Thaimaasta pienenä Suomeen adoptoitu Supavit Nummelin, 27, on maamme ainoa koulutettu kirkontorniteknikko, joka korjaa, huoltaa ja valaa päätyökseen kirkonkelloja. Hänen sydäntään lähellä ovat myös urut sekä rautatiet vetureineen ja junavaunuineen. Kaikkia näitä ja paljon muuta – kuten oman kappelin – hän on rakentanut omin käsin.

Tutun Joulukirkkoon-laulun sävelet kajahtavat komeasti Supavit Nummelinin kotikappelin uruista. Kello löi jo viisi, lapset herätkää, Juhani ja Liisi, muuten matka jää.

– Lisäksi Kilisee, kilisee, kulkunen on yksi lempijoululauluistani. Myös Marian poika kuuluu suosikkeihini ja sitä olen laulanut kuorossakin. Kun kuulen sen laulun, tiedän adventin alkaneen, Nummelin kertoo.

Seuraavaksi hän soittaa pätkän Ilouutinen-laulusta.

– Kertosäe Tulkaa kaikki nyt laulamaan, on poika syntynyt maailmaan saa silmäni loistamaan ja tuntuu kuin lähtisin leijumaan ilmassa.

Urkuja Nummelin soittaa intensiivisesti ja innostuneesti. Soitto näyttää niin kevyeltä, että on helppo kuvitella hänen melkein leijuvan painottomassa tilassa.

Kotona kahdeksat urut

Nummelin on itse rakentanut urut, joita soittaa. Kotonaan Kimonkylässä itäisellä Uudellamaalla hänellä on kahdeksat urut, joista viidet sijaitsee kappelissa ja neljät on soittokunnossa.

– Halusin hyvät urut. Katselin hintoja ja tajusin, että minun pitää tehdä ne itse. Tällaiset urut maksaisivat jopa 200 000 euroa, Nummelin kertoo.

”Teen kaiken täysillä tai sitten en ollenkaan. Välimaastoa ei minulle ole.”

Urut ovat kiehtoneet Nummelinia lapsesta asti, kuten kaikki muukin mekaanisesti tuotettu ääni ja musiikki.

Nummelinin rakentamat urut ovat hybridiurut, joissa on kuusi oikeaa äänikertaa ja virtuaalisia äänikertoja.

– Urkupillejä näissä uruissa on Turun Pyhän Ristin kappelin uruista sekä Hausjärveltä ja Mäntsälästä, Nummelin kertoo.

Urkujen rakentamiseen hän perehtyi oppipoika-kisällimenetelmällä, ystävien neuvoilla ja etsimällä tietoa aiheesta.

– Teen kaiken täysillä tai sitten en ollenkaan. Välimaastoa ei minulle ole, Nummelin sanoo.

Urkuihin hän on perehtynyt niin syvällisesti, että osaa myös korjata niitä.

– Yksi ensimmäisiä urkukorjauksiani oli Kerimäen kirkon urkujen venttiilin korjaus.

”Itku tuli, kun sain soittaa niitä”

Urkuja Nummelin alkoi soittaa jo yläkouluiässä. Ensimmäinen opettaja oli silloisen kotiseurakunnan kanttori Vantaan Rekolassa. Soitto-oppia hän sai myös monien muiden seurakuntien kanttoreilta.

Nummelinin urkujensoittoa voi kuulla muun muassa hänen kotikappelissaan sekä konserteissa.

– Toissavappuna urkukonsertissa soitin Käärijän kappaleita uruilla. Haluan saada etenkin nuoret kiinnostumaan urkumusiikista ja tulemaan mukaan seurakunnan toimintaan.

Urkujensa äärellä istuva Nummelin ei malta istua paikoillaan vain juttelemassa. Sormet hakeutuvat taas koskettimille. Tällä kertaa vuorossa on yksi hänen lempikappaleensa: Goldplayn Viva La Vida.

– Tykkään soittaa kaikenlaista ja kuulijoita yllättävääkin musiikkia uruilla. Myös esimerkiksi Karibian merirosvot -elokuvan tunnusmusiikki sopii hienosti uruille.

Nummelin on soittanut urkuja myös matkoillaan maailmalla. Yksi kokemus on ylitse muiden.

– Ostin lentolipun Espanjaan käydäkseni katsomassa Palman Santanyissä vanhoja, vuonna 1762 rakennettuja urkuja. Näissä historiallisissa uruissa on maailman suurin mixtuur eli urkujen äänikerta.

Nummelin ei päässyt vain näkemään urkuja vaan myös soittamaan niitä.

– Ihan ketä tahansa urkuria ei päästetä niitä soittamaan. Monen mutkan ja monen ihmisen kautta onnistuin saamaan soittoluvan, Nummelin kertoo.

Mitkään sanat eivät hänen mukaansa riitä tämän historiallisen soittimen upean äänen kuvailemiseen.

– Itku tuli, kun sain soittaa niitä. Soitin sataprosenttisen improvisaatiosävellyksen, joka oli vanhaa espanjalaista tyyliä. Tein siellä myös urkuäänityksiä.

Nummelin kaivaa kännykästään yhden äänityksistä.

– Kappaleen lopussa urun kaikki äänikerrat ovat päällä. Kuuntele näitä horisontaalitrumpetteja!

”Hahmotan äänet kuvina, väreinä, pyörteinä, sävyinä ja sävelkorkeuksina.”

Nummelinin silmät loistavat, kun hän elää soittohetkeä uudelleen videon äärellä.

– Rakastan tuottaa ääntä mekaanisesti. Kun olin lapsi, minulle aina sanottiin, ettei saa mekastaa. Nyt se on mahdollista ja superkivaa.

Nummelin ei halua määritellä itseään, saati kutsua itseään erityislahjakkaaksi.

– Minulla on absoluuttinen sävelkorva. Muistan äänet äärimmäisen hyvin ja hahmotan ne kuvina, väreinä, pyörteinä, sävyinä ja sävelkorkeuksina.

Tilaa ja rauhaa mekastaa

Neljä vuotta sitten Supavit Nummelin oli menossa Riihimäelle katsomaan taloa, jonka oli kiinnostunut ostamaan kodikseen. Tori.fi ssä tuli kuitenkin vastaan Kimonkylässä sijaitseva vanha maatila piharakennuksineen, joten Nummelin ajoikin Kimonkylään eikä Riihimäelle.

– Tiesin heti, että tämä on minun paikkani. Täällä oli tilaa riittävästi, eikä naapureita liian lähellä, joten saan mekkaloida rauhassa.

Tila on alun perin tunnettu nimillä Ryynelä ja Sihvola. Siihen kuuluu seitsemän rakennusta.

Päärakennuksessa on Nummelinin koti yhdessä kerroksessa. Samassa kerroksessa on myös kappeli. Toisessa kerroksessa on majoitustiloja, jotka ovat kaikkien majoitusta tarvitsevien käytössä.

Entisen navetan vintillä on kellomuseo. Talon vieressä ja katolla on kirkonkelloja ja piha-alueelta löytyy myös 600 millimetrin raidevälillä olevaa kapearaiteista rautatietä.

Koulusta kotiin itse rakennetulla junalla

Rautatiet ovat yksi Nummelinin intohimoista ja harrastuksista. Alkuinnostus tuli jo lapsuudessa rautateillä työskentelevältä isältä.

– Isällä oli omakotitalon yläkerrassa pienoisrautatiekokoelma. Jo lapsena ajattelin, että minä en halua pienoisrautateitä vaan oikean rautatien.

”Kun ammattikoulu päättyi, muut tekivät jakkaroita tai tuoleja. Minä rakensin veturin ja ajoin koulusta pois omalla junalla.”

Tämänkin toiveensa Nummelin on siis toteuttanut. Hän on rakentanut pihapiiriin rautatietä, jota on nyt valmiina kilometrin verran. Rautatien lisäksi hän on rakentanut vetureita. Niitä ja junavaunuja hän on tuonut myös valmiina ulkomailta. Vetureita on kuusi, junavaunuja kaksitoista.

Nummelin luonnollisesti huoltaa ja korjaa itse myös veturit. Hänellä on useita ammattitutkintoja. Hän on puuseppä, metallimies, hitsaaja ja koneistaja. Ammattitutkinnot hän teki ammattikoulussa peruskoulun jälkeen nopeassa tahdissa.

– Kun ammattikoulu päättyi, muut tekivät jakkaroita tai tuoleja. Minä rakensin veturin ja ajoin koulusta pois omalla junalla.

Nummelin on opiskellut myös muun muassa verhoilua ja konservointia sekä opettanut Aalto-yliopistossa arkkitehtuurin materiaalioppia. Hän on myös työskennellyt hetken Kansallisoopperassa lavastajana.

– Tykkään tehdä asioita käsillä. Pietarinkirkkokin on ihmisen tekemä rakennus. Ei se sen kummempaa ole: kun kiinnostun ja innostun jostain, otan asioista selvää, opettelen, suunnittelen ja teen.

Suomi on kirkonkellojen kehitysmaa

Supavit Nummelinin pääansiotyö on kirkonkellojen huoltaminen, valaminen, asentaminen ja korjaaminen sekä kirkontornien korjausrakentaminen. Hän on Suomen ainoa kirkontorniteknikko ja saanut oppinsa siihen ulkomailla.

– Yritykseni nimi on Suomen Kirkonkellohuolto Oy. Töitä on enemmän kuin ehdin tehdä.

Kirkonkelloista huolehtimisen Nummelin kokee olevan kutsumustyö Jumalalta.

– Tähän työhön minut on luotu. Suomessa ei tällä hetkellä pärjättäisi ilman minua.

Suomea Nummelin kutsuu kirkonkellojen kehitysmaaksi.

– Ruotsin vallan aikana Suomessa oli kirkonkellojen ammattilaisia, mutta sittemmin kirkonkellojen korjaaminen jäi konepajoille, joilla ei ollut riittävää tietoa ja osaamista. Niinpä kirkontornit kelloineen alkoivat rappeutua.

Nummelin harmittelee myös sitä, että Suomessa siirryttiin kirkonkellojen keinutussoitosta läppäyssoittoon, jossa kello on paikallaan ja sitä lyödään sisä- tai ulkopuolelta joko kellon omalla kielellä tai ulkoisella soittovasaralla.

– Vain keinutussoitossa kellojen ääni on parhaimmillaan.

”Soitin Säkkijärven polkan kirkonkelloilla. Soitto kuului kymmenien kilometrien päähän.”

Nummelin ei soita musiikkia vain uruilla vaan myös kelloilla. Hän on konsertoinut kirkonkelloilla muun muassa Irlannissa, jossa hän soitti suomalaista musiikkia.

– Soitin esimerkiksi Säkkijärven polkan kirkonkelloilla. Soitto kuului kymmenien kilometrien päähän.

Kirkonkelloista Nummelin kiinnostui jo lapsena, jolloin hän rakensi legoista kirkontorneja kelloineen.

– Yläkouluiässä sain soittaa Uspenskin katedraalin kelloja, ja elämäni ensimmäisen liturgisen soiton tein Joensuun Pyhän Nikolaoksen kirkossa.

Joulun alla kellonkorjaaja on täystyöllistetty

Nummelinin kappeli valaistaan aina elävin kynttilöin. Ikkunat on pimennetty. Koska juttelemme joulusta, Nummelin on pukeutunut valkoiseen kaapuun, jonka uskonnollisaiheiset kirjailut ovat vaalean lilan väriset.

– Valkoinen on joulun liturginen väri, Nummelin selittää.

Asu on löytynyt Unkarin matkalta ja se on alttaripalvelijan vaate.

Nummelin pukeutuu aina kaapuihin.

– En edes omista farkkuja. Yksi puku tai ainakin puvun takki minulla taitaa olla, mutta en muista koska olisin käyttänyt sitä.

Kaulassa Nummelinilla on aina risti. Käyttöristejä on makuuhuoneen vaatekaapin ovessa ainakin kolmisenkymmentä.

– Ennen kellonsoittajan tehtävä oli liturginen tehtävä. Haluan pukeutumisellani korostaa, että olen kirkon palveluksessa, Nummelin selittää vaatevalintojaan.

Joulu merkitsee Nummelinille ennen kaikkea kiireistä työaikaa.

– Kaikki haluavat saada kirkonkellonsa toimimaan ennen joulua. Viime jouluna istuin perheeni kanssa joulupöydässä puolitoista tuntia, muutoin olin kirkossa. Joulu on kirkollinen juhla ja joulu on minulle juuri kirkossa.

Lapsuuden jouluista Nummelin muistaa erityisesti sen, että isoäidit olivat mukana yhteisessä joulunvietossa.

– Uskonnollista sisältöä lapsuusjouluissani ei erityisemmin ollut, mutta kävimme joulukirkossa laulamassa.

Puheissa Jumalan kanssa

Nummelin syntyi lokakuussa 1998 Thaimaassa. Hänet hylättiin vauvana ja suomalainen Nummelinin pariskunta adoptoi hänet ja toi Suomeen vuoden ikäisenä.

– Syntymäni perusteella olisin buddhalainen. Nyt olen luterilainen, joskin myös ortodoksinen jumalanpalveluselämä on minulle tuttua etenkin kirkonkellojen kautta. Kaikki uskonnot ja perinteet kiinnostavat.

Usko ei ollut elämän keskiössä Nummelinin lapsuudessa eikä vielä rippikoulussakaan.

– Yläkouluikäisenä tykkäsin kyllä olla kirkossa. Kirkko on ollut turvapaikkani, turvallinen tila, jossa on ystävällisiä ihmisiä ja tilaa kaikille tunteille. Ilman kirkkoa minua ei enää olisi, Nummelin sanoo.

Lapsena Nummelinia kiusattiin koulussa. Syynä oli paitsi erilainen ulkonäkö etenkin erilaiset kiinnostuksen kohteet.

– Olin kiinnostunut täysin eri asioista kuin muut ikäiseni. Muut pelasivat tietokonepelejä, kun minä purin tietokoneita ja tutkin niiden sisuksia. Etenkin sähkö ja höyrykoneet kiinnostivat, Ja kuumailmapallot, joita rakensin lapsena. Yksi putosi naapurin katolle ja meinasi sytyttää tulipalon.

Aluksi Nummelin yritti piilotella erilaisuuttaan.

– Yläkouluiässä tajusin, että erilaisuus on rikkaus, eikä sitä kannata peitellä. Ajattelin, että koska olen erilainen, olen sitten todella erilainen. Halusin käyttää aikani ja energiani asioihin, jotka kiinnostivat minua.

Nummelinin uskonnollinen vakaumus syveni Innsbruckin matkalla.

– Kävelin yksin keskiyöllä ja kuulin kirkonkellojen lyövän. Juttelin tuona yönä paljon Jumalan kanssa ja Hän vastasi minulle.

Pyhän kohtaamisen kappeli

Nummelin myöntää maailman nykytilanteen vaikuttavan synkältä ja siksi hän seuraa uutisia lähinnä otsikkotasolla.

– En voi maailmantilanteelle mitään, ja siksi en halua stressata liikaa. Haluan olla iloinen ja innostaa ihmisiä.

Mikä antaa Nummelinille uskoa parempaan tulevaisuuteen?

– Toivo, rakkaus ja kohtaamiset. Ilman kohtaamisia ei ole toivoa, ilman kohtaamisia ei ole rakkautta, ilman rakkautta ei ole kohtaamisia ja ilman toivoa ei ole rakkautta.

Nummelinin kotikappeli on nimeltään Pyhän kohtaamisen kappeli.

– Pyhyys tulee kappeliin ihmisten ja kohtaamisten kautta, muutoin kappeli on vain materiaa.

Yksi Nummelinin unelmista liittyy uuden kirkkotilan rakentamiseen.

– Tämä kappeli on kuin pienoismalli. Uudessa rakennuksessa idea on sama: ekumeeninen ja yhteisöllinen kohtaamispaikka, jonne kaikki ovat tervetulleita.