpi. Esimerkiksi kysymyksessä pappien aviollisesta elämästä päätettiin jatkaa ”vanhan tradition” ja terveen järjen mukaisesti niin, että seurakunnan vanhimmat saivat jatkaa yhteistä elämäänsä puolisoittensa kanssa.
Nikaian kokouksessa myös säädettiin se miten traditores-piispat piti päästää takaisin kirkkoon. Luopumus oli osoitus siitä, että oli eronnut kirkon yhteydestä. Sitä varten kirkon yhteyteen haluavilta langenneilta piispoilta oli vaadittava julkirippiä ja synnin julkista tunnustamista. Katumusta. Sen jälkeen katuva oli mahdollista päästää takaisin kirkon jäseneksi. Nikaiassa hylättiin Pohjois-Afrikkaan levinnyt ns. donatolaisten oppi siitä, että apostataan eli uskosta luopumiseen hairahtanut piispa ei voisi saada anteeksi. Kokouksessa päätettiin siksi tuomita Lycopoliksen piispa Melitius, joka ei ollut päästänyt uskonsa kieltäneitä kristittyjä takaisin kirkkoon.
Lopuksi keisari painotti sovun tärkeyttä ja jakoi palkintona kirkolle omaisuutta. Samoin paikallisten maaherrojen oli huolehdittava kirkon ”neitsyiden, leskien, papiston elintarpeista”. Valtion subventiot näyttivät sen suunnan, johon tuuli puhalsi – kirkko oli nyt keisarin vahvassa suojeluksessa.
Kokouksen jälkeen – Areios uudelleen
Nikaian kokouksen lopuksi päädyttiin siis siihen, että Areioksen käsitys oli harhaoppia. Areios itse sai karkotustuomion Illyriaan ja hänen kirjansa määrättiin poltettavaksi. Itse kiista ei kuitenkaan hiljentynyt ja Areios pääsi pian takaisin hovin suosioon.
Kyse oli taaskin poliittisesta ratkaisusta. Vuonna 328 Aleksanteri kuoli ja Athanasiuksesta tuli Aleksandrian piispa. Välittävää kantaa edustava piispa Eusebios Nikomedialainen pääsi keisari Konstantinuksen luottomieheksi ja hänen vaikutuksestaan valtiovalta ryhtyi lepyttelemään areiolaisia voidakseen eheyttää kirkon yhtenäisyyden.
Vuonna 328 Aleksandrian piispaksi tullut Athanasius joutui keisarin epäsuosioon kun ei suostunut ottamaan Areiosta takaisin kirkon yhteyteen. Keisari Konstantinus halusi uudelleen yhdistää eri näkemykset ja siksi Athanasius karkotettiin länteen Augusta Treverorumiin (Trier) saakka. Hän sai kulkea tämän matkan useasti ja myös vanhoilla päivillään.
Nyt lännen ja idän poliittiset erot nousivat pinnalle. Esimerkiksi Rooman piispa Julius piti velvollisuutenaan puolustaa Athanasiusta ja muista karkotettuja piispoja. Hänellä oli tietysti myös ketunhäntä kainalossaan: Rooman piispan piti olla hänen mukaansa koko kristikunnan pää.
Ei ollut ihme, että matkoillaan Trieriin Athanasius sai pysähtyessään Roomassa sankarin vastaanoton. Athanasioksen matkat ja eristäminen länteen 16 vuoden ajaksi edistivät myös kyseisen kiistan tuntemusta lännessä. Sieltä on lienee peräisi myös toteamus: ”Athanasius contra mundus, et mundum contra Athanasium” (Athanasios on maailmaa vastaan ja maailma on Athanasiosta vastaan). Areios oli karkotettu Nikaian jälkeen Illyriaan mutta pääsi sieltä sitten pois ja myöhemmin keisari Konstantinuksen sisaren Constantian suosioon. Areios itse kuoli – ilmeisesti myrkytettynä – Konstantinopolissa vuonna 336. Sopivasti juuri kun seuraavana päivänä oli määrä järjestää kokous Areioksen kirkonkirouksen purkamisesta. Tämä kertonee siitä miten likaisia temppuja molemmat osapuolet harjoittivat. Juonittelu, lahjonta ja väkivalta liittyivät kirkon varhaiseen historiaan olennaisena osana. Areiolaisuus levisi myöhemmin keisari Konstantinuksen jälkeen pohjoiseen germaaniheimojen keskuuteen.
Kiista ratkesi vasta myöhemmin kun keisari Theodosius käynnisti valtaan päästyään vuonna 379 toimet uuden ratkaisevan kokouksen koollekutsumiseksi. Hän oli kotoisin Espanjasta ja kuunteli siksi Rooman piispan käsityksiä ja julisti vuonna 380 että kristittyjen piti tunnustaa sitä uskoa, jota Rooman ja Aleksandrian piispat edustivat. Vuoden 381 kokous vahvisti Nikaian uskontunnustuksen uudelleen.
Nikaian kokouksen merkitys kirkolle
Määritellessään Isän ja Pojan suhteet kirkko astui tielle, jossa se joutui painimaan asioiden kanssa, joita alkuperäinen galilealainen kansanliike ei ollut uhrannut montaakaan ajatusta.
Kirkko kuitenkin selvisi tästä haasteesta ja käänsi huomionsa sen jälkeen liturgian, hurskauselämän ja munkkilaitoksen kehittämiseen. Erityisesti munkkilaitos sai kansan keskuudessa arvonantoa: täydellinen antautuminen Jumalan palvelukseen näytti olevan pyhyyden konkreettinen sinetti. Kirkkojen rakentamisen ja kirkkotaiteen kehitys merkitsi myös uudenlaista askelta eteenpäin. Kirkon organisaatiot kehittyivät monarkisen piispuuden ansiosta.
Jako idän ja lännen välillä kasvoi samalla kun valtakunta eriytyi rikkaan idän ja köyhän lännen välillä. Suuret kaupungit saivat tässä erikoisaseman; ns. kirkkomaakunnat syntyivät 500-luvulla ns. patriarkaattien ympärille. Samalla myös keisarin asema korostui. Edellä mainittu Eusebius Kesarealainen korosti hallitsijan asemaa vertaamalla sitä Konstantinopolin hovia Taivaalliseen Hoviin ja hallitsijaa ihmiskunnan johtajaksi. Jopa niin, että hänen ajatuksissaan keisarista oli tulla Jumalan toinen inkarnaatio.
Nikaian kokouksen merkitys nykyajalle
Pohdittaessa tätä 1700 vuotta sitten tehtyä päätöstä kirkon opista, on hyvä peilata sitä nykyisyyteen.
Päteekö Nikaian tunnustus vieläkin? Toimiiko se harhaopin ja kirkon oikean opin määrittelijänä? Onko Jumalan olemuksen määrittelyssä edistytty sitten Nikaian kokouksen?
Näyttää siltä, että suuret kirkot jakavat ilman vaikeuksia nämä 1700 vuotta sitten tehdyt määritelmät Jumalan olemuksesta ja ilmoituksen ainutlaatuisuudesta.
Nikaiassa päähuomion kohteena oli Jumalan ja hänen Poikansa suhde. Niiden määritteleminen on tietysti hyvin vaativaa filosofisten spekulaatioiden takia. Isän ja Pojan suhde ylittää loppujen lopuksi inhimillisen käsityskyvyn rajat.
On kuitenkin selvää, että se mitä Nikaiassa sovittiin oli politiikan ja uskon ymmärryksen sanelema päätös. Suurimalle osalle kirkolliskokouksen piispoista oli tärkeätä seurata kirjoituksia ja sitä traditiota, joka kirkolle oli jo syntynyt. Suuri enemmistö oli epäilemättä sitä mieltä, että kuten kirjoituksissa todetaan; Poika oli Isän kaltainen.
Aleksandrialainen teologia ja Athanasios halusivat siksi torjua Areioksen ajatukset tradition vastaisina ja siksi turvauduttiin ”homoouisios” termiin. He piirsivät selvän linjan ja se on pitänyt 1700 vuotta.
Kokous paljasti sen, että varhainen kristinusko oli parissa sadassa vuodessa kehittänyt oman traditionsa ja jonkinlaisen konsensuksen uskon sisällöstä. Traditiota perusteltiin kirjoituksilla, joita piispat tulkitsivat parhaansa mukaan ja joita tutkittiin ahkerasti aikansa sivistyksen keskuksissa: Aleksandriassa ja Antiokiassa.
Omaksuttu 1700 vuotta vanha uskontunnustus lepää siten kahden pilarin: tradition ja kirjoitusten perustalla. Se nojaa esimerkiksi Pietarin tunnustukseen tai siihen miten Jeesus Matteuksen evankeliumissa sanoo, että Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä, tai Heprealaiskirjeen alkuun, jossa pohditaan sitä, että Poika on enemmän kuin enkelit.
Tätä traditiota tuki myös mittava filosofinen tutkimustyö, jossa kirkkoisä Origeneella oli ollut aikoinaan suuri merkitys. Hänen työnsä Aleksandriassa lähti johannekselaisesta tradition tulkinnasta ja silloisen filosofian soveltamisesta kristinuskoon. Traditio oli kuitenkin vahvempi kuin teologinen tutkimus; osia hänen ajattelustaan varhainen kirkko hylkäsi vaikka pohtikin ahkerasti niitä.
Esimerkiksi varhainen kirkko hylkäsi apokastatis-ajatuksen (että lopussa Saatanakin tulee Jumalan luokse) tai ruumiin ylösnousemuksen tosiasiallisen kieltämisen. Osan Origeneen ajatuksista traditio hyväksyi (”Logos oli Jumalan luona ja Logos oli Jumala.”) Tässä Origenes mukaili filosofi Filon Aleksandrialaisen ajatuksia ja sen ajan stoalaisten ajattelua ”Logoksesta”.
Nikeassa/Nikaiassa kristillinen filosofia puolusti traditiota ja naulasi sen yhteen muottiin. Se otettiin siten käyttöön siksi, että tarvittiin eksakteja käsitteitä, jotta olisi pystytty kieltämään uskon ja pelastuksen vaarantava areiolaisuus. Tätähän kuvastaa kiistan perimmäinen ydin: ovatko Isä ja Poika, samanlaisia vai erilaisia ja millä tavalla.
Ensimmäisten ekumeenisten kirkolliskokousten ohjeellisuus ja tarkkuus on merkinnyt sitä, että siitä eteenpäin kirkko torjunut kaikenlaisia ”uusia ilmoituksia”. Kirkot ovat kyenneet torjumaan uudet ja vieraat ainekset nikealaisella pohjalla. Mainittakoon näistä uutuuksista se miten natsien aikana ”Deutsche Christen” liitti maa ja veriajattelun tähän ihmisille annettuun ”ilmoitukseen” tai vaikkapa liitti ”Fűhrerin” ja hänen roolinsa (Deutscher Glaube) uudeksi ilmoitukseksi.
Tunnustuskirkko kuitenkin torjui tämän ajattelun välittömästi ja piti sitä uuspakanuutena. Ja sai kärsiä siitä.
Mitä Nikaian uskontunnustus merkitsee meille?
Nikaian ja Konstantinopolin kokousten hyväksymät uskontunnustukset keskittyivät Jumalakuvan määrittelyyn. Lopputuloksena oli poliittisten konjunktuurien sanelema päätös, jolla oli kuitenkin vankat teologiset perusteet.
Protestanttisten kirkkojen aktiivinen päähuomio ei ole nykyään Jumalakuvan määrittelyssä vaan luomistyön teologiassa. Siinä esiintyy kuitenkin melkoista horjuvuutta.
Suuret kirkot ovat kysymyksessä avioliitosta ja siitä voivatko samaa sukupuolta olevat mennä kirkolliseen avioliittoon olleet varsin yksimielisiä. Katolinen kirkko ja ortodoksinen kirkko eivät tätä asiaa edes pohdi, sillä molemmilla itseymmärrys tämän asian suhteen on vakiintunut ja seuraa niitä päätöksiä, joita varhainen kirkko teki gnostilaisuuden ja markionilaisuuden suhteen 100 vuotta ennen Nikaian kokousta. Silloin määriteltiin kirkon käsitys ihmisestä, perheestä ja seksuaalisuudesta.
Varhaiselle kristinuskolle luomisenteologia oli kristallinkirkas. Gnostilaisuudessahan ajatus lähti siitä, että maailma on kahtiajakautunut. Paha luojajumala on tehnyt Keerooman (näkyvän maailman) ja hyvä valojumala pyrkii saamaan ihmiskunnan omaan maailmaansa (Pleerooma). Kristus tuotiin tähän maailmaan aiooniksi ts. pelastavaksi hengeksi, jonka tarkoitus oli vapauttaa ihmiset ruumiillisuudesta.
Gnostilaisuus vei kannattajansa joko armottomaan lihankieltämiseen ts. askeesiin tai sitten täydelliseen vapauteen ts. libertinismiin. Ajatuksena oli se, että kun ruumis kuitenkin oli pahan luojajumalan omaisuutta niin sillä sai tehdä mitä halusi. Ajatus oli sama kuin nykyään on ruuan kotiinkuljetusfirmojen mainoksissa: ”koska minä haluan”.
Varhainen kirkko ei hyväksynyt gnostilaisuuden ihmiskäsitystä tätä vaan lähti siitä, että Isä on luonut kaiken näkyvän, että ruumiillisuus kuuluu tähän maailmaan ja että avioliitto on hyväksyttävä, ainoa ja kunniallinen side – miehen ja naisen välillä. Avioliitossa solmitaan sopimus miehen ja naisen välille ja se velvoittaa myös seurakuntaa kunnioittamaan sitä. Tämä käsitys tuli vallitsevaksi kirkkoon 200-luvulta saakka eikä sitä ole kiistetty ennen kuin viimeaikoina.
Kirkko ei kuitenkaan pitkään aikaan puuttunut avioliittoihin ja niitä ruvettiin kirkollisesti siunaamaan tai peräti vihkimään vasta neljännellä vuosisadalla. Ajatus siitä, että mies ja nainen tulevat yhteen ja perustavat perheen liittyi ihmisten yksityiselämään mutta erityisesti eliitin omistusten varmistamiseksi ja jatkamiseksi seuraaviin sukupolviin tuli avioliitosta juridinen sopimus, jonka kirkko vahvisti. Kysymys oli maaomaisuudesta ja sen jatkuvuudesta.
Ajatus samaa sukupuolta olevien suhteista ja avioliitosta kuitenkin torjuttiin jo varhain; gnostilaisuuden tai pakanuuden osoituksena sekä ennen kaikkea kirjoitusten vastaisena (Roomalaiskirje 1:18-32). Sitä pidettiin moraalittomana. Esimerkkinä tästä itsestään selvästä kannasta voisi ottaa kirkko-isä Irenaeuksen torjunnan gnostilaisia vastaan tai Kyproksen Salamiin piispan Epifaniuksen kannan ”barbillos-gnostilaisia” (borboriitteja) vastaan. Pedrastiaa harjoitettiin kyllä Kreikan kaupunkivaltioissa esimerkiksi Ateenassa tai Spartassa mutta edes siellä se ei koskaan muodostanut uhkaa viralliselle avioliitolle.[1]
Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa on nämä 200-luvulla tehdyt linjanvedot otettu uudelleen tarkasteluun.
Kirkon päättäjissä on henkilöitä, jotka pyrkivät tulkitsemaan uudelleen varhaiskirkon kannan ihmisestä sekä luomistyöstä.
On tapahtumassa muutos, joka on jatkoa ns. traditores-kulttuurille. Ainoana erona se, että nyt piispat eivät ole joutuneet Diocletianuksen ”ad bestiam” tuomioiden, NKVD:n kidutusten tai Gestapon pahoinpitelyiden kohteeksi.
He ovat luopuneet vapaaehtoisesti.
Woke-teologia
Nykyisen tilanteen taustalla lienee woke ja genderajattelun tunkeutuminen protestanttisiin kirkkoihin. Siitä näyttää tulleen uskon ydin ja toisaalta kyseinen ryhmä pyrkii määrätietoisesti murtamaan ns. traditionalistien käsityksen ihmisestä sekä Jumalan luomistyöstä. Sen perustan, jonka kirkko omaksui jo 200-luvulla taistelussa gnostilaisia ja markiolaista kirkkoa vastaan.
Meillä Suomen kirkossa piispat ovat yhtä lukuunottamatta kääntyneet tälle kannalle. Näin historioitsijana näyttää selvältä, että tämä luopuminen kirkon traditioiden ihmiskäsityksistä on jatkoa ns. traditores-kulttuurille. Luopumiseen on riittänyt vain woken metodi: ”naming and shaming” taktiikka.
Piispojen poliittisluontoiset harharetket eivät ole mikään uutuus kristillisessä kirkossa. Suomettuneisuuden aikana Suomen kirkko unohti vastuunsa kärsivästä kirkosta ja halusi harrastaa ekumeniikkaa KGB:n johtaman Venäjän ortodoksikirkon kanssa. Suurin osa nykyisistä piispoista on nyt päätynyt – ainakin yksityiskeskusteluissa – siihen johtopäätökseen, että kirkon johto teki virheen, kun se unohti profeetallisen vastuunsa ja idän kärsivät kristityt.
Epäilen, että ajan kuluessa näin tapahtuu myös Suomen kirkossa. Kristillinen uskon sisältö voittaa vähitellen woken. Silloin on tärkeä, että piispat harjoittavat itsekritiikkiä ja kykenevät tulemaan takaisin. Katumuksen kautta.
Näin pienenä vinkkinä: Nikean/Nikaian kokouksessa muuten säädettiin se, miten traditores-piispat piti päästää takaisin kirkkoon. Luopumus oli osoitus siitä, että oli eronnut kirkon yhteydestä. Sitä varten eksyneiltä piispoilta vaadittiin julkirippiä ja synnin julkista tunnustamista. Katumusta. Sen jälkeen katuva oli mahdollista päästää takaisin kirkon jäseneksi.
Tämä voisi olla hyvä käytäntö myös Suomessa. Nikaiassa hylättiin donatolaisten oppi siitä, että apostataan hairahtanut piispa ei voisi saada anteeksi. Silloin 1700 vuotta sitten sovittiin, että kyllä piispakin saa anteeksi syntinsä. Jopa luopumuksen.
Mitä sitten pitäisi tehdä?
Epäilemättä paras ja tehokkain vaihtoehto olisi jättää vihkimisoikeus valtiolle. Se kuuluu sen intressiin. Jätetään se kahden ihmisen väliseksi sopimukseksi. Kristillisessä traditiossa avioliitto on sopimus miehen ja naisen välillä.
Mutta mikäli siihen ei voida mennä niin kirkon kannalta on parempi, että evankelis-luterilainen kirkko jakautuu ns. traditionaaleihin ja uudistajiin. Se merkitsisi kahden eri organisaation syntyä. Suomen tilanteessa kiistan ydin ei nimittäin ole teologiassa vaan rahassa. Kenelle se kirkollisvero oikein peritään. Iskulauseena: rahat vai sielut?
Teknisesti tämä olisi mahdollista toteuttaa seuraavien eduskuntavaalien jälkeen vuonna 2027, jolloin tuleva hallitus tekisi hallitusohjelman, jossa mainittaisiin, että kun ja jos sopuun ei päästä niin hallitus a) päättäisi, että jokainen uskonnollinen yhteisö hoitaa oman rahoituksensa itse. Tai vastaavasti, että b) kirkollisvero jaettaisiin traditionalistien ja liberaalien välillä. Verotuksessa vain rasti ruutuun: A) Traditio B) Liberaalit.
Antaa kansan valita minkä kirkon se haluaa.
Hyvänä puolena olisi se, että vuosikausia kestänyt traditionalistien painostaminen ja junttaaminen loppuisi. Painostus on ollut häpeämätöntä ja epäkristillistä. Argumentteihin on liitetty esimerkiksi pyhän kolminaisuuden mysteeriin liittyvä selitys: se kuulemma antaisi mallia siitä, että voi olla kaksi vastakkaista ja eri tapaa ymmärtää avioliitto. Kun se ajatus kolminaisuudesta on kuulemma niin epäselvä.
Totean tässä selkosuomeksi: kieroilua.
Itse näin vanhempana kansalaisena ja kompromisseihin taipuvana ihmisenä totean, että ehkä se kahden kirkon malli olisi paras. Loppuisi se inhottava junttaaminen, riitely ja kieroilu. Tulisi rutkasti uusia kirkollisia virkoja, liturginen elämä saisi räjähdysmäisen alun kun kirkkoihin tulisi uusia messuja ja kaikkea kivaa.
Ja sitten voisi ruveta harrastamaan myös ekumeniaa uudella innolla. Ja ehkä jossain vaiheessa traditores-perinteitä harjoittavat piispat katuisivat ja tätä eroa ei tarvittaisi.
Arto Luukkanen, TT
[1] Kt. Dylan M. Burns: Gnosis Undomesticated: Archon-Seduction, Demon Sex, and Sodomites in the Paraphrase of Shem (NHC VII,1) – Gnosis: journal of gnostic studies (2016).
Timo, KNK ( Kristus nousi kuolleista).
Puhut yllä katafaattisesta teologiasta, lainaamasi Raamatun kohta liittyy siihen. Apofaattisesta teologiassa protestanteilla ei ole kirjallisuutta, koko traditio uupuu. Yhteys varhaiseen uskon todellisuuteen on näin katkennut. Joten on ymmärrettävää, että teoreettisella tasolla tietosi on heikkoa. Sinua auttaisi tutustua tähän.
Usko on elämää eikä teoriaa . Usko on tuntea Kristus .Raamattu on siinä päälähde oppia tuntea Kristus ja sitä opettaen . Ei mystikot ja ajattelijat ole lähetetty apostoleiksi , heillä ei voi olla mitään uutta sanomaa jos tahtovat pysyä Kristuksesta. Kerroit aikaisemmin että 6 tunnin messu puuduttaa ja yhtäkkiä Kristus ilmestyy , että ollaaan Sami kyllä niin kaukana kristillisestä ajattelusta ja elämästä . Ordodoksit taitaa olla ainoat kristillisistä kirkkokunnista jotka eivät pidä raamattua ylimpänä auktoriteettinä . Tosin sitä sanoo myös harhaopit myös ja kaikki kristilliset piirit yleensä , se on tietysti eri mitä se tarkoittaa käytännössä . Kuitenkin tunnustavat tämän Lutherin opetuksen , joka on Paavalilainen ajatus vaikka 2 tim.
Timo G. Ortodoksinen teologia jäsentyy eri tavalla kuin luterilainen. Suomeksi on olemassa hyvä ortodoksinen dogmatiikka, Ilarion: Uskon mysteeri. Voin allekirjoittaa siitä noin 85 prosenttia ja ainoa asia joka jäi ”puuttumaan” oli oma lukunsa Raamatusta. Vaikka sitä lainattiin paljon.
Timo, tässä taas ilmenee olkiukkoja. Pitäisi näitä jotenkin kommentoida?
Joo olen huomannut että emme keskustele samasta lähtökohdasta . Minulle on outoa keskustella uskosta ilman Kristusta ja hänen sovitustyötä ja siitä kaikki jäsentyy ja resonoi meidän elämään . Siihen liittyvät tietysti kaikki raamatunkirjoitukset ja se aina lisää luottamusta Raamattuun Jumalan sanana . Raamattu on yhtenäinen kirja ja siinä riittää tutkimista ja siihen liittyvä kirjallisuus tietysti kiinnostaa . Mielestäni täytyy olla joku perusta josta kaikki selviää , kuten Raamatullinen usko , muuten se on hajanaista , tulkintoja ja mystiikka joka ei suoraan nivoudu Paavalilaiseen teologiaan . Se tietysti ratkeaa heti sillä jos mielestäsi Paavali oli väärässä . Tämä on minulle vaikea ymmärtää että jos Paavali sai apostolin tehtävän Herraltamme ja hänen kauttaan Jumala puhui niin eikö hänen opetukset ole oikean opin perusta . Se että Raamattua ei pidetä Jumalan puheena meille ihmisille niin on minusta hyvin ongelmallista . Ja luterilaisena on täysin luovuttamatonta ajatella synrgismiä pelastuksen suhteen tai syntikäsitystä perisyntinä . Olen sitä mieltä että luterilainen usko kumpuaa vahvasti apostolisesta käsityksestä teologian suhteen ja armon käsittäminen on muilla ansion värittämää opillisesti . Tietysti kaikki kerran pelastuu armosta ja kuolinvuoteella kaikista tulee luterilaisia kun kuolema kolkuttaa ovelle . Silloin ei ole muuta turvaa kuin Kristus . Ordoksit ovat vanha kirkko mutta taitaa olla aika vähän missään kuunneltavissa heidän opetuksia tai saarnoja . Evankeliumia etsin niistä en ihmisen omia ajatuksia , kokemuksia tai historian henkilöiden ajattelumalleja enkä kokemuksellisuutta . Evankeliumi virvoittaa ja lain saarna korostaa tarpeellisuutta turvata yksin Keistukseen . Keskustelu on vaikeaa ordoksin kanssa jos emme voi ottaa edes yhtä raamatun kohtaa ja katsoa miten sen tulkitsemme . Se taso keskustelussa että lue tämä tai et ymmärrä ei anna uskottavaa edustusta oppia kohtaan . Ota Sami joku kohta raamatusta minkä ajattelet luterilaisen ymmärtävän väärin! Kait Raamatulla on joku oppikirjan asema ordoksisuudessa ? Yleisellä tasolla keskustelu on ilmassa ilman mitään konkretiaa .
Ortodokseille, synnillä, sovitutuksella, pelastuksella, raamatulla on laaja ja syvällinen merkitys. Usko ja teot kuuluvat yhteen, ilman niitä ei ole pelastusta. Kuten paavali kirjoittaa. Lain merkitys on myös laaja ja monipuolinen. Ortodoksit pitävät vahingollisena kokemusten etsimistä. Ortodoksista opetusta, saarnoja löytyy kyllä runsaasti, siksi ortodoksit rakastavat pyhää liturgiaa.
Joo myönnän että en tunne ordodoksien ajattelua hyvin ja ajattelen että teidän lähestymiskulma on hyvin erilainen ja kun olen kohdannut ordodokseja niin ei ne 300-500 luvut ihmiset puhuttele kun niiden elämästä ei tiedä juuri mitään . Myös kirkkoisät ovat myös eri mieltä asioista ja filosofisesti tutkia raamatullisia asioita minusta katkaisee sen joskus sen yhteyden raamatun ilmoitukseen . On aina teologiassa kysymyksiä joiden edessä meidän on syytä pidättyä olla mielestäni yrittää tulkita . Se pohdiskelu kuuluu ilmeisesti ordoksiksien perinteeseen ja kuten Serafim totesi yhdessä haastettelussa että voi muuttua eli hyvin tieteellinen lähestymistapa . Kuuntelin pappusmunkin Damaskinoksen selitystä sanasta ja se oli sitä raamatunselitystä joka istuu minun ajatusmaailmaan ja oli myös raamatun muun ilmoituksen kanssa linjassa ja ymmärrettävissä . On myös luterilaisuudessa paljon teologeja jotka uppoutuvat moniin lähteisiin ja ei siinä mitään jos se Paavalilainen yksinkertaisuus julistuksessa säilyy . Evankeliumi täytyy olla puhdas ja selvä jotta kuulijat sen voivat uskolla vastaanottaa ja se on tarkoitettu kaikille . En tietysti kovin arvosta sitäkään että esitellään armonvälineitä ilman syvempää merkitystä ja kuulija kyllä huomaa jos pappi ei ole valmistautunut puheeseen . Hengellinen tutkii hengellisen ja kaikki tieto tulee Kristukselta ja Pyhä Henki sen yksin kirkastaa
Timo G. Ehdotan, että luet vaikkapa Johannes Seppälän, Tito Collianderin tai Merja Merraksen pienet ja yleistajuiset kirjat ortodoksisesta uskosta. Myös Vaeltajan kertomukset on erinomainen klassikko, vastaa Bunyanin Kristityn vaellusta. Puuhun kannattaa nousta tyvestä. (Ellei satu olemaan orava. Seurailen usein ikkunasta parin pörröhännän puuhia 🐿).
Itse asiassa kaikki kristityt ovat yksimielisiä muutamasta perusasiasta: Kolminaisuudesta, Kristuksen kahdesta luonnosta ja siitä, että Jumalan armo on välttämätön pelastukseen. Olen myös sitä mieltä, että kiista tahdonvapaudesta heijastaa monia muita teologisia linjauksia ja vaikka itse pitäydyn sidottuun ratkaisuvaltaan, en ole ylenmäärin innostunut varsinkaan ortodoksisen tahdonvapauskäsityksen tuomitsemisesta.
Olen itse lukenut vuosikymmenten aikana Lutheria, pietistisiä postilloja ja ehkä 10 viime vuoden aikana enenevässä määrin kirkkoisiä. Kuitenkin huomaan jatkuvasti palaavani Lutheriin ja luterilaiseen tradition raamatunselityksessä ja omassa hartauselämässä. Mutta kun on tullut aika ”monessa liemessä keitetyksi” on ehkä oppinut suostumaan siihen, että ei kannata oikopäätä tuomita niitäkään vanhoihin kirkkokuntiin kuuluvia, joiden kanssa on uskonopissa kovin eri linjoilla.
Katolisilla teologeilla on painavaa sanottavaa kasteesta ja avioliitosta, ortodokseilla kilvoittelusta vaikka askeesi ja luostarielämä ovat kaukana omasta todellisuudesta.
Muutamia muita suositeltavia kirjoja
1. https://www.antikvaari.fi/teos/sisainen-valtakunta/6410304aca1c730f9e514133?srsltid=AfmBOorNVeN6uiyrwdHDjR_rYTS9UGpia1k900FPGbuftk5QmEBaqga1
2. Luterilaisten kääntämä; https://kansallinen.fi/tuote/sielu-on-herran-valtaistuin-50-hengellista-homiliaa/?srsltid=AfmBOor7kRlQaAAMI6Il5d9375McNaoQJPFYbBKO7foC_93Or4lv4zd8
3. https://www.antikvaari.fi/teos/ortodoksinen-sanasto/62a3be43eaa1ec176c43a0fb?srsltid=AfmBOoo4FeW4tzi6d48QZ0sW3X_fwRZqEWC3hzsXoGV8DbA5vIQgnLEg
En toki tuomitse mutta yritin haastaa ja pallo pysyy vain toisessa päädyssä eikä keskustelu yksilöidy. Katolilainen ystävä minulla ja on helpompi kun puhutaan raamatun teologiasta . Arvostan tietysti vanhoja kirkkokuntia esim armonvälineiden luovuttamattomuudesta , verrattuna moniin luterilaisiun kirkkoihin . En nyt kaipaa matkaa eri oppisuuntiin , minulla oma kirkko ja Raamatusta riittää ammentamista loputtomasti . Sieltä löydän varmasti Kristuksen.
Timo G. Kaikkien asia ei tosiaankaan ole tutustua kaikkiin mahdollisiin tulokulmiin, joita kristinuskoon on. Esität kuitenkin varsin ehdottomia väitteitä siitä, mitä oikea kristinusko sisältää tai sen piitäisi sisältää. Ja jos arvioi toisten kristillisyyttä kriittisesti ja kyselee, miksi nämä eivät näekään ”selviä” asioita yhtä selkeästi, kannattaa minun mielestäni kyllä ottaa asioista hiukan selvää.
Toki myös Sami P esittää vahvoja väitteitä omasta näkökulmastaan. Jossain YLEn kommenttiketjussa on vähän aikaa sitten julkaistu väite, jonka mukaan Koraani on tarkasti ennustanut nykyisen tieteen näkemykset, mikä kommentoijan mielestä osoitti islamin olevan oikea uskonto. Joten meidän kannattaa kyllä muistaa, että vahvoista ja perustelluista kannoistamme huolimatta myös meillä luterilaisilla voi olla opittavaa muilta vanhoilta kristityiltä. (Ja toiset luterilaiset taas omaksuvat vaikutteita reformoidun kristillisyyden ja vasemman laidan kristittyjen perillisiltä).
Jatkuvasti näissä keskusteluissa sekoittuvat se mitä tarkoittaa: ymmärtäminen, hyväksyminen ja tuomitseminen. Se että tässä esim. Timo ei ole samalla kannalla Sami Paajasen kanssa ei tarkoita lainkaan sitä että hän tuomitsisi Samin esittämät käsitykset. Sanokoon Timo asian sitten kuinka vahvasti ja painavasti tahansa. Hän saa sanoa. Ja niin on hyvä! Nimittäin juuri siitä mihin ihminen perustaa uskonsa ja toivonsa täytyy olla varma käsitys! Täytyy olla luja perusta, kalliopohja, jolle uskonsa rakentaa. ”Olkaa aina valmiit vastaamaan, mihin teidän toivonne perustuu”.
Timo pohjaa uskonsa Raamattuun ja Jeesuksen ja Jumalan armon varaan. Ja jokainen, joka lukee Raamattua, Jumalan sanaa näkee että siellä selvästi sanotaan että ihminen pelastuu armosta, ei tekojen kautta. Se mitä ihminen sitten mielellään tahtoisi ja luulee omista kyvyistään, on eri juttu. Se on ihmisen luontaista ylpeyttä ja ylimielisyyttä. Ihminen on kovin ansionkipeä ja ansiouskoinen. Saattaa mennä kauankin ennen kuin se alkaa ihmiselle valjeta. Ja monet menevät vain pidemmälle harhassaan. Voi vain rukoilla, että Jumala heidät sieltä vielä herättää omavanhurskaudesta todelliseen synnintuntoon ja armoa tarvitseviksi.
Jumala vaatii täydellisyyttä ja sen on täyttänyt vain Jeesus Kristus. Tämä täytyy voida sanoa ilman että joutuu luterilaisen papin taholta arvostelun kohteeksi. Nähtävästi luterilainen pappi ei itse pidä kiinni luterilaisesta opista eikä uskalla sitä puolustaa. Ehkä kunnian kipeyttä ja ihmispelkoa?
Samilla ei ole esittää mitään Raamatun kohtaa väitteilleen. Mitään kristillisestä uskosta nousevia oivalluksia ei ole esittää. Jeesusta Kristusta ei koroteta ja kunnioiteta, vaan ortodoksista kirkkoa. Ja on vain ihmisten kirjoittamia kirjoja. Mutta entä sitten. Antaa ihmisten kirjoitella. Minäkin olen lukenut monia esim. roomalaiskatolisten kirjoja. Sekin ymmärrän nyt Jumalan johdatukseksi. Sillä nyt kun ymmärrän Jeesuksen merkityksen itselleni Vapahtajanani ja evankeliumin ja Jumalan armon Jeesuksessa, tajuan kuinka väärässä nuo kirjat olivat. Siksi on hyvä lukea harhaoppisia kirjoja. Niistä oppii kun vertaa niitä Raamatun sanaan. Osaa sitten pitää varansa. Ja onhan kirjojen lukeminen aina kannattavaa muutenkin. Kun saanut löytää sielunsa Paimenen, pelastuksen Jeesuksessa, erottaa harhan yhä vain selvemmin totuudesta.
Raamatun ilmoitus on selvä: Ihminen pelastuu yksin Jumalan armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden. Ei ole muuta nimeä taivaan kannen alla meille annettu missä meidän tulisi pelastuman! Pelastus on uskosta, jotta se olisi armosta. Se ei ole teoista. Teoista tulee tuomio, pelastus tulee armosta. Ef. 2:8-9 Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan ylpeilisi.”
Riitta S. Esität jälleen oikein hyvän puhtaaksi viljellyn tulkinnan. Minä olen kyllä kohdannut pohdintoja uskon ja tekojen suhteesta. Kun ihmiset ovat lukeneet Jeesuksen opetuksen viimeisestä tuomiosta, joka tapahtuu tekojen perusteella ja myös Jaakobin kirjettä: Ihminen pelastuu siis teoista eikä yksin uskosta…
Tunnen muuten aika hyvin sen, kuinka Luther (ja mielestäni erinomaisen hyvin) selittää nuo mainitut raamatunkohdat paavalilaisen armo-opin pohjalta. Itse asiassa olen huomannut, että yllättävän monet luterilaiset (enkä tarkoita nyt Sinua) reagoivat vahvasti siihen, kun pidetään esillä joitakin sellaisia näkökulmia hyvistä teoista kristittyjen elämässä, joita Luther aina välillä nosti esiin.
Vähän kärjistäen sanottuna Sinä ladot raamatunkohtia ja luterilaista raamatunselitystä. Sami latoo kirkkoisäsitaatteja (tai niitä olisi ainakin hyvä esittää) ja ortodoksista näkökulmaa Raamatun tulkintaan ja asemaan. Laitetaan sekaan annos mielipahaa, terävää kieltä ja kiukkua (?) niin ajatusten vaihto muuttuu polemiikaksi.
Toivomus Samille: Voisitko laittaa vaikkapa tähän keskusteluketjuun pari sitaattia itäisiltä kirkkoisiltä uskon ja tekojen suhteesta? Silloin ei tarvitsisi arvuutella ja ihmetellä niin paljon. Itse luen kirkkoisiä pitkälti ruotsinnoksina ja Sinulla lienee paremmat mahdollisuudet löytää nuo havainnollisimmat lausumat.
Sami ! Dialogi syntyy siitä että voi keskustella tietyistä aiheita eikä pyytää toista johonkin kirjakerhoon ja nostaa itseään yläpuolelle – sinun kannattaa lukea jne . Ja olen tottunut että kysymyksiin vastataan ei ole ole syntynyt mitään teologista keskustelua vaan periaatteista puhumista kirjaesittelyistä . On epäkohteliasta lähestyä toisia olevansa tietäväisempi vaikka tietäisikin.
Sateenkaarimessut: ”HARHAOPPIA”. I Raamattu, Kolminaisuusoppi, oppi Kristuksesta. Naispappeus?
Juha Ahvio on teologian tohtori ja dogmatiikan dosentti Helsingin yliopistosta.
Haastattelu liittyy erityisesti hänen uuteen kirjaansa: Johdatus klassisen kristillisen uskonopin syntyhistoriaan. Kolminaisuusopin ja kaksiluontokristologian muotoutuminen. Kuva ja Sana. 2024.
https://www.youtube.com/watch?v=qiAyaP9aieU
Ainakaan Lapuan tuomiokapitulin tuoreen päätöksen mukaan ei ole esteitä järjestää sateenkaarimessuja kirkon tiloissa yhtenä erityismessuna muiden joukossa…
Timo G. Olen kyllä samaa mieltä kanssasi tuosta ”kirjakerhoasiasta”. Teologinen keskustelu edellyttää toki tiettyä tietotasoa ja vastapuolen kunnioittavaa kohtaamista. Itse asiassa olen huomannut, että teologinen keskustelu on aika lailla eriytynyttä nykyään. Yliopistoteologit debatoivat keskenään. ”Tavikset” mäiskivät toisiaan eri kuplista käsin ja vetoavat hyväksymiinsä auktoriteetteihin sekä epäilevät muita. Minulle oli iso oivallus kun tajusin, että tyhjentävä TOTUUS asiaan kuin asiaan ei löydykään lainaamalla Tunnustuskirjoja, Lutheria ja Pieperin dogmatiikkaa.
Niin suurin osa kristityistä ei lue Pieperiä tai tunnustuskirjoja tai edes Lutheria . Raamattu on ainakin luterilaiselle se keskiö ja nämä ovat teoksia jotka selventävät ja tukevat raamatuntekstejä . Luther kuitenkin on vahvasti meille luterilaisille suuri opettaja . Lutherin vaikutusta ts uskonpuhdistuksen vaikutusta ei moni ei luterilainen edes ymmärrä monesti kun lainaavat Lutherista olevia lainauksia . Vaikkapa Raamattu on ylin auktoriteetti ja monet yhteiskunnalliset vaikutukset meillä maassamme .