Taivaskeron retkipäivän aamu koittaa tuulisena ja viileänä. Länsi-Lapissa, Suomi-neidon kainalossa, voisi jo syyskuun lopulla sataa ensilumi. Säätiedotus kuitenkin lupaa tuulen laantuvan iltaa kohden ja auringonkin näyttäytyvän.

Pallaksen hotellin pihalta on lähdössä ryhmä vaeltajia tunturiin. Suuntaamme heidän perässänsä kohden Vatikurua, Taivaskeron ympyräreitin suositeltua kiertosuuntaa. Laaksossa etenevä polku on hyvässä kunnossa ja mukava kävellä.

Pian lähdön jälkeen osa patikoijista erkanee Palkaskeron kierrokselle. Tunturin kiertävältä vaellusreitiltä mieleeni on jäänyt raskas ja jyrkkä nousu huipulle. Tässä vaiheessa matkaa en vielä tiedä, millainen kiipeäminen on edessä Taivaskerolle.

”Pallasta asuttivat ensin saamelaiset. 1600-luvulla saapuivat suomalaiset uudisasukkaat.”

Taivaskero on Pallastuntureiden korkein laki, joka yltää noin 800 metriä merenpinnan yläpuolelle. Korkeampia huippuja löytyy Suomesta vain Käsivarren alueelta.

Pallaksen luonnossa liikkuessa olen jo oppinut, että kero tarkoittaa pyöreätä tunturinlakea ja kuru on paljakoiden välinen rotko.

Poronhoitoa ja matkailua

Palkaskurussa pysähdymme ihmettelemään tyhjää poroaitausta. Aitauksessa poronhoitajat merkitsevät vuosittain vasat ja erottelevat teurastettavat eläimet.

Pallasta asuttivat ensin saamelaiset. 1600-luvulla saapuivat suomalaiset uudisasukkaat. Poronhoito on alueella vähintään tuhat vuotta vanha elinkeino. Ennen sitä ihmiset elivät kalastuksella, metsästyksellä ja keräilyllä. Kotieläimeksi poro on kesytetty tunturipeurasta.

Vielä 1960-luvun alussa poronhoitajat jutasivat eli vaelsivat porojensa perässä kesälaitumilta talvilaitumille. Nykyään porotokkien perässä ei kuljeta paikasta toiseen. Poronhoitajat muodostavat paliskuntia, jotka vastaavat porojen hoidosta alueillaan. Kesällä porot laiduntavat tuntureilla ja aapasoilla. Syksyksi ne laskeutuvat alas metsiin.

”Saksalaiset sotilaat räjäyttivät Pallas-hotellin vuonna1944 vetäytyessään pohjoisesta.”

Loivan nousun jälkeen saavumme tasanteelle, jossa on taideteos ja vuonna 1938 avatun Pallas-hotellin raunioita. Avajaisten aikaan Lapin matkailu oli nousussa, ja tästä vuoden päästä seudulle valmistui ensimmäinen maantie.

Vanhoista valokuvista näkee, miten funkkistyylinen hotelli oli sisustettu Alvar Aallon huonekaluilla. Saksalaiset sotilaat räjäyttivät rakennuksen vuonna1944 vetäytyessään pohjoisesta. Samalla he polttivat kyliä ja kaikki eteensä sattuneet rakennukset.

Toisen maailmansodan aikana Pallas-hotelli oli Saksan armeijan virkistyskäytössä. Sotilaiden kerrotaan kutsuneen taivaalliseksi kokemaansa Taivaskeroa yhä tunnetulla Himmelriiki-nimellä.

Arvaamaton tunturisää

Vatikurun jälkeen näköalamme laajenee Taivaskerolle. Erämaassa mutkitteleva polku erottuu hyvin maastosta. Kaukana etenevät patikoijat näkyvät pieninä, liikkuvina pisteinä.

Taivaskero on vuonna 1938 perustetun Pallas-Ounastunturin kansallispuiston suosituin reitti. Vuonna 2005 suojelualue laajeni Pallas-Yllästunturin kansallispuistoksi. Viime vuonna puistossa kävijöitä oli noin 600 000.

Metsähallituksen projektipäällikkö Heidi Siiran mukaan hyvällä säällä puistossa eksymisen vaara merkityillä reiteillä on pieni. Luonnonvoimia ei kuitenkaan pidä aliarvioida.

– Taivaskeron reittiin haastavuutta tuovat muuttuvat sääolosuhteet. Alhaalla parkkipaikalla ei hahmota ylhäällä tunturissa puhaltavan tuulen kovuutta. Tunturissa sade voi tulla kylmällä säällä räntänä. Sumu ja usva peittävät helposti näkyvyyden, Siira kertoo.

– Helteellä tunturissa voi puolestaan olla runsaasti paarmoja eikä juomavettä välttämättä ole saatavilla. Tunturissa ei pääse säältä suojaan.

Hyvällä säällä Taivaskeron reitti on kuitenkin turvallinen, ja hotellin sekä alalaakson näkee melkein koko matkan ajan.

Ennen vaellukselle lähtöä tietoa retkikohteista ja sääolosuhteista saa uudistetulta Luontoon.fi-sivustolta ja luontokeskuksista.

– Pallas-Yllästunturin kansallispuiston vanha luontokeskus on purettu. Uusi itsepalveluperiaatteella toimiva lähtöpiste valmistuu vuonna 2026 ja se on sitten aina avoinna, Siira kertoo.

Lähtöpisteeltä retkeilijät saavat tietoa reiteistä, alueen palveluista ja luonnosta sekä opastusta vastuulliseen retkeilyyn. Siellä on myös mahdollisuus käydä vessassa.

– Pallas-Yllästunturissa reittimerkinnät ja taukopaikat ovat hyvässä kunnossa. Monien polkujen äärelle pääsee omalla autolla tai julkisilla kulkuneuvoilla. Suositut hiihtokeskukset ovat lähellä ja alueella on paljon matkailijoita.

Luonnon suojelemiseksi reittejä on kestävöitetty ja vaeltajien ei näin tarvitse jatkuvasti katsoa jalkoihinsa.

Olympiatulen sytytyspaikka

Taivaskeron reitillä erotamme kaukaa säännöllisin väliajoin asetellut kepit. Etäisyyden ilmoittavia viittoja on risteyksissä.

Vaelluksemme määränpään lähestyessä saavumme tienhaaraan, josta polku jatkuu Hetta-Pallas -reittinä. Suomen vanhin vaellusreitti on noin 60 kilometriä pitkä ja sen kiertämiseen kuluu helposti useita päiviä.

Polku Taivaskerolle erkanee vasemmalle ja suuntaamme kulkumme sinne. Edessä on jyrkähkö nousu pitkin rakkaa, mustaa liuskekivikenttää.

”Huipulta tunturien ketju erottuu sinertävässä, utuisessa hämyssä. Pelkistetyssä maisemassa ärsykkeitä on vähän ja mieli lepää.”

Tunturin paljaalla laella huppu, pipo sekä hansikkaat suojaavat kylmältä tuulelta. Maisemia kuvatessa paljaat sormet kohmettuvat nopeasti.

Huipulta ympäröivä erämaa avautuu pitkälle ja tunturien ketju erottuu sinertävässä, utuisessa hämyssä. Kaukana kimmeltävät Jerisjärvi ja Pallasjärvi.

Tuntureilla ja rotkoissa valot ja varjot vaihtuvat kiehtovasti puolipilvisellä säällä. Pelkistetyssä maisemassa ärsykkeitä on vähän ja mieli lepää. Ilma on puhdas ja kovassa tuulessa voi keskittyä olennaiseen, pystyssä pysymiseen. Täällä tunnen olevani lähellä taivasta.

Taivaskerolla näemme kävijöiden kokoamia erilaisia kivikasoja. Eniten vaeltajia on kokoontunut kiviröykkiön luo, jonka päällä näkyy Helsingin vuoden 1952 kesäolympialaisten olympiatulen soihdun sytytyksen muistolaatta.

Tulen sytytti metsäneuvos Jarl Sundquist keskiyöllä 6.7.1952. Tavoitteena oli saada soihtu syttymään keskiyön auringon säteistä parabolisen peilin avulla. Pilvisen sään vuoksi tuli sytytettiin kuitenkin avoliekistä.

Taivaskerolta viestijuoksijat veivät tulen Tornioon, jossa se kohtasi Kreikasta kuljetetun olympiatulen. Torniosta soihdun matka jatkui Helsingin Olympiastadionille.

– Taivaskero on korkea paikka, jonne pääsee suhteellisen helposti. Kesällä huipulle paistaa esteettä yöttömän yön aurinko. Ainakin nämä seikat vaikuttivat sytytyspaikan valintaan, Heidi Siira kertoo.

Jotkut kiipeävät Taivaskerolle varta vasten katsomaan muistolaattaa. Kävijöitä houkuttelevat myös karu tunturiluonto ja laelta pitkälle pohjoiseen aina Ounastunturille asti avautuvat maisemat.

– Taivaskeron keskivaativa reitti on nousumetreistä huolimatta hieman helpompi kävellä kuin huipulta paikoin jyrkempi ja kivikkoisempi Palkaskeron polku. Vaativuus riippuu kävelijän kuntotasosta. Taivaskerolle lähtiessä on jaksettava kävellä useampia tunteja paikoin epätasaisessa maastossa, Siira sanoo.

Lapin kahdeksan vuodenaikaa

Taivaskerolta polku kiemurtelee alas kohden uusia kuruja ja keroja. Laskeutuminen huipulta tuntuu eniten polvissa. Rinteen loivetessa askel kevenee.

Osa Taivaskeron huiputtaneista patikoijista kuvaa toisiaan Laukukeron rinteessä. Hiljaisuus on rikkumaton, ja pysähdymme evästauolle tuulelta suojaisaan paikkaan.

Reissusyksynämme ruska on Lapissa tavanomaista huonompi ja vain paikoitellen varvikko hehkuu väreissä.

Parin kuukauden päästä Lapissa alkaa kaamos, ja aurinko näyttäytyy vain hetken taivaanrannassa. Kaamokseen valoa tuovat revontulet.

Joidenkin mielestä Lapissa vuodenaikoja on jopa kahdeksan: pakkastalvi, hankikantokevät, jäidenlähtökevät, keskiyönaurinko, sadonkorjuu, ruska, ensilumi ja joulukaamos. Näin pohjoisessa vuodenajat vaihtuvat eri tahtiin kuin muualla Suomessa.

Poimin maasta suuhuni kaarnikoita eli pohjanvariksenmarjoja. Yhtään eläintä emme ole reitillä nähneet. Edes Pallas-Yllästunturin kansallispuiston tunnuslintu pulmunen ei ole tiellemme lentänyt. Tähän aikaan vuodesta porotkin viihtyvät tuntureita ympäröivissä metsissä.

Matkan viimeinen tunturi on hotellin pihalle näkyvä Laukukero. Tunturin ulkonäkö vastaa hyvin sen nimeä: kyseessä on avoin, tasaisesti nouseva tunturi. Rinteessä näkyy yhä toimivia vanhoja hiihtohissejä. Laskettelumäki erottuu vain heikosti ympäröivästä paljakasta.

Pallaksen laskettelurinteet on haluttu pitää mahdollisimman luonnonmukaisina. Alueen ensimmäiset, aikoja sitten puretut hiihtohissit rakennettiin Palkaskerolle 1950-luvulla.

Tutkimusretkeilijöitä ja kansanperinteen tallentajia

Laskeutuminen kivistä ja jyrkkää Laukukeroa etenee hitaasti. Tässä vaiheessa matkaa kauniiden maisemien ääreltä ei ole kiire pois. Ajatukset kulkeutuvat aikaan, jolloin ensimmäiset tutkimusretkeilijät saapuivat Lappiin.

Tunnetuimpia Lappi-kirjailijoita olivat italialainen Giuseppe Acerbin ja ruotsalainen A.F. Skjöldebrand. Molemmat julkaisivat tahoillaan vuoden 1799 matkastaan kertomukset ja tekivät näin seutua tunnetuksi ympäri Euroopan.

Luonnontieteilijä Justus Montell rakennutti omaksi tukikohdakseen tunturiin Montellinmajan. Juuri hän antoi alkusysäyksen Pallaksen ja Mallan luonnonsuojelulle 1910-luvulla. Saksalaisten jäljiltä uudelleen rakennettu maja on lukittu nähtävyys reitin varrella.

Suomalaisen kansanperinteen tallentajien Samuli ja Jenny Paulaharjun retket ulottuivat 1920- ja 1930-luvuilla Lappiin ja Jäämerelle saakka.

Samuli Paulaharjun kirjoista muistan lukeneeni tarinoita rumpuja soittavista Lapin noidista, pyhistä seitapaikoista ja kaksipohjaisista saivojärvistä. Seitakiville vietiin uhreina kalanpäitä ja niitä voideltiin kalanrasvalla. Lapissa luonnonusko eli pitkään kristinuskon rinnalla.

Pallaksen hotellin pihalle saavumme valoisaan aikaan. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja tuuli on tyyntynyt. Runsaan kahdeksan kilometrin reitin kiertämiseen kului taukoineen vajaat viisi tuntia. Taivaskero on tarkoitettu päiväretkikohteeksi.

Suomen kansallispuistot on jaettu vyöhykkeisiin, ja Pallaksella yöpyminen on sallittu vain taukopaikkojen läheisyydessä.

– Hotellia lähin telttailupaikka on Pallaskota ja seuraava löytyy kauempaa Rihmakurusta. Kukaan ei patikoijia tunturista häädä, mutta Taivaskeron reitiltä on tultava yöksi pois. Telttailu kivikossa on vaikeata ja tämän vuoksi reitillä ei ole taukopaikkojakaan, Heidi Siira sanoo.