Hannes Tuovinen on elänyt jo 102 vuotta. Sodan kokenut Rukajärven veteraani ymmärtää elämän arvon ja painottaa, että sodan päätyttyä vihollinenkin on jälleen yksi meistä, ihminen. Pitkän ikänsä salaisuudeksi Tuovinen arvioi hyvien geenien lisäksi tasapainon: elämässä tarvitaan sekä työtä, lepoa että hupia.

Kun Hannes Tuovinen oli 18-vuotias, hän lähti sotaan. Vaihtoehtoja ei ollut. Rintamalle oli mentävä. Sota vei elämästä kaksi vuotta.

– Sota on julmaa, siinä ei ole mitään ihailtavaa, Tuovinen sanoo.

Sodassa erilaiset persoonat tulivat näkyviksi, jokainen asettui paikalleen omalla tavallaan. Eripurakin oli luonnollista, mutta hyökkäyksen hetkellä omien joukkojen oli toimittava yhdessä. Suunta oli kaikilla sama ja siitä pidettiin kiinni.

Rauha tarkoittaa sodan käyneelle Tuoviselle ensi sijassa vapautta.

– Rauha lähtee aina itsestä ja meidän kaikkien tulisi tehdä työtä sen hyväksi ja pyrkiä sitä kohden.

Hannes Tuovinen muistuttaa, että vaikka sodan aikana vihollinen on vihollinen, niin rauhan aikana hän on yksi meistä.

– Veli venäläinen on tarpeineen, toiveineen ja unelmineen samanlainen ihminen kuin mekin.

– Kansalaiset tekevät niin kuin johtajat käskevät, ja varsinkin Venäjällä yhteiskunnan rakenteet vaativat sitä, Tuovinen sanoo.

Hän seuraa jatkuvasti maailmantapahtumia.

– Minusta tuntuu, että tänä päivänä lietsotaan sotaa enemmän kuin pitkään aikaan. Liekö maailmassa ollut koskaan tällaista tilannetta kuin nyt, Tuovinen pohtii.

Paljon nähneen veteraanin viesti nuoremmille on kuitenkin kannustava: Älä huoli huomisesta. Kyllä tästäkin selvitään. Huomiseen pitää luottaa.

Nuoruus alkoi vasta sodan jälkeen

Hannes Tuovisen elämän parhaimmat muistot liittyvät sodan jälkeiseen aikaan.

– Tuntuu, että todellinen nuoruus alkoi vasta silloin. Sodassa tein aikuisen työn. Rauhan tultua saatoin asettua vapauteen.

Palattuaan kotiin Varpaisjärvelle Savoon Tuovinen jatkoi elämää vanhojen tuttujen, ystävien ja perheen parissa.

– Heidän kanssaan sain leikkiä ja temmeltää rauhassa. Sotaa ei kyllä leikitty. Olimme kaikki kokeneet sen oikeasti.

Nuori mies alkoi käydä tansseissa heti, kun se oli jälleen mahdollista. Suomessa kun oli voimassa jaksoittain tanssikielto 1939 talvisodan alusta lähtien aina vuoteen 1944 saakka. Lopullisesti tanssikieltorajoitukset poistuivat vasta syyskuussa 1948.

Tanssikiellon aikana edes häissä ei tanssittu. Vain hääpari sai pyörähtää yhden valssin muiden katsellessa.

Mutta hupia kansa kaipasi. Näin nuori Tuovinenkin, joka nyt kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin muistelee nurkkatansseja, joita isojen talojen isännät järjestivät.

– Lavatansseja ei silloin ollut, mutta myöhemmin järjestettiin kenttätansseja.

Kun kesällä löytyi hyvä hiekkakenttä, laitettiin tanssit pystyyn. Soittajat tulivat milloin mistäkin. Ensin tanssittiin vain huuliharpun soidessa, myöhemmin mukaan tulivat maniskat ja viulut.

Vaimoa Tuovinen ei kuitenkaan löytänyt tansseista. Yhteiseen elämään johdatti paikallinen koulu, johon tuleva vaimo tuli opettajaksi.

Askel kerrallaan tutustuttiin. Hannes oli mukana paikallisessa näytelmäkerhossa, jossa myös vaimo näytteli.

– Ja sitä näytelmää kesti sitten yli kuusikymmentä vuotta.

Viimeiset neljäkymmentä vuotta Hannes Tuovinen on asunut Vihdin Nummelassa, jonne hän muutti vaimonsa kanssa eläkeiässä pojan perheen perässä.

Vaimo kuoli viisitoista vuotta sitten, ja sen jälkeen Hannes on elellyt kodissaan yksin.

Työtä ja hupia

Moni kysyy Hannes Tuoviselta pitkän iän salaisuutta.

– Ei siinä mitään salaisuutta ole! Minun kohdallani tämä on ihan julkista, hän nauraa.

Yhtenä apuna pitkään ikään ovat epäilemättä olleet hyvät geenit. Myös moni Tuovisen sisaruksista lähentelee sadan vuoden ikää. Yksi on 96-vuotias ja nuorin 89-vuotias.

Hannes Tuovinen muistuttaa, että työnteko on elämän lääkettä. Ihmisen ei ole hyvä olla toimettomana.

– Työtön ihminen menee liikaa itseensä, pyörii vain oman elämänsä kehässä eikä ole mukana maailman menossa.

Vaikka kiire on nykyajan kirosana, muistuttaa Tuovinen siitä, että kun työtä on enemmän kuin ehtii tehdä, ei ihmisellä riitä aikaa turhaan miettimiseen.

Valittamista kuulee Tuovisen mukaan liikaa.

– Suomessa on hyvä elää!

– Nykyaikana työlle on sentään säädökset, miten sitä tehdään ja missä aikataulussa.

Oman työuransa Hannes Tuovinen teki pääosin maatilallaan Varpaisjärvellä. Siinä sivussa hän toimi sekatyömiehenä, tarttui tarpeen tulleen hommaan kuin hommaan.

– Maatalossa oli viljelysten lisäksi eläimiä, jotka vaativat hoitoa aamusta iltaan. Välillä piti olla savolaisittain varppeillaan yölläkin, Tuovinen muistelee.

Eläimistä saatiin myös puhdasta ravintoa. Eineksiä ei syöty.

Tuovinen kertoo olevansa kaikkiruokainen.

– Syön kaikkea mikä sisuksissa sulaa, sanoo hän iloisesti.

Yksi erityisen mieluinen ruoka menneisyydestä muistuu mieleen. Sitä löytyy tänä päivänä ruokapöydistä enää harvoin.

– Muistelen lapsuuden sikarokkaa. Juuri teurastetusta eläimestä tehtiin ensimmäinen keitto, johon käytettiin lihaa ja eläimen sisälmyksiä, vertakin.

Makeita herkkuja Tuovinen ei kaipaa. Alkoholia on elämässä kulunut vähän, ja tupakkaa Tuovinen kertoo oppineensa polttamaan vasta armeijassa. Silloinkin melkein pakon edessä.

– Armeijassa saimme muonitupakat ja olihan ne sitten poltettava. Kun pääsin siviiliin, lopetin tupakoinnin. Ei siitä pitkää tapaa tullut.

”Kävin aiemmin joka päivä uimahallissa. Vaimo uskoi, että kohta evät jo kasvavat selkääni.”

Olennaista elämässä on 100-vuotiaan kokemuksen mukaan tasapaino. Työ vaatii vastapainokseen lepoa. Ja hupiakin elämästä pitää joskus löytyä, ilman sitä ei jaksa.

Jos Tuoviselle oli nuorempana hupia näytellä tai tanssahdella kenttätansseissa, muodostui uinnista eläkeiässä rakas harrastus.

– Kävin aiemmin joka päivä Nummelan uimahallissa. Vaimo uskoi, että kohta evät jo kasvavat selkääni. Yhtenä talvena uintikilometrejä kertyi yli 580.

Ihmisiä kaikki

Yli 100-vuotiaana uiminen on jäänyt, ja kävelemisen apuna Hannes Tuovisella on rollaattori. Liikkumista se ei estä. Sotaveteraani saa jatkuvasti kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin.

Tällä hetkellä Suomessa on elossa noin 300 veteraanimiestä ja noin 600 veteraaninaista. Haastattelussa läsnä olevan pojan mukaan Hannes on iloisena veteraanina valikoitunut julkisuuden henkilöksi, joka on istunut päivällisillä niin ministerien, piispojen kuin presidenttienkin kanssa. Sauli Niinistön aikana kutsu tuli myös Itsenäisyyspäivän juhliin.

Aluksi tapaamiset jännittivät Tuovista, mutta nyt hän on jo tottunut niihin.

– Heidän kanssaan on mukava jutella. Tavallisia ihmisiä he ovat niin kuin muutkin, Tuovinen sanoo.

Kuljettajana toimii aina oma poika. Hän istuu tilaisuuksissa kuitenkin kauempana eikä ota osaa keskusteluun, vaan siirtyy sivuun lehdistön, turvamiehien ja adjutanttien kanssa. Protokolla määrää näin.

Hannes Tuovinen iloitsee kohtaamisista ja myös siitä, että veteraaneista pidetään nyt hyvää huolta.

– Silloin kun sota loppui, invalideja ja evakkoja oli paljon. Apua ei juuri saanut. Aika meni heidän hoivaamiseensa ja asioiden hoitamiseen. Moni näkymätön vaiva jäi huomaamatta.

Vuosien jälkeen myös Tuovinen on päässyt kuntoutukseen. Olo parani entisestään ja oli hienoa saada tavata muita veteraaneja. Rintamakavereita hänellä ei enää elossa ole.

Vuonna 2025 Hannes Tuovinen valittiin Vuoden vihtiläiseksi. Äänestäjistä yli 80 prosenttia halusi antaa tämän kunnianosoituksen hänelle. Myös Vuoden papan kunniakirja on olohuoneen seinällä.

Heti eteisessä vierailijan silmiin pistää kunniakirjoista arvokkain: jokaisen Suomen kansalaisen palvelemisesta kertova Suomen puolustusvoimain ylipäällikön Marsalkka Mannerheimin Päämajassa vuonna 1944 myöntämä II luokan Vapaudenmitali.

Äidin virrenveisuu toi turvaa

Kun keskustelu kulkeutuu kirkkoon ja uskoon, Tuovinen hiljentyy. Hengellisyys on syvä henkilökohtainen asia.

– Kirkko on antanut elämääni paljon, mutta mitä, sitä on vähän vaikea avata, Tuovinen sanoo.

Muistoja kuitenkin löytyy.

– Vuonna 1939 aloitin rippikoulun. Kävelimme omalta kylältä yli kaksikymmentä kilometriä papin luo. Olin aina yhden yön kortteerissa.

Rippikoulu eteni suunnitelmien mukaisesti, kunnes pappi kertoi Venäjän hyökänneen Suomeen. Rippikoulu oli keskeytettävä.

Luoja soi uuden mahdollisuuden seuraavana keväänä ja Tuovinen sai nauttia konfirmaatiossa ensimmäisen ehtoollisen.

”Rukoillessa mieleen nousevat menneet ja tulevat päivät, sodan ja vapauden ajat.”

Hannes Tuoviselle kirkko on aina ollut luonnollinen osa elämää.

– Jo lapsuudesta muistan turvallisuuden tunteen, kun kotona äiti taloustöitä tehdessään lauleskeli virsiä.

Jumalanpalvelukset kutsuvat yhä. Nummelan seurakuntatalosta on tullut Tuoviselle rukouksen paikka.

– Rukoillessa mieleen nousevat menneet ja tulevat päivät, sodan ja vapauden ajat. Ajattelen, että kirkko on tärkeä opettaja, turvan ja rauhan tuoja.

– Sitä rauhaa toivon nyt koko maailmaan, sotaveteraani Hannes Tuovinen sanoo.