Arvoisa professori Jouko Martikainen!
Pidän sinua kirkkomme ja maamme parhaimpana dogmihistorian tuntijana ja arvostan sinua suuresti myös korkealla iällä siunattuna sympaattisena tietäjänä.
Avoimessa kirjeessäsi, jolla yrität riistää arkkipiispan tunnuksia, asetat vastakkain “kirkkomme perustavat, ekumeenisestikin oleelliset avioliittoon liittyvät oppidokumenti” (sic) ja inkarnoidun Sanan, joka “tuli lihaksi Nasaretin Jeesuksessa, Herrassa Kristuksessa” väittäen arkkipiispa Luoman syyllistyvän “doketismiin”, jonka mukaan Herra Jeesus Kristus ei olekaan “samalla kertaa todellinen ihminen ja todellinen Jumala”. Kritiikkisi aihe nousee sateenkaariseuroista, jossa arkkipiispa puhui, ja tähtäimesi on samaa sukupuolta olevien avioliiton kieltäminen, koska se mielestäsi ei ole uskollinen “Herrallemme ja Hänen avioliitto-opetukselleen”. Kritisoit, että arkkipiispa Luoma korostaa sitä, että ”mikään ei saa tulla minun ja Kristuksen väliin, ei edes Raamattu”. Arvostan näkökantojasi, arvoisa professori Martikainen, jotka nousevat syvällisestä perehtyneisyydestäsi kirkko- ja dogmihistoriaan.
Myönnän, että tiedämme Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta pyhästä Raamatusta. Mielestäni ei todellakaan saa eikä voi vastakkain asettaa näitä kahta. Kristus on kuitenkin ylösnoussut Vapahtaja, joka elää. Kun Saulus kohtasi hänet elävänä ja vaikuttavana, Sauluksesta tuli Paavali. Paavali ei kysynyt oppidokumentteja, vaan Pyhän Hengen voimasta loi eli kirjoitti niitä. Herra siis elää ja vaikuttaa, myös Raamatussa ja sen kautta.
Eläessään Herra Jesusta kritisoitiin siitä rakkaudesta ja yhteydestä, jota hän osoitti syntisille. Elävän Kristuksen tunnusmerkit ovat edelleen Hänen rakkautensa ja yhteytensä, jonka kirkko Sanan ja sakramenttien kautta välittää syntisille ja hyljeksityille ihmisille. Aikoinaan Jeesuksen toiminta aviorikoksesta tavatun naisen parissa (Joh. 8) oli niin arveluttavaa ja loukkaavaa, ettei sitä tohdittu edes ottaa kunnollisten kristittyjen pyhään kirjaan (ks. myös Joh. 4). Mutta Herramme sukuluettelossa säilyneisiin kahteen erittäin arveluttavaa sukupuolimoraalia osoittaneisiin naishahmoon: Tamariin ja Rahabiin (Mt. 1:3-5) ei tohdittu kajota. — Siksi minusta tuntuu siltä, että kirkko tahtoessaan vetäytyä “oppidokumenttien” taakse tiukan sukupuolimoraalin linnakkeisiin kaikkina aikoina on joutunut doketismiin, koska syntisistä erotettu Vapahtaja ei ole enää oikea ihminen eikä oikea Jumala. Ja syntisiä eivät ole enempää ne muut, vaan minä.
Edelleen Herramme tulee lihaksi ihmisten uskossa Sanan ja sakramenttien kautta. Hän elää. Siksi ei käytetä pyhää Raamattua lyömäaseena, vaan tarvitaan edelleen kuolleen kirjaimen tilalla uskoa, toivoa ja rakkautta, koska niissä Herra elää: in ipsa fide Christus adest; quomodo non est cogitabile, sanoo Luther: Kristus on käsittämättömästi uskossa läsnä oleva Herra. Hän on Raamatunkin elävä Herra. Kun aikoinaan pastori Tapio Luoma oli ehdolla Espoon piispaksi, eräs hurskas nainen kertoi hänelle kantanaan, ettei itse voisi vastaanottaa naisen jakamaa ehtoollista. Tapio ihan rauhallisesti korosti hänelle sitä, että ehtoollisessa ihminen on kahden ehtoollisessa läsnä olevan Herran Jeesuksen kanssa: sinne väliin ei saisi päästää pappiakaan. Silloin ymmärsin, että Tapiosta on piispaksi, koska hän osaa lähestyä asioita elävästä ja uskossa läsnä olevasta Herrasta ja Vapahtajasta eli olennaisesta soteriologisesta näkökulmasta käsin. Itsekin, Jouko hyvä, puhut “eksistenttisesti koetusta” uskonnon ulottuvuudesta sielunhoidossa: ihminen pääsee osalliseksi läsnä olevasta pelastuksesta. Ei siis ole suinkaan kysymys siitä, että muka asetettaisiin – näkemyksesi mukaan – Herra Jeesusta ja pyhää Raamattua vastakkain, vaan kyse on soteriologisesta partisipaatiosta, kun korostetaan sitä – mitä mielestäni suotta moitit – että ”mikään ei saa tulla minun ja Kristuksen väliin, ei edes Raamattu”. Tällä kehotuksella torjutaan sitä, että paperitiikeri jyllää ja syö pelastuksen, mikä on nykyaikaamme vaaniva “doketismi”, josta niin laajasti puhut.
Sinä, rakas professori Martikainen, avoimessa kirjeessäsi teet avioliitosta, joka jo Lutherin mukaan on ”maalinen asia” (ein weltlich Ding), pelastuskysymyksen, ikään kuin meillä olisi voimassa deutoronomistinen sukupuolimoraali eikä suinkaan uusi Herran Kristuksen antama uusi käsky: rakkaus (vrt. Joh. 13:34, 15:12, 15:17, Room. 13:8). Dogmihistoriasta tiedät, että apokatastasis on tuomittu harhaopiksi, mutta samoin sen toinen ääripää eli soteriologinen eklektisismi. Luther tahtoi sulkea taivaan juutalaisilta, mekö sulkisimme homorakkauden siunauksen ulkopuolelle? Tarvitaanko aina jotain negatiivista pintaa, jota vasten meille profiloitu pelastus?
Kun pyhä Raamattu on sinulle, rakas Jouko, rakas, on syytä ottaa uudelleen tarkasteluun hakusana “kaikki”, kun tahdotaan ymmärtää keitä Herramme ja Vapahtajamme päästää osalliseksi siunauksesta ja pelastuksesta (ks. esim. Joh. 3:35, 6:37, 12:32, 13:3, 16:15, 17:21). Siinä kohden hakusanakirjassa avautuu valtava skenaario, joka avartaa ahdasmieliset käsityksemme ja raja-aidat sellaisille sielun laitumille, joissa elävä ja uskossa läsnä oleva ylimmäinen Paimen eli Herra Jesus Kristus itse, kaitsee kaikkia, myös minua mustaa ja eksynyttä lammasta ja sulkee siunaukseensa.
Kun sinä, rakas ja suuresti oppinut sekä kunnioittamani Jouko-professori, olet matkalla minun pienen Taneli-papin kanssa yhteiseen päämäärään: karitsan häihin, johon päästään vain yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden, eikö meidän molempien olisi tehtävä parannusta, jotta kasvaisimme uskossa, toivossa ja rakkaudessa, näkisimme ja siunaisimme kanssamme samalla tiellä olevia kanssakulkijoita, rukoilisimme – kuten sinä lupaat tehdä arkkipiispalle – kaikkien puolesta, ja jättäisimme arkkipiispalle hänen päälleen puetun viitan, kun hän niin monella tavoin ja mielestäni taitavasti kaitsee meitä elävän ja läsnä olevan Herran Jeesuksen laumassa ja hänen valtuuttamanaan?
Kunnioituksella ja rakkaudella Hans-Christian Daniel, rovasti
Totean, etten kaipaa kenenkään tuomiota, en vähemmistöjen enkä enemmistöjen. Siitähän ei ole kysymys. Mutta kun kirkon johto puhuu vakavin kasvoin ja iloisin ilmein kahdesta avioliittokäsityksestä kirkossa, niin ei mene läpi. On vain yksi Jumalan luomisessa asettama ja Kristuksen itsensä vahvistama pyhä avioliitto.
Lutherin mukaan: Kun on kysymys avioliitosta hän pitää varmana sitä, että avioliitto on Jumalan asettama ja Jumalan työ. Kuten hän kirjoittaa: avioliitto on pyhä sääty Jumalan asettamana elämänmuotona ja myös yhteiskunnallisena järjestyksenä.
Kun on ilmeistä, että nyt puhutaan ihmiskäsityksestä Jumala- ja raamattukäsityksestä, niin miksei puhuta totaalisesta syntiinlankeemuksesta ja siitä, että kaikki ovat poikenneet pois tuosta Aadamin ja Eevan synnittömästä alkutilasta, johon lankeemus ei ollut vielä ulottunut. Kaikki synti mikä tahansa meissä riippuu heteroitten kaksinnaiminen kuten myös homoseksuaalisuus, ne ovat ja pysyvät syntiinlankeemuksen seurauksena. Jopa emerituspiispat ovat asiasta sitä mieltä mitä ovat.
Syntiinlankeemuksen seuraukset pitäisi varsinkin kirkossa olla täysin selvä asia, vaan ei näytä olevan. Kirkko on syntisten sairaala ja Kristus syntisten Vapahtaja mutta spn-parien vihkiminen ei kuulu kirkkoon nyt eikä koskaan. Nyt sitä yritetään katsoa läpi sormien selittäen kirkon tunnustusta, kirkkojärjestystä ja myös juridiikkaa oman maun mukaan.Tästä ei hyvää seuraa eikä ole myöskään seurannut ja se on myös nähtävissä.
Kunnioitan emeritusprofessori Jouko Martikaisen selkeää ja julkista ulostuloa tähän kirkkoa vellovaan ideologiseen ja gnostilaiseen harhaoppiin.
Kosti, olen aivan samaa mieltä kanssasi.
Jos yhdytään noihin kirjoittajan ajatuksiin, niin jo ihan puhtaan loogisestikin ajateltuna tuloshan on se, että ajatukset ovat kauttaaltaan ristiriidassa koko Jumalan pelastussuunnitelman kanssa. Sillä tässä kaikki pelastuvat rakastamalla jollain mystisellä rakkaus -käsitteellä. Kirjoittaja poimii Raamatusta vain kohtia, joissa puhutaan rakkaudesta huomioimatta kontekstia tai kokonaisuutta Jeesuksen tai Paavalin opetuksessa. Vanhaa testamenttia hän ei kaiketi hyväksy ollenkaan(?). Ne rakastavat toisiaan (eli opetuslapset), joilla on uskonyhteys toisiinsa Pyhässä Hengessä, sama Kristuksen oppi.
Mutta tässä kirjoittaja katsoo että, koska kerran meillä on tämä mystinen Rakkaus-kyky, jolla pelastumme, niin päädytään siihen, että Herran Jeesuksen Kristuksen ei olisi ollenkaan tarvinnut syntyä ihmiseksi, elää synnitöntä elämää, sovittaa syntejämme sijaisenamme kärsimällä kuoleman Golgatan ristillä ja nousta ylös kuolleista ja istuutua Jumalan oikealle puolelle, josta Hän tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Todellakin Hän tulee tuomitsemaan. Mutta eihän tässä kirjoittajalla jää Kristukselle mitään tuomittavaa, koska kaikki pelastuvat vain rakastamalla.
Älkää eksykö!
Riitta. Valitettavasti käytännössä kaikki, mitä tästä asiasta on kirjoitettu niin ainut perustelu, joka sille pohjimmiltaan löytyy on tuo ”rakkauden laki”, lähimmäisenrakkaus. Samalla tavalla blogissa oleva kulminaatiopiste ilmenee sanoissa: ”Herran Kristuksen antama uusi käsky” = rakkaus. Ja viite tähän ilmaistaan mm. (Joh13:34) ”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne!
Mutta taipuuko Kristuksen rakkaus sitten kaikkeen, mitä ihminen vain voi syntiinlangenneena vaatia? Mitään rajoja ei enää tarvita, kuten gnostilaisilla. Rakkautta kaikki, kaikki tyynni.
Paavali ei kuitenkaan taipunut – ”gnostilaisen evankeliumin” -libertanistisen gnoosiksen edessä. En oikein ymmärrä logiikkaa miten Luther, juutalaiset ja spn-liitot liittyvät toisiinsa, ellei sitten ole kyse Platonin ”taivaallisesta rakkaudesta?” Tosin mitä Luther todella tarkoitti kirjoittamalla kartusiaanimunkeista?
Ehkä kannattaisi myös perehtyä prof. Jouko Martikaisen artikkeliin: ”Herra Kristus- imago essentialis Dei et imago essentialis hominis” – Jumalan kuvan menettäminen ja palauttaminen.
Tuo rakkaus, josta tässä blogissa puhutaan ei ole Kristuksen ja Jumalan rakkautta syntisiin. Se on jotain muuta rakkautta kuin sitä mistä Raamatussa puhutaan.
Johannes puhuu Jumalan rakkaudesta. 1. Joh. 4:1-21. ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10). ”Siitä me tiedämme tuntevamme hänet (=Kristuksen), että pidämme hänen käskynsä. Joka sanoo tuntevansa hänet mutta ei pidä hänen käskyjään, on valehtelija, eikä totuus ole hänessä. Mutta joka noudattaa hänen sanaansa, hänessä Jumalan rakkaus on todella tullut täydelliseksi. Tästä me tiedämme olevamme hänessä. Se, joka sanoo pysyvänsä hänessä, on velvollinen vaeltamaan niin kuin hän vaelsi.” 1 Joh. 2:3-6
Nykyisin sanotaan: tule sellaisena kuin olet ja jää sellaiseksi kuin olet. Toisin sanoen toteuta itseäsi ja elä rauhassa synneissäsi edelleen. Ei katumusta, ei syntien tunnustamista, ei halua suuntautua Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Ei mitään eroa uskovaisen ja maailmallisen (suruttoman) ihmisen välillä. Jumalan sana kehottaa kääntymään ja muuttamaan mielensä, tunnustamaan syntinsä ja katumaan ja suuntautumaan Jumalan tahdon mukaiseen elämään, ei omien himojensa ja tahtonsa mukaisesti eläen. ”Älkää rakastako maailmaa älkääkä sitä, mikä maailmassa on. Jos joku rakastaa maailmaa, Isän rakkaus ei ole hänessä. Sillä kaikki, mikä maailmassa on, lihan himo, silmien halu ja elämän korskeus, se ei ole Isästä vaan maailmasta. Maailma katoaa himoineen, mutta joka tekee Jumalan tahdon, pysyy iäti. 1. Joh. 2:15-17
Lopputuloksena on että jos ihminen elää noudattaen omia himojaan ja halujaan niin tällainen ihminen on Kristuksen ja Jumalan vastustaja ja valehtelija ja hän on myös Jeesuksen mukaan fariseus, joka ei Jumalan armoa ja tarjoamaa pelastusta tarvitse ollenkaan. Hän kun on varsin tyytyväinen elämäänsä synneissään ja himoissaan ja ehkä luulee jopa olevansa kristitty näin eläessään!
Kosti, tuo mainitsemasi prof. Jouko Martikaisen artikkeli on todella upea! Kuulin kerran hänen luentonsa Raamattuopistolla doketismista ja kirkoista, jotka ovat dokeettisia. En löydä enää muistiinpanojani tuosta luennosta.
Joka tapauksessa tämä aihe liittyy Kristuksen kahteen luontoon ja käsittääkseni myös siihen onko niiden teologiassa lankeemus täydellinen vai vain osittainen.
Lisäksi muistan että dosentti Timo Eskola sanoi, että siitä käsityksestä että ”Jumala ei voi kuolla” on kristinuskossa kaikki harhaopit lähteneet.
Jos lankeemus ei ole täydellinen ja jotain kyvykkyyttä ja jotain jumalallista kipinää ihmisessä vielä löytyy, niin kristinuskosta tulee pakosti ihmisen jalostusohjelma eli jumalallistumisohjelma. Toisin sanoen saatanan syöttämän valheen mukaisesti: ”te tulette niin kuin Jumala”. Ihminen suorittaa pelastuksensa itse, omin teoin. Jumalan tuomioistuimen edessä ihminen on sitten omillaan eikä hänellä ole Kristuksen lahjavanhurskauden vaatetta peitteenään ja Kristusta puolustusasianajana.
Jos taas Jumala eli Jumalan Poika ei kuollut ja sovittanut syntejämme, ei sovitusta ole tapahtunut. Koska vain Jumala voi sovittaa synnit, saada aikaan/hankkia täydellisen sovituksen.
Riitta. Kuten tuossa artikkelissa prof. Martikainen toteaa: ”oman aikamme luterilaisuus ei ole kyennyt seuraamaan reformaattorin tulkintaa.” Valitettavasti se kuitenkin tuo ilmi ihmisen osan sen jälkeen, kun lankeemus tapahtui.
Se miten gnostilaisuus on kietoutunut suhteessa kristinuskoon on tuo paljon korostettu lähimmäisenrakkaus. Olihan gnostilaisuuden opillinen kulmakivi: ”Rakkaus on elämän laki.” Koko kosiminen jumalallinen tietoisuus ja olennainen piirre on rakkaus ja harmonia, joka ilmenee lähimmäisenrakkautena. Hyvää ja kaunistahan tuo on.
Eihän Sokrateskaan seurannut sielunsa ”alemmissa osissa” olevia himoja. Sen sijaan hän seuraa sielun ”ylemmässä osassa” olevaa järkeään, joka mahdollistaa tavallisesta poikkeavan taivaallisen rakkauden, kun syntiinlankeemus ei ole ulottunut hänen järkisieluunsa.
Eipä kaiketi siitä pääse mihinkään, että Suomen evl-kirkossa on nyt pitkään sen sisälle ajettu uusi gnoosis, joka määrittää sen opinkäsitystä, jonka alkuristillisyydessä torjuivat sekä Paavali 1Kor6, 1Tim1 ja Polykarpoksen kirje filippiläisille 5,3.
Jälleen kerran käytetään ”tuomitsemattomuuden” ajatusta ja ”rakkaus” -käsitteen tiettyä (ja rajallista) ymmärrystä. Ikäänkuin Jeesuksen itsensä toteamus ”…en minäkään tuomitse…mutta älä enää syntiä tee…” (Joh. 8:11) edustaisi vain hyvääksyvästä asenteesta ja Hyvän Paimenen ylitsevuotavasta hyväksymisestä julistavuutta, unohtaen jakeeseen sisältyvä Jeesuksen julistama vaatimus: ”älä enää syntiä tee”. Jeesus asettaa rakkaudessaan (synti)rajan syntiselle naiselle, jota ei tuomitse kuitenkaan, vaan armahtaa, kuitenkin tehdyistä synneistä varoittaen ja muistuttaen; ja niistä pidättäytymään kehoittaen..
Rakkaus merkitsee rajojen asettamista sekä kohteelle itselleen että ympäristölle, kääntymykseen ja parannuksenkin pyytävävyyttä. Rakkaus on huolenpitoa sen monissa merkityksissä.
Raamattua on varmaankin käytetty sekä lyömäaseena että valikointivälineenä omien ajatusten puolusteluille, sekä ”tiukkapipoisten” että ”suurpiirteisten” tulkintojen tukena.
Hyvä Paimen ei ainoastaan ”sulje syleilyynsä” vaan kantaa harteillaan turvaan – mikä ei tarkoita vain oman aikamme käsitystä oman aikamme yleistä ajatusmaailmaa tukevasta ”turvallisesta tilasta”. Todelliseen turvatilaan kuuluvat myös selkeät rajat, ei sellainen, jossa rajat poistetaan tai joiden rajat muutetaan omien mielitoiveiden tai -pyynteiden mukaisiksi. Rakkaus ja rajat eivät tarkoita vain hyväksymistä vaan rakkaudellinen välittäminen pitää sisällään myös sen, että osataan oikein rajoittaa ja asettaa rajoja. Rajoja tunnutaan asetettavan ehtoollispöytärajoituksin: vain ”meidän” ehtoollispöytämme edustaa sallittua yhteistä ehtoollispöytää, meille ja meidän ajatuksillmme ”tilaturvallista” ehtoollispöytätilaa. Ehtoollispöytä on Raamatun mukaisesti on ollut ei vain yhteen tai muutamaan tiettyyn ja rajattuun paikkaan sidottu. Rajoja sillekin voidaan asettaa; mutta milloin rajat ovat aidosti ija evankeliumin hengen mukaisia – sitä voitaneen pohtia enemmänkin.
Oman käsitykseni ja lukemani/kuulemani ja kuuntelemani todistuksen mukaan niin Prof. Martikainen kuin jopa moni ”änkyräkonservatiikin” ymmärtää oman ”änkyräsyntityytensä” – vaikka toki me kaikki oman syntisyytemme epäilemättä näemme omien synnin vääristämien ja vääristelemienkin silmiemme kautta, näkemättä lankeemustamme koko karmeudessaan. En tiedä, mistä jountuu harhäkäsitys, että em. kristittyjä ”prototyyppinä” pidettävät klassiseen kristinuskoon vakaasti uskovat eivät olisi (mukamas) huolissaan omista synneistään ja syntitaipumuksisitaan. Toisten kuuleminen on valitettavan usein tietoista kuuntelemisen valikointia. Ei kai kristinusko vain oman syntisyytensä julistamista ole. Ei oman syntisyytensä ”kailottaminen” suinkaan ole todellisen näyryyden merkki tai tie siihen. Sen voi tehdä hiljaisemminkin (vrt. Luuk. 18:12, ”Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!’”)
Usko on yksinkertainen asia. Vaan siitäpä tehdään sanahelinälle sellainen, että suuri osa ihmistä viis veisaa uskon asialle. Vierastan tätä Jeshuan ”herroittelua”, Herroja ja narreja (heitä varsinkin) on maailma väärällään. Rouvia vähemmän. Kun uskoa pyytää, sen saa. Ei tarvitse alkaa nokittelemaan ja rajoja rakentamaan toisille syntisille,
On hyvä, että teologiasta keskustellaan. Moneenkin asiaan voisi kuitenkin tarttua.Nähdäkseni blogisti H-C D väärinkäyttää yhtä Lutherin lausumaa – avioliitto on maallinen asia – irroittamalla ensin sen alkuperäisestä yhteydestään ja lukemalla sitten lausuman sisään modernia agendaa ajavan tulkinnan.
Lutherille ja kaikille muille hänen aikalaisilleen oli itsestään selvää, että avioliitto on nimenomaan miehen ja naisen välinen. Vaikka uskonpuhdistajat torjuivat avioliiton ymmärtämisen sakramentiksi, nimenomaan Luther ymmärsi sen yhdeksi Jumalan asettamista koko inhimillistä yhteiskuntaa läpäisevistä”säädyistä” (ns. kolmisäätyoppi). Siitä, mitä avioliitto ja perhe Lutherin mukaan ovat, on perusesitys nykyisestä katekismuksesta ”epäajanmuksisena” poistettu Vähän katekismuksen huoneentaulu. Lisäksi voi viitata Tunnustuskirjojemme nykylaitokseen sisältyvään Lutherin avioliittoon vihkimisen kaavaan. Avioliitto palautuu edelleen, kuten tiedämme, luomiskertomukseen, koko Raamatun moninkertaiseen todistukseen ja kirkon vankkaan traditioon. Vasta meidän aikamme on todistanut avioliiton määrittelyä sukupuolineutraaliksi.
Eikö juuri kirkon ja erityisesti sen paimenten tulisi puolustaa omaa käsitystään avioliitosta erilaisia vääristymiä vastaan kuten Vanha kirkko teki kohdatessaan niitä haasteita, jotka silloin olivat ajankohtaisia?
Kostille totean täydennyksenä, että H-C D:n ja kovin monen muun mukaan me ilmeisesti tiedämme nykyään, että homoseksuaalisuus ja sen mukainen elämä ei ole syntiä eikä palaudu siihen. Ei ainoastaan Mooseksen kirjojen kirjoittaja, kokoaja tai laatijat vaan myös Paavali sekä heihin luottaneet ovat erehtyneet pahemman kerran.
Martikainen voinee halutessaan itse vatata H-C D:lle.
Marko S. Katsokaamme rohkeasti tulevaisuuteen ilman sarvia ja hampaita.
Evankelisen kirkon pappi siunasi neljän miehen suhteen Saksassa. ”Pastori Lena Müller kertoo siunanneensa kesällä neljän miehen polyamorisen suhteen Berliinin pop-up-hääfestivaaleilla. Hän vain ihmettelee: ”Miksi Jumala vastustaisi sitä, että heitä on nyt neljä eikä kaksi?”, kuten Müller totesi NOZ-lehdelle antamassaan haastattelussa. ”Heidän välillään oli paljon, paljon rakkautta.”
Evankelinen kirkko kommentoi asiaa ja totesi, että ”kirkko siunaa vain kahden ihmisen avioliittoja”. Kirkko kuitenkin puolusti Mülleriä, kun hän oli kohdannut voimakasta kritiikkiä julkisuudessa. Eikö myös Suomen evl-kirkko voisi kertomalla 2X2=4 tai 2X5. ja ohjeistaa samalla seurakuntia tulevaisuutta ajatellen?
Ps. Varmaan se, että noiden miesten välillä oli niin paljon rakkautta johtunee ilmeisesti siitä, että heitä kahden sijasta olikin neljä. Voi sitä rakkauden määrää, jos heitä olisi ollut 10^6, niin rakkauden määrä olisi ollut miljoona.
Kosti: Nämä saksalaiset roskalehdet, joihin täällä linkeissäsi usein viittaat eivät todellakaan ole luotettavia tiedonlähteitä. Joten niiden sisältämä informaatio kannattaa jättää omaan arvoonsa.
Ei kai kukaan ajatteleva suomalainenkaan usko keltaiseen lehdistöön.
Ei mitään roskalehtiä. Laajasti ollut esillä mediassa jne. Pastori Lena Müller vihki 4 miestä avioliittoon Berliinissä. Hän itse hehkutti asiaa myös Instagramissa.
Tässä asiasta:
DEUTSCHLAND: Polygamie mit Segen der Kirche – „Die evangelische Kirche ist einfach hirntot“
https://www.youtube.com/watch?v=FEXPS6-awxk
Kiitos Riitta kommentista, että vahvistit tuon Lena Müller tapauksen. Tarkstin tuon, ennenkuin tänne kirjoitin.
Hieno kirjoitus. Lämmin kiitos, rovasti-kollega Hans-Christian!
Kiva kun täällä joskus saa lukea ihan älykkäitäkin blogeja. Suuri kiitos!
Totta. Onhan se mukava lukea älykkäitäkin blogeja, jossa kuollut usko on muka elävän rakkauden täyttämä.
Kosti,
Ehdottomasti paras kommenttisi. Muka-muoto on raamatullinen ”väline” tuoda esille ihmisen halu olla kuin Jumala. Ensimmäinen ”yrittäjä” oli Saatana, joka vetosi Eevan teologisiin taipumuksiin.
Niinpä niin Reijo,
Kuollut usko uskoo uskovansa; elävä usko kilvoittelee uskoaksensa. Ja jos totuus sekoitetaan puoleksi valheella, se on kokonansa valhetta.
Kirjoitin tänne: ” Kiva kun täällä joskus saa lukea ihan älykkäitäkin blogeja. Suuri kiitos!” Miten ihmeessä joku tämänkin ilmoittaa asiattomaksi? Kenellä nyt pinna voi olla niin kireällä?
Sitten arvostellaan blogistin uskoa kuolleeksi, valheeksi… Olisikohan joidenkin aika ottaa Raamattu käteen ja katsoa, mitä itse Jeesus tuollaisesta sanoo: ”
Vastaus karkasi ilman Jeesuksen sanoja: ” Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi; sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan; ja millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan. Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi? Taikka kuinka saatat sanoa veljellesi: ’Annas, minä otan rikan silmästäsi’, ja katso, malka on omassa silmässäsi? Sinä ulkokullattu, ota ensin malka omasta silmästäsi, ja sitten sinä näet ottaa rikan veljesi silmästä.
Mistä Kosti tiedät kenenkään uskon elävyyden ja osaat arvostella sitä?
Se, että joku ajattelee kanssasi eri tavalla tai ymmärtään jonkin Raamatun kohdan toisin kuin itse ymmärrät, ei riitä perusteluksi.
Mistäkö teidän? Kristillisessä opetuksessa on aina tehty ero elävän ja kuolleen uskon välillä ? Kuollut usko pahentuu siitä, jos sitä moititaan: elävä usko pitää sitä pahana, jos sitä kiitetään.
Lisäksi siitä ei ole kysymys, että meidän pitäisi ajatella kaikkien samalla tavalla. Nyt vaan on niin: Ikäänkuin valttämättömyyden pakosta kirkkoon ajetaan sisälle tätä ”valheella sekoitettua totuutta”, jolla pastoraalinen ohje lisäksi yrittää puhaltaa kuolleen uskon luut elävään rakkauden liekkiin ilman parannusta, kun koko kansan on vallannut ”Maailman kohmelo.” Krapula mundi sen sanan varsinaisessa merkityksessä.
”Kristillisessä opetuksessa on aina tehty ero elävän ja kuolleen uskon välillä”.
Jos joku, opettaja tai kula vaan, kuvittelee voivansa tulooaisen eron tehdä, se kertoo vain hänestä itsestään, ei hänen erottelunsa kohteista.
Toiset ”tuomitsevat” suorasanaisemmin, toiset taas ”tuomitsevat” kaunopuheisemmin ja epäsuoremmin tuomitsevuutensa ilmaisten.
Ei tuomitseminen ole sitä, että ilmaisee sen, missä on eri mieltä jonkun toisen tai joidenkin toisten näkemyksen kanssa. Eikä tuomitsemista ole sekään, että ilmiasee toisen tekevän siten, minkä ilmaisija ei katso olevan oikein. Näinhän me kaikki teemme, ellemme sitten ole kaikkea mahdollista (ja mahdotontakin?) sallivia, siis pohjimmiltaan välinpitämättömiä.
Voimme lyödä toisiämme toisiamme päähän niin Raamatulla kuin Raamatun kiertämiselläkin. Kuitenkin se, mitä väitetään ”tuomitsemiseksi” tai ”lyömiseksi päähän” on aika usein lähinnä retoriikkaa ja tunteiden ilmaisemista, jos emme keksi parempia argumentteja.
Markku, Jumala on kaikille armollinen, mutta ei se meitä auta, ellemme armosta elä. Siinä se ero on.
Kirjoittaja kieltämättä osaa olla kaunopuheinen, ei voi sitä kiistää.
En kuitenkaan Martikaisen kirjeestä löytänyt perustetta kirjoittajan väitteelle ”piispuuden riistämisestä”. Martikainen kirjoitti omasta henkilökohtiasesta ajatuksestaan arkkipiispan piispuusaseman tuntemuksestaan hänelle itselleen.
Entistäkin selvempää on, että kansankirkko ei ole ollenkaan yhtenäinen, ei, vaikka sellaista pyritään nahdäkseni jo varsin keinotekoisesti pitämään agendalla ja keskusteluissa esillä. Eikä yhtenäisyys aijnakaan näytä kasvavan. Liekö sitten verotusoikeus ja sen varassa toimiva perinnetoiminta se, mikä kansankirkkoa vielä yhtdessä ylläpitää, noin kärjistäen ja pelkistäen ajatellen.
”Kun pyhä Raamattu on sinulle, rakas Jouko, rakas, on syytä ottaa uudelleen tarkasteluun…”
”Kun sinä, rakas ja suuresti oppinut sekä kunnioittamani Jouko-professori, olet matkalla minun pienen Taneli-papin kanssa…”
Ilkeä tyylilaji blogissa, ironinen kohteliaisuus. Jouko Martikainen on omalla blogilla asiallisesti tuonut esille kirkkoomme tunkeutuvan harhan.
”Pieni Taneli” blogilla ottaa harteilleen ”suuren Tanelin” kasukan omalla tulkinnalla. Evlut kirkon päättäjät ”Taneleineen” ja uudistuksien vimmassa ovat kovassa vauhdissa. Isot kirkot pysyvät vakaina ilman median painostusta.
Hans-Christian Danielin vastaus
Kiitän kaikkia asiallisesti vastanneita: keskustelua tarvitaan.
Olen itsekin aika konservatiivisesti ja suoraviivaisesti sitä mieltä, että avioliitto on naisen ja miehen välinen liitto. Ja mielestäni ilman muuta Kristuksen sille antama siunaus on todella kantava voima. Mutta pohdin, onko omasta mielipiteestäni tai edes teologiastani niin väliä, kun pappina palvelen lain suomissa puitteissa myös vihkiviranomaisena. Suomen laki sallii samaa sukupuolta olevien avioliiton, ja olen sitä mieltä, että avioesteiden hyväksytyn tutkinnan jälkeen vihkiviranomaisena minun on palveltava ihmisiä heidän ehdoillaan ja lain mukaan. Siinä on sekä etuoikeus että velvollisuus, joka ei kysy omaa mielipidettäni. Tosiaankin: omatunto olisi eri kysymys.
Sain kerran havahtua todella, kun minun piti tai sain kastaa kahden äidin liittoon syntyneen lapsen. Etukäteen tein itselleni selväksi, että kaste on Jumalan ja lapsen välinen armoliitto, jota minä pappina välitän. Kastekotikäynnillä sain siis etukäteen keskittyä lapseen, kummien olemukseen ja kaavakkeiden täyttämiseen. Yllätyin kuitenkin siitä kodista ja avioliitosta huokuvasta suuresta rakkaudesta, kunnioituksesta, kiitollisuudesta ja huomaavaisuudesta, mikä kantoi ja leimasi myöhemmin myös kotikasteen toimitusta. Armon, siunauksen ja hyväksynnän ikävä kantoi minuakin ja välitti minulle ihan uudenlaisen käsityksen papin roolista niiden välittäjänä. Koin itseni sellaiseksi välittäjä-putkeksi, jota Luther kuvaa kirjoituksessaan Kristityn vapaudesta: Herra Jumala laittaa siihen ylhäältä hyvyyttään ja kristitty rakkaudessa välittää sitä eteenpäin (vrt. WA 7, 20-38, vuodelta 1520). Lisäksi avartui oma suhtautumiseni avioliittoon, sillä tulin kiitolliseksi omasta puolisostani, joka on rakkauden armolahja elämääni.
Ne teistä, jotka korostavat sitä, että Luther piti avioliittoa Jumalan asettamana ovat aivan oikeassa, sillä sanoessaan, että “avioliitto on ulkonainen ruumiillinen asia kuten muut maalliset toiminnat” (WA 10 II, 283, 8-9, Avioelämästä, vuodelta 1522) ovat aivan oikeassa, sillä Luther katsoo sen olevan Jumalan luomistyön asettama ja järjestämä, kuten kästyöläissäädynkin, joka eletään maailmassa riippumatta kristinuskosta, kirkollisesta toimituksesta ja siunauksesta. Ne taas teistä, jotka ovat sitä mieltä, ettei Luther katsonut avioliittoa Jumalan asettamaksi sakramentiksi, ovat myös aivan oikeassa, sillä Luther korostaa avioliiton olevan “ihmisten kirkossa keksimä ‘sakramentti’” (“sacramentum autem non divinitus institutum sed ab hominibus in Ecclesia inventum” WA 6, 553, 9-10 Kirkon babylonialaisesta vankeudesta, vuodelta 1522; “ein weltlich Geschäft” Tunnustuskirjat BSLK 528, 6-7 Traubüchlein, vuodelta 1531). Tiettyä häilyvyyttä tässä on havaittavissa, sillä Luther ei ollut systemaatikko; monia ristiriitaisia kannanottoja olen voinut osoittaa juuri ilmestyneessä kirjassani Lutherin juutalaisvihasta.
Ehkä vahvimmin ja yksiselitteisimmin Luther perustelee avioliiton olevan maallinen asia WA 30 III, 205, 6-14 (Avioasioista, vuodelta 1530): “Minä puolustan vahvasti, huudan ja kailotan, että avioasiat on jätettävä maallisen esivallan huostaan ja – kuten Kristus [Mt. 8,22] sanoo – ‘antaa kuolleitten haudata kuolleensa’, suokoon Jumala heidän hoitaa se oikeuden mukaan tai ei; sillä meidän on oltava Kristuksen palvelijoita, se on: käyttää Evankeliumia ja omaatuntoa, jonka kanssa meillä on kyllin tekemistä perkelettä, maailmaa ja lihaa vastaan. Kukaanhan ei voi kiistää sitä, että avioliitto on ulkonainen, maallinen asia (weltlich Ding) kuten vaatteet ja ruoka, talo ja toimentulo (Haus und Hof), alistettuna maalliselle esivallalle, kuten todistavat monet sitä varten annetut keisarilliset lait.”
Onko meillä nykyajan ihmisillä Luther sellainen hahmo kuin Maria pitkään oli roomalaiselle kirkolle eli Vapahtajan rinnalla oleva pelastaja (consalvatrix / consalvator)? Kun meille esivalta antaa tasa-arvoisen avioliittolain, tahdommeko ryömiä Lutherin viisisatavuotisen kaavun alle ja tyrmätä ihmisten armoikävän sillä verukkeella, ettette saa siunausta, koska ette täytä tiettyjä ennakkoehtoja? Kaiken kukkuraksi nämä muka luterilaiset perustelut ovat aika kiistanalaisia. Vuodesta 1808 lähtien Saksan kaikki kirkot ovat joutuneet luopumaan vihkimisoikeudesta: Siellä vain kunnan viranomainen (Standesamt) on siitä lähtien saanut vihkiä, ja monet parit jo yli kahdensadan vuoden aikana ovat tulleet sen jälkeen pyytämään Jumalan siunausta jo solmitulle avioliitolleen. Ja tätä ratkaisua on nk. evankelisessa kirkossa kirkkaasti ja yksiselitteisesi perusteltu Lutherilla ja kirkon tunnustuksella. Siinä on sitten tilaa erilaisille toimintamalleille ja erilaisille perusratkaisuille, kunkin omantunnon mukaan, kuten Saksassa tehdään, mutta tällainen “maallinen asia” ei millään hajottanut kirkkoa, kuten nyt meillä Suomessa tunnutaan yrittävän.
Kannatan edelleen avioliittoa naisen ja miehen välisenä liittona: koen sen käsityksen itselleni turvalliseksi. Mutta pappina en katso voivani evätä Jumalan Kristuksen kautta Pyhässä Hengessä suomaa siunausta rakkauden armolahjalle, edes omaa perusnäkemystäni vastaan, sillä minut on kutsuttu siunaamaan. Näin tehdessäni aina uudelleen yllätyn Jumalan armon suuruudesta, kuten mainitun lesboparin kotona, jossa sain kokea Vapahtajan asuvan uskossa, toivossa ja rakkaudessa.
Hans-Christian Daniel, rovasti
”Onko meillä nykyajan ihmisillä Luther sellainen hahmo kuin Maria pitkään oli roomalaiselle kirkolle eli Vapahtajan rinnalla oleva pelastaja (consalvatrix / consalvator)?”
Ei, Luther on teologi, ei pelastaja Vapahtajan rinnalla. Kristityllä on Raamatun ilmoitus luomiskertomuksessa. Sen Kristus vahvisti. Muuta ilmoitusta Raamattu ei naisen ja miehen välisessä suhteessa ole antanut.
Hans-Cristian,
Sallinet vertauksen, eli: vain yhdellä hevosella kerrallaan voi ratsastaa. Kahdella hevosella meno on sirkustemppu, jota katsojat saattavat ihailla. Jo pelkästään tässä lainauksessa on kysymys tempusta, jota Raamatusta tietämätön ihailee.
”Kannatan edelleen avioliittoa naisen ja miehen välisenä liittona: koen sen käsityksen itselleni turvalliseksi. Mutta pappina en katso voivani evätä Jumalan Kristuksen kautta Pyhässä Hengessä suomaa siunausta rakkauden armolahjalle, edes omaa perusnäkemystäni vastaan, sillä minut on kutsuttu siunaamaan. Näin tehdessäni aina uudelleen yllätyn Jumalan armon suuruudesta, kuten mainitun lesboparin kotona, jossa sain kokea Vapahtajan asuvan uskossa, toivossa ja rakkaudessa.”
Kun ihminen tulee uskoon, se on Jumalan työ, niin heteroissa kuin lesboissa. Usko, ei jätä parannusksen tehnyttä toimettomaksi, vt. Apt. 17:30 Noita tietämättömyyden aikoja Jumala on kärsinyt, mutta nyt hän tekee tiettäväksi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus kr. metanoeo.
Uudestisyntymässä, metanoeo, ihmisen ”työ” on haluaminen. Ihmisen työ voi olla myös ei-haluamista, eli vastustaa Jumalan ehdotusta/Isän vetoa. Kumpaakin haluamista Jumala kunnioittaa ja näin ihminen voi olla ”oman onnensa seppä”.
Kun viikko sitten Berliinissä vihittiin neljä miestä keskenään, siellä vihkivä pappi tunsi samaa rakkaudellista ilmapiiriä ja ilmoitti sen olevan siunaus Ylhäältä, niinkuin sinäkin. Matt.7:21 ”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra!’, pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon.”
Daniel Hans-Christianin kuvaukset edellä mainitusta kasteesta, eivät olleet minua vakuuttavia. Peruste ei voi mielestäni olla edellä kuvatun kaltainen;
” Suomen laki sallii samaa sukupuolta olevien avioliiton, ja olen sitä mieltä, että avioesteiden hyväksytyn tutkinnan jälkeen vihkiviranomaisena minun on palveltava ihmisiä heidän ehdoillaan ja lain mukaan.”
On toinenkin mahdollisuus, kieltäytyä. Pappi joutuu käymään sisäisen karhunpainin ja yhteiskunnan tuoman sosiaalisen paineen. Lisäksi tulevat työyhteisön leimeimautumisen paineet jne. Kun vihkimisen, kastamisen tielle lähtee Raamatun opetus homoseksuaalisuudesta ymmärretään eri tavalla, niillä ei voi enään perustella kieltäytymistään.
Rovasti Hans-Christian Daniel. Kirjoitat esivallan antavan meille tasa-arvoisen avioliiton? Mitä sillä on merkitystä, kun kirkolla itsellään on siinä asiassa päätäntävalta. Se on sitten eri asia, kun kirkko haluaa kuunnella enemmän esivaltaa kuin Jumalaa, joka on avioliiton asettanut miehen ja naisen välille.
Viittaat omaantuntoon, jota pidät sitä eri kysymyksenä: Miksi se on mielestäsi eri kysymys? Miksi ihmisiä on palveltava heidän ehdoillaan? Pitääkö kirkon omasta mielestäsi aina suostua siihen, mitä meidän totaalisesti syntiinlangennut luontomme haluaa ilman mitään rajoja? Joka tapauksessa Luther piti avioliittoa pyhänä säätynä, jota spn-liitto ei ole. Prof. Martikaisen mukaan sitä voinee pitää juridisena kumppanuus-sopimuksena.
Lutherin(kin) näkemyksien tulkinnoilla voitaneen spekuloida loputtomasti (tuhat tulkintaa?), mutta onko hänellä mitään suoranaista ajatusta tai perustelua siitä, että kahden naisen tai kahden miehen avioliitto olisi kristillisen opin ja kirkon opin mukaista? Erilaisten rivien väleistä voidaan löytää toinen toistaan mielenkiintoisempia tulkintoja.
Kirkko ei ole kuitenkaan – meilläkään – tehnyt päätöstä, että avioliitto muuna kuin miehen ja naisen elinikäiseksi tarkoitettuna liittona olisi ”se kirkon” ymmärtämä avioliittokäsitys. Avioliittoa ei ole kirkossa laajennettu, maallis-valtiollisessa laissa kylläkin. Olisi perin outoa, jos valtiollinen lainsäädäntö näin ohittaisi kirkon oman itseymmärryksen ja päätöksenteon perusteet. Kirkkomme ei liene vain ja ainoastana aikamme erilaisille luther-tulkintojen pohjalle perustettu? Toisekseen, ”kirkko” ei ole vain ja ainoastaan Suomen EvLut kirkko. Ei edes avioliittokäsityksen vuoksi jakautuneena kirkkona muiden jakaintuneiden joukossa.
Toki kirkko voi päättää tehdä siten, että se toimii myös vastoin omaakin oppiaan. Se ei kuitenkaan ole kovin pitkäjänteistä, sillä viesti on: ei toimita siten kuin opetamme oppiimme vedoten, vaan siten kuin yleisesti toivotaan tai odotetaan tekevän.
Luther tuskin on ajatellut, että mitä tahansa maallinen laki määrittelisikään, se olisi kirkolle passelia noudattaa. (Hiukan kärjistäen ilmasten.) Ajattelussa huokuu anakronista tulkintaa, jossa pyritään sijoittamaan oman aikamme ajattelua 1500-luvulle. Toki on muistettava, että muutama sata vuotta sitten yleinen ajattelutapa oli ”kenen maa, sen uskonto (ja tulkinta)” – mikä on kansankirkkojärjestemienkin tausta”voimana” ollut. Mikä vie ja mikä vikisee, siinä on aikammekin kysymys.
”Maalliset” ihmiset elävät joskus joissain suhteissa jopa kritittyjä ”paremmin” tai ”hurskaammin”; toisaalta meillä ei ole oikein valtuuksia toistemme sisäistä hurskautta arvioida. Me kaikki teemme joskus oikein, useimmiten kai emme tee? Mutta velvollisuus on pitää esillä sitä, mikä on oikein.
Kastekysymyksessä ”kohde” on lapsi, jopa ei itse ole isäänsä tai/ja aäitiään tai huoltajiaan eikä heidän elämäntapaansa valinnut. Se ei nähdäkseni ole millään muodoin loogisesti vertailukohteena samankaltainen pohde kuin avioliittoon siunaamiseen liittyvä.
Tässä en ota sinsänsä kantaa siihen, kuka on enemmän tai vähemmän syntinen tai ”synnillisesti” elävä. Voivathan mies ja nainen avioliitossaankin eläen elää synnillisesti (mikä ei aivan tavatontakaan liene?), eikä ”oikea” avioliitto tai avioliittokäsitys sinänsä ole kenekään hurskauden tae tai peruste. Avioliitto ei sekään ketään hurkaaksi tee mutta parhaimmillaan auttaa pysymään ”oikealla ja kaidalla tiellä”.
Daniel Hans-Christian käyttää vastineessa seuraavia teologisia sanoja, jotka ovat laajoja kokonaisuuksia. Näitä käytetään kuintenkin mielestäni harhaanjohtavasti. Koko kirjoituksen pointti on kaiketi partisipaatiossa ja soteriologiassa ja mikään ei saa näitä estää, eikä tulla näiden tielle, ei edes Raamattu.
1. Doketismi.
2. in ipsa fide Christus adest; quomodo non est cogitabile ( (partisipaatio)
3. deutoronomistinen sukupuolimoraali
4. apokatastasis
5. soteriologinen eklektisismi
Hans-Christian,
Jumalan ensimmäinen ajallinen säätämys annettiin jo luomisen yhteydessä, vt. 1.Moos.2:24 ”Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja he tulevat yhdeksi lihaksi”.
Tämä liittyy olennaisesti 1.Moos.1:28 ”Ja Jumala siunasi heidät, ja Jumala sanoi heille: ”Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja tehkää se itsellenne alamaiseksi…”
Siis ainoa Jumalan sääätämä institutio, liitto miehen ja naisen välillä, ja sen päämäärä on myös selkeä. Pidän viittaamaasi Lutherin näkemystä vääränä. Tämä institutio koskee kaikkia uskovia ja uskomattomia, mitä yhteisölliseen menestykseen tulee.
Hans-Christian. Osoitat siis uudessa kirjassasi ellen väärin ymmärrä, että Lutherin teologia sisältää ja saa osin ”innoituksensa” vihasta? Haluat siis osoittaa, että Luther vihansa kautta heikentää teologiansa ydintä. ”Voi joko vihata tai harjoittaa teologiaa, mutta molempien yhdistelmä johtaa väistämättä jälkimmäisen romahtamiseen.”
Kaikki kunnia laajalle tutkimuksellesi, jossa Lutherin ajattelutapaa käyttäen tarkoituksena on kaiketi osoittaa hänen tekstinsä yhtymäkohdat tähän aikaan ja myös vihapuheeseen ja sen rakenteellisiin elementteihin?
Onko Luther sitten meille ikään kuin ”Vapahtajan rinnalla oleva pelastaja.” Tuskin siten. Mutta on hän mielestäni siinä, että Luther on vapauttanut meidät skolastikkojen arveluista, ettei ihmisellä ole mitään varmuutta siitä, onko hän pelastuksen tilassa vai ei. Hävitä varmaksi vakuuttamiset ja samalla kristinusko on hävitetty.
Hans-Christian tuskin on pohdinnoissaan pappien keskuudessa yksin. Tunnen kaksi pappia, naisen ja miehen, joiden ratkaisu vihkiä samaa sukupuolta oleva pari perustuu hyvin samankaltaislle pohdinnalle kuin Hans-Christinin.