Tiukka opillisuus ei puhuttele näyttelijä Antti Tiensuuta, mutta uskonnon sisältämä mysteeri vetää häntä puoleensa. Retriitit ovat olleet Tiensuulle jonkinlainen kotiinpaluu. Retriittien hiljaisuus, Juhani Rekolan tekstit ja Taizé-laulut ovat antaneet entiselle seurakuntanuorelle hengellistä turvaa.

Tampereen Teatterin palkkalistoilla oleva Antti Tiensuu asuu vaimonsa ja kollegansa Ella Mettäsen kanssa Tampereen keskustan länsipuolella. Lyhyen kävelymatkan päässä sijaitsee Aleksanterin kirkko, jonka Kelttimessussa Tiensuulla on toisinaan tapana käydä.

– Vähän huumorilla voisin todeta, että siinä messussa ei ole urkumusiikkia, mikä on minulle helpotus, hän virnistää.

Vaikka varsinainen työnantaja on ollut kesätauolla, Antti Tiensuun kesä kului pitkälti näyttelemisen parissa. Hän esitti pyörivästä katsomostaan tunnetussa Pyynikin kesäteatterissa Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa nuorta upseeria, Kariluotoa.

”Ei rohkeus synny niin, että yrittää jotenkin leikata pelkoa pois itsestään.”

Roolihahmon kaatumiseen päättyvä tarina on tunnetusti traaginen, mutta juuri tähän rooliin päätyminen oli Tiensuulle eräänlaista tragikomediaa.

– Kun ohjaaja Antti Mikkola pyysi minua näytelmään mukaan, sanoin että tulen mielelläni. Mutta ei sitten minulle sitä Kariluodon roolia, Tiensuu sanoo.

Perusteena puolivakavasti lausuttuun kommenttiin oli se, että helsinkiläisvänrikki putkahtaa jotenkin ulkopuolisena Tuntemattoman värikkääseen henkilögalleriaan.

– Kariluoto on herraspoika, jolla on eräänlainen hyvän kotikasvatuksen painolasti.

Tiensuu arvelee kuitenkin, että siihen saattoi olla myös henkilökohtaisempi syy, miksi hän epäröi Kariluodon näyttelemistä.

– Hänen hahmossaan ja tarinassaan on jotain, mitä tunnistan itsessänikin. Kyse on rohkeuden löytämisestä. Sen voi saavuttaa vain hyväksymällä pelon ja elämällä sen kanssa. Ei rohkeus synny niin, että yrittää jotenkin leikata pelkoa pois itsestään.

Jokaisessa on heikkoutensa ja vahvuutensa

Tuntemattomassa sotilaassa Väinö Linna avaa oivaltavasti näkymiä ihmiselämän moniin puoliin. Ennen Tuntemattoman ensimmäistä filmatisointia vuonna 1955 Linna kirjoitti fyysiset ja psyykkiset kuvaukset romaanin keskeisistä hahmoista.

– Niistä ilmenee, että yksikään romaanin henkilö ei ole kokonaan hyvä tai täysin kelvoton. Jokaisessa ihmisessä on omat heikkoutensa ja vahvuutensa.

Vuonna 2016 Tampereen yliopistosta teatteritaiteen maisteriksi valmistunut Antti Tiensuu on nähnyt asian myös työnsä kautta. Näyttelemisessä ei hänen mukaansa ole kyse loistamisesta tai suvereenisuudesta.

– Parhaimmillaan tämä työ on sitä, että voi jakaa kokonaista ihmiskuvaa.

Lapsena saarnat myös pelottivat

Antti Tiensuu syntyi vuonna 1989 Pohjois-Karjalan Nurmeksessa. Vanhempien ja kolmen pojan muodostama perhe oli hänen mukaansa tavallinen ja turvallinen.

– Meillä oltiin hyvin aktiivisesti mukana evankelis-luterilaisen seurakunnan toiminnassa. Olimme veljieni kanssa myös seurakuntanuorissa.

Antti kertoo lapsena kokeneensa uskonnon usein ankarana ja uhkaavana. Hän kuuli esimerkiksi saarnoja, jotka olivat pelottavia ja joskus ahdistaviakin.

– Ajattelen, että seurakuntien työntekijöillä on suuri vastuu ja vaikea tehtävä siinä, miten näistä asioista puhutaan lapsille.

Jo varhain Tiensuu alkoi huomata, että hänellä oli vaikeuksia ymmärtää joitakin kristinuskoon liittyviä opillisia asioita.

– Olin kahdeksan- tai yhdeksänvuotias, kun muistan kuulleeni ensimmäistä kertaa sovitusopista. Koitin sitä itsekseni silloin miettiä, enkä tajunnut. En ymmärrä vieläkään asian dogmaattista sanoitusta. Sen tietysti tiedostan, että kyseessä on hyvin keskeinen luterilaisuuteen liittyvä asia.

Kivulias paini kristinuskon kanssa

Tiensuu sanoo suoraan, että kristinuskon hahmottaminen on tuntunut hänelle jotenkin hankalalta.

– Minua ei oikein kiinnosta pohtia, mikä siihen on syynä. Ehkä oma temperamenttini tai sitten sieluni maisema.

Näyttelijä kertoo käyneensä pitkää ja kivuliastakin painia kristinuskon kanssa. Hän ei osaa olla sellainen, joka uskoo vain siksi, koska niin on kirjoitettu tai opetettu.

– Koen olevani ilman muuta hengellisellä alueella, mutta en osaa sanoa, että kulkisin Herran askelissa. Pikemminkin ryömin ojassa jossakin lähimaastossa. Suunta lienee kuitenkin suurin piirtein oikea, Tiensuu miettii.

Hän arvelee, että uskonnossa ja uskonasioissa ollaan ennen kaikkea tekemisissä suuren arvoituksen kanssa.

– Jos joskus tulisi tilanne, jolloin voisin täysin pyyteettömästi jakaa hetken väläyksen ja olla jotakin toista ihmistä varten tai tehdä hänelle jotakin hyvää, niin siinä olisi läsnä syvin mahdollinen onni, minkä täällä maailmassa voi kokea.

Rekolan tekstit toivat hengellistä turvaa

Teologi Juhani Rekolan (1916–1986) tuotantoon perehtyminen on vähitellen avannut Antti Tiensuulle polkuja sellaiseen hengelliseen maisemaan, jonka hän tuntee omakseen.

Tukholman suomalaisen seurakunnan kappalaisena työskennelleen Rekolan teologiassa keskeistä ei ollut niinkään oppi tai totuus, vaan inhimillinen kokemus ja tähän liittyvä mysteeri.

Rekola tunnetaan myös siitä, että hän hakeutui epäröimättä Tukholman suomalaissiirtokunnan kaikkein huono-osaisempien pariin. Alkoholistit ja entiset vangit olivat hänen omaa seurakuntaansa.

Tiensuu kertoo löytäneensä Rekolan teksteistä itselleen jopa hengellistä turvaa.

– Tässä on pappi, joka rehellisesti sanoittaa elämän ehtoja. Rekolahan ei pelkästään jätä käyttämättä pullantuoksuisia fraaseja, vaan ampuu niitä alas erittäin raa’asti.

”En kestä yhtään tarinoita, joissa on sormella osoittava moraalinen opetus.”

Näyttelijänä Antti Tiensuu työskentelee sanojen kanssa. Hän huokaisee olevansa väsynyt nimenomaan fraaseihin.

– Siis siihen, että sanoitetaan joku asia tietyllä slangilla, joka kuuluu siihen aihepiiriin. Tietyt sanat ovat kokeneet täydellisen inflaation.

Sanojen avulla ei päästä ytimeen

Tiensuun mukaan teatterin lähtökohtana on ristiriitaisuus. Koko maailmakin on ristiriitoja täynnä.

– Kun tähän aletaan pakottaa selkeyttä, niin se on nimenomaan pakottamista. En kestä yhtään sitä, että aletaan tehdä tarinoita, joissa on sormella osoittava moraalinen opetus.

Tiesuu ottaa taas esille Juhani Rekolan. Elämän varjopuolelle hakeutunut teologi oli sitä mieltä, että ihmisessä on jokin perustavanlaatuinen ongelma.

– Jos tätä maailmaa katsoo, niin asiat ovat huonolla tolalla. Ne ovat huonolla tolalla, vaikka ei olisi olemassa mitään hengellistä todellisuutta.

Antti Tiensuu huomauttaa, että hänellä on jonkinlainen pakkomielle yrittää avata kaikki ja katsoa, mitä sisällä on.

Hän nostaa esille uskonratkaisun. Se pitäisi tehdä kristinuskon opin mukaan itse, mutta samalla tarvitaan Jumalalta tulevaa armoa.

– Tämä ei kuitenkaan ole umpikuja, vaan kyseessä on sanojemme umpikuja. Kun mennään kohti jonkin ydintä, niin jossakin kohtaa tulee sellainen olo, että sanojen avulla ei enää päästä pidemmälle, näyttelijä miettii.

Retriitti kuin kotiinpaluu

Sanoilla ja dogmeilla on ilmiselvät rajoitteensa. Löytyisikö vastauksia sitten varmojen totuuksien ulkopuolelta, mysteereistä ja hiljaisuudesta? Sieltä suunnasta yhä useampi Suomessakin tuntuu hengellisiä löytöjä etsiskelevän.

Myös Antti Tiensuu on ottanut ensimmäiset, toki vielä tunnustelevat askeleensa hiljaisuuden maastossa.

Hän osallistui viime vuonna kahteen retriittijaksoon Hiljaisuuden rukouksen luostariyhteisö Via Silentiissä, joka sijaitsee Haminassa.

Kumpikaan retriitti ei ollut täyttä hiljaisuutta, vaan päiviin sisältyi opetusjakso, jolloin voi puhua. Retriittipäiviä lomittivat myös ruuanlaitto, siivous ja muut käytännön tehtävät.

”Jos saisin suunnitella kirkon, niin siellä olisi puulattia ja kodikkaita räsymattoja.”

Tiensuulle ensimmäiset retriitit olivat hyvä kokemus. Hän huomauttaa haluavansa puhua näistä asioista ”hiljaa, hellästi ja vähän kerrallaan”.

– Kyseessä oli jonkinlainen kotiintulo. Retriitin hiljaisuudessa ja Taizé-lauluissa oli jotakin hyvin turvallista. Kaikkeen siihen pystyi tavallaan kääriytymään.

Näyttelijää miellytti myös retriittipaikka fyysisenä ympäristönä. Poitsilan vanhassa kartanossa lattialaudat narisevat. Huoneissa ja käytävillä on paljon historiallista esineistöä.

– Jos saisin suunnitella kirkon, niin siellä olisi puulattia ja kodikkaita räsymattoja. Paikat saisivat olla vähän rempallaankin.

Hautausmaavaellus sävähdytti

Kotikaupungissaan Tampereella Antti Tiensuu on ottanut hieman tuntumaa myös pyhiinvaelluksiin. Tampereella ja sen lähiseudulla on lukuisia valmiiksi suunniteltuja pyhiinvaellusreittejä.

Parhaiten Tiensuun mieleen on jäänyt hautausmaavaellus Kalevankankaan hautausmaalla. Sen aikana pohdiskeltiin kuoleman teemaa.

Säätiedotuksen mukaan Tampereelle oli tuolloin luvassa kovaa myrskyä. Sen pelottamana vaellukseen osallistui Tiensuun lisäksi vain pastori Jussi Holopainen.

– Varsinaista myrskyä ei tullut, mutta ilma oli hyvin vaihteleva. Välillä paistoi aurinko ja sitten taas odotimme salamointia. Kun kävelimme Kalevankankaan lasten hautausmaan ohi, se tunnelma jäi mieleeni.

Antti Tiensuu haaveilee vielä joskus kävelevänsä kaikkein tunnetuimman kansainvälisen pyhiinvaellusreitin. Se päättyy Espanjan länsirannikon Santiago de Compostelaan.

– Täytän viidentoista vuoden päästä 50 vuotta. Silloin viimeistään vaelluksen voisi toteuttaa. Eikä Espanjaan ole edes pakko lentää. Voisin mennä lautalla Tallinnaan ja jatkaa siitä kävellen perille maanosan toiselle puolelle.

Hetken väläys Pyhän Patrickin vuorella

Monen muun hiljaisuuden ystävän tavoin myös Antti Tiensuuta vetävät puoleensa Brittein saaret, joiden syrjäseuduilta voi vielä löytää muinaisten kelttien perinteitä.

Erityisesti rikkaan hengellisen ja kulttuurisen perinnön omaava Irlanti puhuttelee syvästi Tiensuuta. Hän on käynyt maassa useita kertoja.

– Köyhän ja takapajuisen kansan kohtalo suuremman valtion vieressä viittaa myös Suomen historiaan.

Näyttelijä haluaa jakaa yhden Irlanti-kokemuksensa. Se tapahtui myyttisellä Pyhän Patrickin vuorella maan länsirannikolla. Legendan mukaan Irlannin kansallispyhimys Patrick paastosi siellä aikoinaan 40 päivää ja yötä.

Kun Antti oli kiivennyt noin 800 metriä korkean vuoren huipulle, hän tapasi siellä erään tuntemattoman miehen.

– Mies kertoi, että oli aikoinaan noussut vuorelle yhdessä poikansa kanssa. Myöhemmin poika menehtyi. Isälle oli tullut tavaksi nousta Pyhän Patrickin vuorelle joka vuosi poikansa muistoksi.

Keskustelun aikana kaksi miestä katseli ympärillä avautuvaa Irlannin avaraa ja vihreää maisemaa.

– Koin, että siinä hetkessä oli jotakin syvästi merkityksellistä. Vuoren huipulla ehkä tapahtui ihmisten välillä se pyyteetön hetken väläys.