Oma puutarha on jokaiselle paras puutarha, sanovat perintöpuutarhastaan kirjan kirjoittaneet Pirjo Silveri ja Aino Öhman. Äiti ja tytär korjaavat Sastamalan Vinkkilän kylässä satoa pihapiiristä, joka on ollut suvun aarreaitta jo kuusi sukupolvea. Monella kasvilla on juurensa pappiloiden puutarhakulttuurissa.

Kesäinen kukkaloisto on jo hyvästelty, mutta puutarhassa on lokakuussa vielä paljon elämää. Tietokirjailija Pirjo Silveri tekee kaikkina vuodenaikoina aamuisin kierroksen kasvien keskellä.

Vaikka muita ei aamutuimaan vielä näy, hän ei ole yksin. Kokemäenjoen latvassa sijaitseva Haapakan tila Sastamalassa on ollut suvun hallussa jo kuusi sukupolvea. Edesmenneet elävät kaikki täällä, puissa ja perennoissa ja niiden yli sadan vuoden taakse haarovissa tarinoissa.

Päivät lyhenevät ja syystöitä on vielä paljon jäljellä. On jakotaimien istutusta, gladiolukset täytyy nostaa, ja viimeiset perunat. Minttuakin vielä korjataan ja kuivataan. Siementen kerääminen on sekin oma työnsä. Niitä Silveri ottaa talteen ainakin tillistä, korianterista, persiljasta, pinaatista, pavuista ja kehäkukista.

Turusta äitiään usein auttamaan tuleva biologi ja ruotsintaja Aino Öhman kiertää kukkapenkeissä etsimässä myöhäisiä kehäkukkien ja krassien kukintoja. Niistä hän saa kauniit koristeet tyttärensä syntymäpäiväkakkuun. Heikki-papan valkoinen malvakin kukkii vielä.

Paraatipaikalla pihan keskellä komeilee Aakusti-papan hevosvetoinen heinäharava. Se lojui pitkään suulin takana ruostumassa, mutta Mirja-mummun kuoleman jälkeen härveli vieritettiin keskelle pihaa.

– Mummu näki siinä lapsuuden työnteon, mutta me ihailemme raudan estetiikkaa, Aino Öhman kertoo.

Taidetta on täällä nähty myös vanhan hetekan jousissa, jotka on tuettu pystyyn heinäseipäiden varaan. Villiviini on saanut vuoteenpohjasta kiipeilyalustan.

Mullan alta maailmalle

Mullan alla suikertavia juuria ja kasvien historiaa tutkiessaan Silveri ja Öhman saivat idean. He kirjoittaisivat kirjan tästä puutarhasta ja sen ihmisistä tarkoituksenaan innostaa lukijoita kaivautumaan uteliaasti ja kiitollisuudella oman elinpiirinsä vihreisiin keitaisiin.

Kasvien, sukulaisten ja kotiseudun historia vei pitemmälle kuin he osasivat odottaa.

– Multaan kaivautumalla ja kasvien juuria seuraamalla pääsee seikkailulle lähes ympäri maailman. Tärkeää on sukupolvien ketju, joka jatkuu paitsi kasveissa myös niihin liittyvän tietotaidon ja osaamisen siirtämisessä uusille sukupolville, Silveri kertoo.

Kun käsikirjoitus oli postitettu kustantajalle, äiti ja tytär palkitsivat itsensä lähtemällä Tukholman puutarhamessuille. Tarkoitus oli nauttia tunnelmasta ja kerätä ideoita, ei ostaa mitään. Tämän vuoden teemana olivat joriinit eli daaliat, jotka ovat Silverin ja Öhmanin lempikukkia.

– Tulimme kotiin kahdenkymmenen uuden joriinilajikkeen kanssa, naiset nauravat.

Juurakot pääsivät maahan samoihin aikoihin kuin Suomalaisen kirjan museossa Pukstaavissa vietettiin Puutarhaihmiset-teoksen julkistamisjuhlaa.

Piispojen loisteessa

Joriinit voivat hyvien säiden sattuessa ilahduttaa voimakkaan värisillä kukinnoillaan pitkälle syyskuuhun. Tämän kesän uusina lajikkeina loistivat Oxfordin piispa ja Canterburyn piispa. Houkuttava laji ei kuitenkaan sovi laiskalle kuopsuttajalle, ainakaan jos sen haluaa talvettaa.

Meksikosta kotoisin oleva kasvi vaatii viitseliäisyyttä, sillä se ei kestä yhtään pakkasta. Viimeistään lokakuussa kädet on työnnettävä saveen ja juurakot kaivettava maasta. Tätä ei kuitenkaan saa tehdä ennen kuin kasvusto on lakastunut.

Juurakoiden kuivahdettua niistä ropsitaan mullat pois ja ne nostetaan nimikylteillä varustetuissa laatikoissa odottamaan kevättä muutaman asteen lämpöön. Jos nimikyltit unohtuvat, juurakoista ei voi päätellä kuka kukin on ja keväällä eri lajikkeet ja värit joutuvat minne sattuu.

Jos säilytyspaikka on liian kostea, juurakot mätänevät. Jos se taas on liian kuiva, aarteet kuivuvat kuoliaiksi.

– Suomessa joriini on riippuvainen ihmisestä, ilman hänen apuaan se ei pärjää, Aino Öhman kertoo.

Sinä syksynä, kun talvettamiseen ei millään olisi ollut aikaa, talon edellinen emäntä Mirja Silveri vaati, että ”topit” ainakin on saatava talteen.

Topi oli naapuri, jolta tämä erityinen lajike oli saatu.

– Topi on kuollut, mutta hän elää täällä, Pirjo Silveri sanoo.

Ja niin elää Mirja-äitikin, sillä hänen istuttamaansa näkyy joka puolella.

Essun taskussa suuri puu

Pihan keskellä korkeuksiin nousee uljaita tammia. Niiden lehdet vaihtavat lokakuussa väriä vihreästä kullanruskeaan, eivätkä kaikki lehdet putoa maahan koko talvena. Muiden kasvien nuukahtaessa ja monien runkojen käydessä alastomiksi Pirjo Silveri nauttii niistä erityisesti.

”Tyrvään pappilasta tammet ovat kadonneet, mutta meidän pihassamme taivaita tavoittelee neljä sieltä lähtenyttä jättiläistä.”

Ennen tammia talon edustalla oli Mirja Silverin äidin Aino Haapakan istuttama mansikkamaa. Mirja Silveri teki työtä pitokokkina seutukunnan pappiloissa ja mielistyi Tyrvään pappilan pihassa kasvaviin komeisiin jalopuihin. Eräiden pitojen viimeisten tiskien jälkeen kirkkoherra kehotti kokkia poimimaan mukaansa muutaman tammenterhon. Tämä laittoi pallukat esiliinansa taskuun ja päätti kokeilla, miten ne viihtyisivät Haapakassa.

Hyvin ovat viihtyneet, niin hyvin, että mansikkamaasta jäi muisto vain, kun suuret oksat veivät marjoilta valon. Kesäisin tammien alla kahvia juovien muistoissa elää myös terhojen lahjoittaja, Tyrvään edesmennyt kirkkoherra Eino Kolari.

– Tyrvään pappilasta tammet ovat kadonneet, mutta meidän pihassamme taivaita tavoittelee neljä sieltä lähtenyttä jättiläistä, Pirjo Silveri kertoo.

Äidit kurkkivat pensaista

Puutarha on äidin vertauskuva. Tämä tulee mieleen, kun kuuntelee tarinoita yli sadan vuoden ajalta. Pirjo Silveri on kasvanut täällä äitinsä ja isoäitinsä hoivissa. Myös Aino Öhman on leikkinyt puutarhassa äitinsä ja isoäitinsä kanssa, ja nykyisin hän tuo samalle tontille usein omia lapsiaan.

Kiinnittyminen paikkaan on heille kaikille tärkeää. Pirjo Silveri tietää nimeltä paitsi kaikki puutarhansa kasvit, myös kaikki ihmiset, jotka ovat asuneet tässä keltaisessa, äitien perimässä talossa.

– Puutarha on ollut naisen maailmaa, yksityisen ja julkisen välitila. Se näkyy muille mutta on silti oma, Pirjo Silveri pohtii.

Lokakuussa kukkivia kehäkukkia katsellessaan Aino Öhman kuulee mummunsa äänen. ”Rinkeplummaa kannattaa kylvää joka paikkaan. Huonona vuotena, kun mikään muu ei onnistu, rinkeplumma onnistuu aina.”

”Seuraavat sukupolvet päättivät käyttää voikukan vihaamiseen kuluneen energian johonkin hauskempaan.”

Mirja Silveri tulee mieleen erityisesti myös lumipallopensasta, spireaa ja ruusuja katsellessa.

Karkun edistyksellisen emäntäkoulun käyneenä Mirja Silverillä oli paljon näkemyksiä siitä, mitä ja miten kannatti tehdä. Monet konstit ovat käytössä edelleen. Mutta eivät aivan kaikki. Keväisin täällä nimittäin rehottavat voikukat, joita hän ei voinut sietää. Kunnollisten ihmisten pihassa niitä kun ei saanut olla.

Mummun kuoleman jälkeen seuraavat polvet päättivät käyttää voikukan vihaamiseen kuluneen energian johonkin hauskempaan ja iloitsivat, kun perhoset ja pörriäiset kiittivät heitä heti runsastuneella läsnäolollaan.

Aakusti opettaa resilienssiä

Vanha pihapiiri ja iäkkäät rakennukset vaativat ihmiseltä keskeneräisyyden sietämistä. Mikään ei tule koskaan valmiiksi.

– Sitten on valmista, kun kuolema koittaa, Aino Öhman tokaisee.

Hänen äitinsä lisää, että heillä on etuoikeus toimia täällä niin kuin huvittaa, mutta edesmenneillä oli maahan toisenlainen suhde.

– Ennen leipä oli kiinni tästä maasta.

Tytär nyökkää.

– Jos Aakusti-papan pernasato meni pilalle, hän ei voinut hakea marketista tilalle.

Maailmantilanteen koetellessa hermoja ja sydäntä, Haapakassa uskotaan, että kansalaisten viljelytaitoja kannattaisi vaalia ja jopa lisätä.

– Ruotsissa kehotetaan hyötyviljelemään, se tuo henkistä resilienssiä ja voi tarvittaessa tuottaa ruokaakin.

Nykyisin tämänkaltaiset viestit tulevat valtion laitoksilta, mutta ennen valistuksen airuena toimi kirkko. Silveri ja Öhman kertovat kirjassaan, kuinka suomalainen papisto ja pappilat ovat vaikuttaneet puutarhakulttuuriimme. Monet ottivat omille palstoilleen mallia ja ideoita pappiloiden puutarhoista.

Myös 1700-luvun tunnettu kasvitieteilijä Pehr Kalm oli pappi, ja samalla vuosisadalla Mynämäen kirkkoherra Antti Lizelius piti pitkiä saarnoja perunoista.

– Hyötyviljely on ekoteko. Minulle riittää mitä maasta saan, 30 vuotta kasvissyönnillä hyvin pärjännyt Aino Öhman sanoo.

Yhteisöpuutarhoja seurakuntiin

Entisaikaan kirkko antoi kansalle hengenravintoa, mutta opetti myös käytännön tasolla, miten maasta voi saada ruokaa.

– Kirkolla voisi yhä olla paljon työtä tämän teeman parissa. Elämä kuihtuu maapallolla, monimuotoisuus hupenee, viljelyn ja varjelun teemoille olisi tarvetta, Pirjo Silveri toteaa.

Pappiloiden puutarhoja ei enää juuri ole. Millainen rooli kirkolla voisi nyt olla viljelyn ja varjelun asialla?

– Voisiko kirkko koota ihmisiä viljelemään yhdessä ja pitää esillä puutarhojen merkitystä? Aino Öhman kysyy.

Sopivan hetken tullen hän pitää itsekin teemoja esillä esimerkiksi kotiseurakuntansa seurakuntaneuvostossa ja Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän ymppäkerhossa. Kerho on ympäristöasioista kiinnostuneiden seurakuntalaisten ja työntekijöiden vaikuttajaryhmä.

Öhmanin mielestä puutarhanviljely hyödyttäisi turvaverkkojen läpi putoavia ihmisiä toisella tavalla kuin diakonia ja leipäjonot.

– Viljellessäsi et vain vastaanota apua, vaan olet itse aktiivinen toimija.

Biologin asiantuntemuksella Öhman ehdottelee viljelyyn asennetta, joka auttaa koko ekosysteemiä kukoistamaan.

– Anna voikukkien, maitohorsman ja nokkosten kasvaa. Anna syksyn lehtien ravita maata, ja jätä pieneliöille lahopuuta.

Maa-artisokkaa ja auringonkukkia

Haapakassa eletään lokakuussa vielä sadonkorjuun tunnelmissa, vaikka pääsato on jo kellarissa juureskaukaloissa, mehupulloissa ja hillopurkeissa. Maa-artisokkaa voi korjata siihen asti, että maa jäätyy, ja keväällä voi nostaa loput. Lehtikaalia voi hakea vielä pakkasillakin, jos vain kauriit eivät ole ehtineet ensin.

Syksyn viiletessä Pirjo Silveri ja Aino Öhman kuivaavat sipuleita, yrttejä ja omenoita ja ihailevat pihan perällä viimeisiä auringonkukkia. Talvella on lintujen vuoro, kun ne tulevat syömään siemeniä.

Iltojen pimentyessä voi lusikoida lautasellisen juurikaskeittoa ja suunnitella paikkoja ensi kevään uusille perennoille. Sadepäivänä luontoa voi ihailla vanhan talon uudesta ikkunasta. Haapakassa nimittäin rakennetaan enemmin uusi ikkuna kuin kaadetaan valon eteen kasvanut puu.