Mölyapinat ja laulukaskaat pitivät kilpaa konserttia, kun teologi ja tietokirjailija Emil Anton saapui Etelä-Meksikon viidakossa sijaitsevaan Palenqueen mayakaupunkiin. Jukatanin niemimaalla hän osallistui shamaanin johtamaan mayojen saunaseremoniaan. Tulumissa muinaisen kaupungin rauniot eivät sijaitsekaan keskellä viidakkoa vaan valtameren äärellä: yhdistelmä temppeleitä, palmuja ja hiekkarantaa on ainutlaatuinen. Tervetuloa matkalle Meksikoon ja Guatemalaan!
Istuin vierashuoneen sohvalla krakovalaisessa opiskelijakodissa vuonna 2010. Olin rakastunut mayakulttuurin tutkijaan, ja hän halusi esitellä minulle tutkimusaihettaan näyttämällä Powerpoint-esityksen. Muistan ihmetykseni, kun tuolloinen tyttöystäväni – nykyinen vaimoni – asetti silmieni eteen kuvia Tikalin pyramideista Guatemalasta.
Minulla ei ollut aavistustakaan, että mayat olivat jättäneet jälkeensä kokonaisia viidakkojen keskellä kohoavia kaupunkeja temppeleineen, puhumattakaan siitä, että mayoja on edelleen olemassa – suunnilleen saman verran kuin suomalaisia.
Mayat elävät noin Suomen kokoisella alueella Etelä-Meksikossa, Guatemalassa, Belizessä, Hondurasissa ja El Salvadorissa. He puhuvat noin 30 eri mayakieltä ja erottuvat muista selvästi ruokakulttuurin, vaatetuksen ja ulkonäönkin puolesta.
Valloittajat polttivat mayojen kirjat
Euroopasta erillään kehittyneen mayasivilisaation löytyminen 1500-luvulla kuuluu maailmanhistorian kiehtovimpiin tarinoihin.
Suurimpiin tragedioihin taas lukeutuu se, että espanjalaiset valloittajat polttivat melkein kaikki mayojen kirjat. Tämä aiheutti aikalaiskertomuksen mukaan mayoissa valtavaa valitusta ja ahdinkoa. Kuvittele, että joku kansa olisi ennen tietokoneiden keksimistä valloittanut Suomen ja polttanut kaikki Raamatut, Kalevalat, Waltarit, valtionarkistot ja muumit, ja vain muutama matematiikan oppikirja olisi säilynyt jälkipolville todisteeksi kansamme kirjallisesta kulttuurista.
Demonisena pidetyn mayakirjallisuuden tuhoaminen johti siihen, ettei mayojen omaperäistä hieroglyfikirjoitusta pian enää osattu lukea. Mayakirjoja poltattaneen fransiskaanin Diego de Landan merkkiteos Kertomuksia Jukatanin asioista sisälsi kuitenkin avaimen kivipaaseihin, keramiikkaan ja koodekseihin kirjattujen hieroglyfien lukemiseen.
Mayatutkija Michael Coe kertoo kiitetyssä kirjassaan Breaking the Maya Code uskomattoman tositarinan siitä, kuinka mayahieroglyfejä opittiin lukemaan jälleen 1900-luvun jälkipuoliskolla. Nyt tutkimus etenee hurjaa vauhtia. Mayojen maailma on löytymässä uudelleen aivan silmiemme edessä.
Mayat löytyivät siis ensi kerran 1500-luvulla ja toisen kerran 1900-luvulla. Mayakulttuurin kolmas löytyminen tapahtuu, kun ihminen löytää sen omassa elämässään. Ehkä tämä artikkeli on sinulle tuon löytöretken alku.
Ei tarvitse haaveilla uusien sivilisaatioiden löytymisestä vaikkapa ulkoavaruudesta, kun omalla planeetallammekin on kokonaisia tuntemattomia sivilisaatioita. Itse pääsin vaimoni ansiosta kahteenkin otteeseen löytöretkelle mayamaahan. Nyt palaan noihin maisemiin ja kokemuksiin sinun kanssasi. Lähdetään!
Chiapas: mölyapinoita, maissia ja metsätonttuja
Saapuminen Etelä-Meksikon Chiapasin osavaltioon ja sen tunnetuimpaan mayakaupunkiin Palenqueen oli kuin olisi tullut toiseen maailmaan.
Erittäin kuuma ja kostea heinäkuinen päivä edusti paikallisille ”talvea”, joka on synonyymi sadekaudelle. Mölyapinat ja laulukaskaat pitivät kilpaa konserttia viidakkokaupungin vierailijoille.
”Opas kertoi muina miehinä ja täysin vakavissaan sademetsässä asuvista tontuista.”
Näimme ensimmäiset maissitortilloja valmistavat mayanaiset, jotka puhuivat tzeltalin ja cholin kieliä. Mayojen mytologian, Popol vuh -eepoksen mukaan ihmiset on luotu maissista. ”Maissia oli ihmisen veri, siitä ihmisen veri tehtiin. – – Keltaisesta ja valkoisesta maissista tehtiin heidän lihansa; maissitaikinasta he tekivät ihmisen käsivarret ja jalat.”
Palenquen virallinen turistiopas kertoi, että vasta noin kaksi prosenttia tästä klassisen kauden kaupungista on kaivettu esiin. Kulttuurihistorian lisäksi arkeologisissa kaivauksissa on otettava huomioon luonnonsuojelu.
Lisäksi opas kertoi muina miehinä ja täysin vakavissaan sademetsässä asuvista tontuista. No, olivathan erilaiset metsänhenget vielä sota-aikoihin asti suomalaisessakin kansanuskossa täyttä totta.
Matkamme jatkui mutkittelevaa tietä pitkin vähemmän tunnettuun Tonináan, jonka korkean pyramidin huipulta avautuivat huikeat näkymät. Opas otti puheeksi vaikean kysymyksen mayauskonnon palauttamisesta. ”Jos mayajumalat palaavat, niin alkavatko he kenties vaatia jälleen ihmisuhreja?” Tämä ajatus teki oppaamme varovaiseksi liiallisten dekolonisaatiopyrkimysten suhteen.
Kierroksemme eteni Yaxchilánin ja Bonampakin muinaisiin mayakaupunkeihin. Yaxchilánissa muinaisen pallokentän äärellä oppaamme pohti pelin sääntöjä: uhrattiinko voittaja vai häviäjä? Ehkä sittenkin voittaja, sillä jumalille uhratuksi tuleminen ja tuonpuoleiseen pääseminen oli kunnia-asia.
Bonampakissa taas saimme tarkastella poikkeuksellisen hyvin säilynyttä klassisen kauden maalaustaidetta, jonka kuvat muuttivat aikoinaan tutkijoiden käsitykset muinaisten mayojen rauhanomaisuudesta. Sodankäynti naapurikaupunkeja vastaan oli klassisella kaudella arkea.
Yöksi menimme kauimmin eristyksissä asuneiden, valkoisiin pukeutuvien ja puissa kiipeilevien lacandon-mayojen kylään. Kun ”Finlandia” ei soittanut isännällemme mitään kelloa, kokeilin selittää, että Suomi sijaitsee Ruotsin ja Venäjän välissä. Venäjän hän sentään tietänee? ”Olen kuullut siitä.”
Guatemala: mormonit, Maximón ja maailman kaunein järvi
Seuraavana päivänä ylitimme Usumacinta-nimisen rajajoen Meksikon ja Guatemalan välillä. Odotimme tuntikaupalla ränsistynyttä bussia, jolla pääsimme pitkää ja pölyistä hiekkatietä pitkin Floresin idylliseen saarikaupunkiin Pohjois-Guatemalaan. Sieltä käsin saatoimme vierailla Peténin alueen upeimmissa mayakaupungeissa, Tikalissa ja Yaxhássa.
Tikal tekee lähtemättömän vaikutuksen viidakosta kohoavilla pyramideillaan, mutta niin tekee myös Yaxhá, jonka järvi- ja sademetsänäkymät hivelevät suomalaisen sielua. Yaxhássa kuvattiin vuonna 2005 Selviytyjät-sarjan 11. tuotantokausi.
Tikalissa kohtasimme myös mormonipyhiinvaeltajia Myöhempien aikojen pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkosta. He uskovat, että Jeesus ilmestyi ylösnousemuksensa jälkeen myös Amerikassa, ja että mayakulttuurissa on jäänteitä muinaisesta, sittemmin luopumukseen vajonneesta kristinuskosta.
Tämä on tietysti yksi tapa vastata ongelmaan, jonka Amerikan sivilisaatioiden löytyminen kristityille synnyttää. Miksi Jumala, joka ”tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden” (1. Tim. 2:4), ei vuosisatoihin viitsinyt ilmoittaa näille kansoille totuutta itsestään? Onko juutalaiskristillinen Jumala sittenkin vain yksi jumalatulkinta eikä ainoa tosi Jumala, kaiken hallitsija?
Paikallisoppaamme oli jälleen pohtinut asiaa. Uskonnosta keskusteleminen sujui sielläpäin maailmaa aivan luontevasti. Opas selitti, että mayojen pääjumala, taivaan jumala Itzamná vastaa kristinuskon yhtä tosi Jumalaa.
”Erikoisuutena on Maximón, paikallinen mayakatolinen pyhimyshahmo, joka on sekä hyvä että paha.”
Voimakkaimmin mayauskon ja katolisen kristillisyyden synteesi näkyi seuraavissa kohteissamme Etelä-Guatemalan Chichicastenangossa ja Santiago Atitlánissa, joissa molemmissa saimme kokea markkinapäivän tunnelmaa.
Chichicastenangon ytimessä on kirkko, jonka keskuskäytävällä on pieniä alttareita. Niillä nykymayat polttavat messun jälkeen omia kynttilä- tai kukkauhrejaan, ja kirkon ulkoportailla suitsutetaan ilmoille mayaperinteen mukaisia rukouksia, arvatenkin esi-isille.
Santiago Atitlánin erikoisuutena on Maximón, paikallinen mayakatolinen pyhimyshahmo, joka on sekä hyvä että paha. Hänelle uhrataan muun muassa sikareita, joita shamaanit polttavat hänen puolestaan. Pitkäperjantain viettoon liittyvissä kulkueissa ja näytöksissä Maximón esittää Juudas Iskariotin roolia ja saa symbolisen rangaistuksen.
Uskonnollisten erikoisuuksien kuten mayavaatteisiin puettujen pyhimyspatsaiden lisäksi unohtumattoman vaikutuksen tekee luonto, erityisesti kahden tulivuoren ympäröimä Atitlánjärvi, jota saksalainen Alexander von Humboldt kutsui ehkä syystäkin maailman kauneimmaksi järveksi. Guatemalan vanhassa pääkaupungissa Antiguassa tulivuorinäkymä yhdistyy vielä koko maan kauneimpaan koloniaaliseen arkkitehtuuriin.
Jukatan: pyhät kaivot, sauna ja sekakansan synty
Viimeisenä maya-alueena kävimme Jukatanin niemimaalla, minne rakennettiin viime vuosisadan loppupuolella melkein tyhjästä kaksi turistiparatiisia, Cancún ja Playa del Carmen.
Joidenkin mukaan kansainvälinen turismi tuhosi viimeisetkin rippeet mayojen itsenäisestä kulttuurista, mutta toisaalta matkailijat ovat tuoneet köyhyydestä kärsineille mayoille paljon työmahdollisuuksia ja paremman elämän edellytyksiä.
Jukatanin kuuluisin kohde on jälkiklassisen kauden Chichen Itzá, jonka symmetrisen pyramidin portaita pitkin luikertelee kevät- ja syyspäiväntasauksen aikaan kukulcánin eli sulkakäärmejumalan varjo.
Kiehtovia ovat myös cenotet eli mayojen pyhät kaivot, kalkkikiven romahtamisesta syntyneet pohjavesialtaat. Cenoteissa uivien turistien yllä lentelee usein lepakoita, kun taas temppeliraunioilla on aivan tavallista nähdä iguaaneja.
”Jäin miettimään, mikä on teatteria, mikä turismia, mikä uskonnonharjoitusta ja mikä epäjumalanpalvelusta.”
Niemimaan poikkeuksellisin mayakohde on Tulum, missä muinaisen kaupungin rauniot eivät sijaitsekaan keskellä viidakkoa vaan valtameren äärellä: yhdistelmä temppeleitä, palmuja ja hiekkarantaa on ainutlaatuinen.
Uxmal on arkkitehtonisesti vaikuttava sateenjumala Chaacin kaupunki, jossa voi kokea aidon mayaseremonian. Torveen puhallettiin jokaiselle ilmansuunnalle, ja lopuksi shamaani tai pappi antoi osallistujille jonkinlaisen pirskotuksen tai siunauksen.
Jouduin ensi kertaa miettimään, miten tällaiseen seremoniaan osallistumiseen tulisi suhtautua kristillisestä näkökulmasta. Uskontojen ja kulttuurien kohtaamisen sekä ensimmäisen käskyn problematiikka iski iholle vielä kuumemmin, kun Xcaret-teemapuistossa saimme tilaisuuden kokea mayasaunan siihen liittyvine seremonioineen.
”Ei mitään uskonnollista, ainoastaan hengellistä”, vakuutti lippuluukun myyjä kertoessaan temazcal-saunaseremoniasta. Pian olimme kuitenkin yhdessä muiden turistien kanssa osa shamaanin johtamaa juomauhria, joka uhrattiin ”tulen Herralle”. Jokainen sai suitsukepalan, joka pudotettiin omien toiveiden kera savuavaan maljaan. Sisällä saunassa rukoukset onnen ja hyvien energioiden puolesta jatkuivat, tällä kertaa ”äiti maalle”.
Teologina mieleeni tulivat ensimmäiset kristityt, jotka mieluummin kuolivat marttyyrikuoleman kuin uhrasivat suitsuketta Rooman keisarille. Miten minun olisi pitänyt toimia? Onko tämä turhaa pohdintaa? Kuolivatko marttyyritkin sitten turhaan, pikkujutun takia?
Jäin miettimään, mikä on teatteria, mikä turismia, mikä uskonnonharjoitusta ja mikä epäjumalanpalvelusta – ja miksi asiaa ei puistossa millään lailla problematisoitu. Huomasin, että itsessänikin sotivat uskollisuuteen pyrkivä kristitty ja postmoderni relativisti. Lopulta kaiketi jonkinlaisen keskiaikaisen moraaliteologian opastamana yritin ainakin olla antamatta sisäistä suostumustani epäjumalanpalvonnalle ja ohjasin rukoukseni turvalliseen osoitteeseen.
Itse mayojen sauna oli kyllä mielenkiintoinen. Ulkona roihusi ensin kokko, jossa kuumennettiin valtavia kivenlohkareita. Nämä kannettiin sitten lapioilla hehkuvina sisälle saunaan keskelle lattiaa. Ovi suljettiin ja shamaani latoi pimeässä huoneessa löylyä kivien päälle. Meidän piti ajatella ensin huonoja asioita ja jättää ne taaksemme, ja sen jälkeen keskityimme hyviin asioihin.
Seremonian oli tarkoitus puhdistaa meidät kaikesta pahasta. Löylyt kestivät melkein tunnin, ja olikin taivaallinen näky, kun ovi vihdoin aukesi ja valonsäteet valaisivat höyryn täyttämän pimeän saunan. Ovesta avautui pääsy suoraan viileän veden täyttämään cenoteen.
Xcaret mainostaa itseään maailman parhaaksi puistoksi, ja ehkä se onkin. Siellä on valtavasti tekemistä, ja jokaisen päivän loppuhuipentumana nähdään maailmanluokan show, joka alkaa aidolla mayojen pallopeliottelulla. Pelaajat iskevät kumipalloa lantioillaan ja yrittävät saada sen läpi pelikentän reunoilla olevista renkaista. Tämän jälkeen seuraa sarja upeita esityksiä Meksikon historiasta ja kulttuurista Guadalupen Neitsyt Marian ihmeestä mariachimusiikkiin.
Muinaisen ja nykyisen Meksikon välinen jännite tuntui selvästi ilmassa, kun lavalla kohtasivat Meksikon alkuperäisasukkaat, asteekit ja mayat, sekä Hernán Cortésin johtamat espanjalaiset valloittajat. Jännite ratkaistiin lopulta hienolla sitaatilla: ”Se ei ollut voitto eikä tappio, vaan nykyisen Meksikon sekakansan syntyhetki.”
Kirjoittaja on teologian tohtori, tietokirjailija ja matkaopas. Kirjoitus perustuu kahteen matkaan vuosilta 2015 ja 2024. Niiden aikana kirjoittaja vietti mayojen mailla yhteensä noin kuukauden.
