Maria Junes, 54, on espoolainen kuvataiteilija, joka ei halua pantata taitojaan vaan jakaa niitä, koska taide tekee hyvää. Oman taiteilijuutensa hän löysi äärimmäisten kriisien myötä. Lestadiolaiselle suurperheen äidille tärkeää on myös naisasian ajaminen. Luottamus Jumalan johdatukseen on kannatellut Mariaa lapsesta lähtien.

Käsityöt kiinnostivat Maria Junesta jo pienenä. Virkkaamaan hän oppi 4-vuotiaana. Kangaspuut tulivat tutuksi mummolassa. Vaatteita hän suunnitteli ja valmisti itse ompelu- ja neulekoneella. Rauhanyhdistyksen ompeluseuroissa hän kävi jopa yksin.

– Niissä lähes kaikilla oli mukanaan kudonta- tai virkkuutyö. Sukkapuikot alkoivat kilistä heti rukouksen ja Raamatun luvun jälkeen seurapuhetta kuunnellessa. Olin valtavan kiinnostunut kaikkien muiden käsitöistä, ja minunkin töistäni oltiin kiinnostuneita.

Turvallinen ja lämmin yhteisö laajensi Marian ymmärrystä käden töistä.

– Tuli ihana arvostuksen ja yhteyden kokemus.

Ompeluseurat ovat jättäneet jäljen Marian arvomaailmaan ja taiteilijuuteen, joka toteutui kuitenkin vasta vuosikymmeniä myöhemmin mutkien kautta.

Lapsista vieraannutettu äiti

Maria Junes on vuonna 1946 syntyneiden vanhempiensa esikoinen.

–Meitä oli yksitoista, kaksi tyttöä ja yhdeksän poikaa. Itselläni on yhdeksän lasta. Neljä ensimmäistä tulivat aikamoisella tempolla. Ensimmäisen lapseni sain 22-vuotiaana ja kuopuksen 36-vuotiaana.

”Etenkin avioeron aikaan vuonna 2009 olin välillä hyvinkin syvällä.”

Avioliiton alussa Marian päivät kuluivat kotona lasten kanssa, aviomies oli lähes kaikki viikot työmatkoilla. Kotiäitiys oli Marialle kuitenkin unelmatyö. Samalla hän teki yrittäjänä sisustus- ja lahjatavaroiden suoramyyntiä. Elämä ei ollut aina helppoa.

– Etenkin avioeron aikaan vuonna 2009 olin välillä hyvinkin syvällä. Viisi vuotta olin yksin lasten kanssa ja yrittäjyyden takia kaikkien tukien ulkopuolella. Hain Eu-ruokapaketteja ja ruokakortteja seurakunnan diakoniatyöltä. Sitten prakasi terveys.

Onneksi ”taivaasta tipahti” nykyinen puoliso Markku, joka tuli työkomennukselle entiseen kotikaupunkiinsa Ouluun ja päätti tavata vanhoja tuttuja.

– Olimme ystäviä nuoruusvuosilta, jolloin yhdessä ollessamme muu maailma katosi aina ympäriltä. Nyt menimme naimisiin pikaisesti, koska oli ilman muuta selvää, ettemme jälleen kohdattuamme päästä toisistamme irti.

Lapset oli erossa määrätty asumaan Marian luona. Lasten isän luona Lahdessa vietetyn kesäloman jälkeen heitä ei kuitenkaan palautettu. Lapsista vieraannutettu äiti alkoi vuosia kestäneen uuvuttavan taistelun.

– Kun lapset muuttivat isänsä luo, ajattelin, että koska he ovat olleet siihen asti aina minulla, heillä on oikeus tutustua isäänsäkin, kunhan tapaamiset kanssani toteutuvat. Mutta tapaamiset ja jopa puheluitakin estettiin.

– Hain tapaamissopimuksen täytäntöönpanoa ja apua eri tahoilta. Turhaan. Otin yhteyttä jopa eduskunnan oikeusasiamieheen. Tapaamisoikeuden täytäntöönpano-oikeudenkäynnistäkin jäi käteen vain yli 14 000 euroa velkaa.

Tilanne alkoi muuttua vasta, kun lapset itse alkoivat kyseenalaistaa tilannetta, jossa äiti suljetaan ulos perheestä.

Kriisit kaivoivat esiin taiteilijan

Taisteluvuosina Maria Junesin elämässä vapautui paljon aikaresursseja. Espoolaistunut Maria lähti kuntapolitiikkaan ja toimi neljä vuotta tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustoimikunnassa, teki töitä useissa paikoissa ja kierteli Uuttamaata ja Päijät-Hämeettä rekrytointihommissa – kunnes lähimuisti alkoi pätkiä.

– Kun pääsin ovesta ulos, olin jo unohtanut, minne olin menossa. Lopulta en tajunnut enää kalenteristakaan mitään, hän muistelee.

Rankkuutta lisäsi myös epäonnistunut tyräleikkaus, jonka jälkeen hän ei voinut pitkään aikaan kävellä.

– Makasin vain sohvalla. Mutta olin jo melkein viisikymppisenä oppinut, että ratkaisut ovat lopulta käden ulottuvilla. Käsi osui pöydällä olevaan punaiseen tussiin. Otin paperia ja aloin piirtää.

– Olin jo monta vuotta haaveillut akvarelliväreistä. Nyt tilasin ne netistä ja aloin maalata. Oli suuri yllätys, että ihmiset halusivat myös ostaa töitäni.

Lähimuistihäiriöden jälkeen Maria hakeutui kolmen vuoden psykoterapiaan kuvataideterapeutille. Syksyllä 2020 hän aloitti kahden vuoden kuvataideopinnot Kanneljärven Opistossa Lohjalla. Niiden jälkeen hän teki myös alan perus- ja aineopinnot.

Syvällä kaihertanut kaipuu luovaan työhön alkoi toteutua.

Lempeitä ja kannustavia kohtaamisia

Maria Junes muistelee lämmöllä vuosia Kanneljärvellä. Opistolla ihmisiä kohdattiin lempeästi ja kannustavasti. Kokemus oli kuntoutujalle eheyttävä.

– Oman tekemisen lisäksi alkoi vahvistua ajatus, etten halua istua taitojeni päällä vaan jakaa niitä. Joku toinenkin voisi saada taiteen kautta minityyppistä kuntoutumista tai pienen lepohetken ja ennen kaikkea lämmintä kohtaamista.

Maria alkoi tehdä kuvisopettajan sijaisuuksia sekä vetää lyhytkursseja ja työpajoja. Kysyntä on kasvanut koko ajan.

– Toki haluan tehdä taidetta myös itse, omia ja yhteisnäyttelyitä tarvitaan. Mutta ohjaamistyö on minusta tällä hetkellä hirmuisen ihanaa.

Nyt pinnalla, jopa muodissa, on huovuttaminen.

– Maailman ja ihmisen väliin tarvitaan jotain villaista, Maria toteaa.

Hänelle kyse on myös taistelusta kertakäyttökulttuuria vastaan. Huovuttamalla voi esimerkiksi korjata villasukan reikiä. Kehitteillä on myös hahtuvalangasta tehty paikka, jonka voi neulahuovuttaa kiinni vaatteeseen.

– Huovuttamiseen on helppo lähteä mukaan. Ei tarvita kovinkaan kummoisia välineitä, eikä lopputulos mene varmasti pieleen. Edes lankaa ei tarvitse saada neulansilmään.

”Käsityössä yhdistyvät luovuus, ongelmanratkaisu, hienomotoriikka ja mielenrauha.”

Innostusta huovutustyöpajoista ei todellakaan ole puuttunut. Moni on unohtanut tehdessään kaiken muun ympärillä olevan.

– Eräskin viikonlopun huovutuspajaan osallistunut ei malttanut lähteä syömään, koska ”syödä voi aina, muttei huovuttaa”. Toinen nousi seuraavana aamuna seitsemältä ennättääkseen tehdä vielä jotain. Joku voi saada työpajasta itselleen työkalupakin, jolla hankkia jopa toimeentuloa.

Käsityöt ovat myös herkkua aivoille.

– Tutkitusti tiedetään, että tuntoaistinvarainen käsillä tekeminen ja uuden taidon opetteleminen aktivoi aivokuorta. Käsityössä yhdistyvät luovuus, ongelmanratkaisu, hienomotoriikka ja mielenrauha. Kun kädet tekevät, mieli rauhoittuu ja arjen kiireet painuvat taka-alalle.

”Kokemusteni pohjalta tiedän, mitä on nyhjäistä tyhjästä.”

Naisten asialla

Elämä suurperheen äitinä on ollut Marian mukaan ”aika erikoista”: tarvitaan rohkeutta, kekseliäisyyttä ja peräänantamattomuutta.

– Kokemusteni pohjalta tiedän, mitä on nyhjäistä tyhjästä, joten ymmärrän hyvin vaikkapa sota-ajan naisia.

Naisasian toimintakenttänä Marialle on erityisesti Naisten Pankki. Hänen lahjoittamansa akvarelli kuvittaa Naisten Pankki Espoon postikorttia, ja hänen huovutustyöpajoistaan syntyneitä huovutettuja saippuoita ja stressipalloja myydään Naisten Pankin hyväksi.

Nyt suunnitteilla on Sanna Leinon kanssa hattuprojekti, jolla pyritään luomaan silta nepalilaisten ja suomalaisten naisten käden töiden välille yhdistäen perinteistä taitoja moderniin muotoiluun.

– Sannan yritys tuo nepalilaisten naisten käsin huovuttamia hattuaihioita. Itse innostuin ajatuksesta järjestää hatuntuunauskursseja, joissa aihioita voisi värjätä tai koristella neulahuovuttamalla.

Hattuaihiosta rahaa menee suoraan Nepaliin, ja työpajoista ja syntyvistä myyntituotteista tukea Naisten Pankille.

– Tällaisella projektilla saataisiin aikaan arvostusketju, jossa emme vain päsmäröisi ylhäältä päin rahojemme kanssa. Meille taas saataisiin hyväntekeväisyysharraste, jossa opitaan uusia taitoja ja iloitaan yhdessä tekemisestä. Huomattaisiin, että tuen ei tarvitse olla vain kylmää käteistä, Maria pohtii.

– Ja ideaa emme missään nimessä halua patentoida vaan nimenomaan toivomme sen kopioimista.

Kysymys on myös vaikuttamisesta asenteisiin.

– Ymmärrän nepalilaista naista, josta tulee avioerossa yhteiskunnan hylkiö. Kukaan ei palkkaa häntä töihin, koska hän on häpeäksi perheelleen, joka on hänet myynyt puolisoksi, ja perheelle, joka hänet on ostanut sekä koko naapurustolle.

Naisten Pankin projektit auttavat näitä naisia esimerkiksi artesaanihommiin saamaan omaehtoista toimeentuloa.

Hattuprojektilla halutaan myös vahvistaa naisyrittäjyyttä. Nepalissa – tai Suomessakaan – tasavertaisuus liike-elämässä ei ole vieläkään itsestään selvää. Myös täällä sijoittajien ja jopa julkisesta kasvu- ja kehitysrahoituksesta saadaan vain murto-osa naisten omistamiin ja johtamiin yrityksiin.

Luomistyön jatke

Naisen asemasta kirkossa ja yhteiskunnassa kohkataan monessa asiassa edelleen. Siksi tarvitaan ennen kaikkea naisten keskinäistä luottamusta ja solidaarisuutta.

– Nainen on luomistyön jatke, ja oikeastaan kaikki se, mitä hän tekee, on vallankumouksellista. Päättää hän sitten hankkia tai olla hankkimatta lapsia, keskustelu käy koko ajan sen ympärillä, onko se sopivaa. Koko yhteiskunta muuttuu sen mukaan, miten turvalliseksi naiset kokevat lasten hankkimisen, Maria sanoo.

– Itse koen, että meidän lisääntymisiän ylittäneiden vastuulla on kohdata nuorempia naisia tässä asiassa kauniisti ja arvokkaasti. Sanoa jotain myönteistä tai edes hymyillä, kun näemme vauvoja, pieniä lapsia ja heidän vanhempiaan.

Marian mukaan tärkeää on myös muistuttaa, ettei elämän tarvitse olla valmis ennen lasten hankkimista, sekä luoda omille lapsille lisääntymismyönteiset edellytykset järjestämällä omaa elämää niin, että lapsenlapsille on aikaa ja tilaa.

Maria toimii myös kahtena päivänä viikossa lastenohjaajana Espoon ruotsinkielisessä seurakunnassa.

– Ei minulla ole siihen koulutusta, mutta käytännön oppia sitäkin enemmän, suurperheen äiti naurahtaa.

Uskalla toivoa

Maria Junes on nainen, josta loistaa positiivisuus. Siihen on vaikuttanut rohkeus esittää toiveita ja uskoa niiden toteutumiseen. Hän vaikuttui kirjasta, jossa kehotettiin kirjaamaan ylös 20 toivetta, joiden toivoisi toteutuvan. Toivomiseen hän on kannustanut muitakin.

– Olin eron jälkeen perhepäivähoitajana muun muassa eräässä kymmenlapsisessa perheessä, jossa oli kyllä paljon rakkautta, mutta taloudellista niukkuutta. Rohkaisin lapsia tekemään toivomuslistoja. Alkuun heitä epäilytti, saako sellaista todellakin tehdä. Sitten joku toivoi uutta pyyhekumia, toinen pääsyä junamatkalle. Idea levisi jopa niin, että jonkin ajan päästä naapurin tyttö soitti ovikelloa: täällä saa kuulemma toivoa.

Vaarana on tietysti se, että toive toteutuu. Niin kävi perheen äidille, joka uskaltautui mukaan leikkiin. Hän toivoi uutta keittiötä, jonka saikin sukulaisten tuella.

Omiakin kokemuksia arjen ihmeistä Marialla on.

– Oli eräs jouluaatto, jolloin kaikki lahjat olivat ostamatta, jouluruuat tekemättä. Keittelin sitten riisipuuroa nopeammin valmistuvaa mannapuuroa. Mielessäni toivoin sen kylkeen mustikka-mansikka-vadelmakeittoa. Pian soi ovikello, ja ovella oli kummitätini naapuri, joka sellaista tarjosi.

– Tuntuu hyvältä, että omat lapset ovat kasvaneet näkemään ja kysymään, mitä muut tarvitsevat, ja auttamaan toisia kaikilla voimillaan. Samoin he ovat omaksuneet asenteen, että kun keinot loppuvat, konstit ovat jäljellä. Ja aina uskoneet, että kun äiti jotain toivoo, se toteutuu, Maria naurahtaa.

”Mitä tahansa te anotte minun nimessäni, minä teille annan” ja ”tapahtukoon sinun tahtosi”, Maria siteeraa Raamattua.

– Ajattelen, että jos olet jatkuvasti auki Isä meidän -rukoukselle, tapahtuu asioita, joista voi vaan kiittää.

Rauhan siemeniä ja valonpilkahduksia

Marian hengellisyys pohjautuu kodin perintönä lestadiolaisuuteen. Henkilökohtainen taivasusko ja luottamus Jumalan johdatukseen oli hänelle tärkeää jo pienenä. Edelleen se on elämää kantava voima. Tärkeäksi tuli lapsena myös rauhanaate.

– Kävin Rovaniemen Muurolassa luterilaisen kirkon pyhäkoulussa ja jumalanpalveluksissa. Äiti kulki kanssamme myös Rauhanyhdistyksen seuroissa. Isä kävi rauhanmarsseilla ja oli mukana Lääkärit ydinsotaa vastaan -järjestössä.

– Pelkäsin pienenä ydinsotaa, mutta ymmärsin isäni esimerkistä, että ihmiset voivat toimia yhdessä rauhan ja harmonian puolesta.

”Kun olen jaksanut olla Jumalan kannateltavana, elämä on ollut helpompaa.”

Isä toi Marian lapsuudenkotiin akateemisuutta ja kansalaisaktivismia, äiti käytännön estetiikkaa ja rauhaa sisäisenä asiana.

– Vahvasti olen kokenut, että silloin kun olen jaksanut olla Jumalan kannateltavana, elämä on ollut helpompaa. Yrittäessäni vääntää jotain väkisin omin avuin asiat ovat menneet päin seinää.

Maria saa rauhaa siitä, että rukoilee joka ilta kaikkien lasten puolesta.

– Puolison kanssa lähetämme toisemme matkaan evankeliumin saattelemana. Sitä olen miettinyt, mikä toisi elämään rauhaa vielä laajemmin. Mikä olisi pienin yhteinen nimittäjä ihmisten välillä? Yhteistä kaikille on vaikka se, että sukat kuluvat. Voisiko sukkien korjaaminen olla käytännön rauhan työtä?

Perusvoimaa elämään Maria ammentaa armosta ja anteeksiannosta. Hän on miettinyt paljon Jeesuksen sanoja siitä, kuinka monta kertaa tulee antaa anteeksi.

– Vanhojakin asioita voi pyytää anteeksi, ja antaa anteeksi myös itselleen. Toki jotkut vaikeat asiat tulevat surutyönä takaisin, vaikka ne olisi jo päättänyt antaa anteeksi. Silloin helpottaa ajatus: he eivät silloin tienneet, mitä tekivät.

Maria lainaa mielellään myös filosofi Esa Saarista: Ihmisen pitää mennä joskus tummiin sävyihin, jonne voi saada valonpilkahduksen.

– Se rohkaisee toivoon ja toiveisiin. Itse toivon, että voisin tuoda muille tuota valonpilkahdusta, josta itsellä on kokemus, Valon päivänä syntynyt Maria Junes toteaa.