Aamukahvilla luemme ääneen Edwin Robinsonin Bonhoeffer-elämäkertaa. Kirjan alkupuoli on puuduttava, mutta Dietrich Bonhoefferin sisäisen ristiriidan se piirtää vaikuttavasti.
Miten tämä äärimmäistä lojaaliutta kirkon opetukselle ja sitoutumista Jeesuksen seuraamiseen vaatinut ja vaalinut pappi ja teologi päätyi Hitlerin salamurhaa suunnitelleen vastarintaliikkeen palvelukseen? Erityisen tärkeältä kysymys tuntuu juuri nyt, kun maailma tuntuu nyrjähtäneen ja kysyn itseltäni, mitä tehdä sen parantamiseksi. Vaieta vai ottaa kantaa? Puhua vai toimia?
Vähintään yhtä kiinnostava kuin Bonhoefferin teologian syvä muutos on elämäkerran kuvaama saksalainen kirkkotaistelu, jossa protestanttien enemmistö mukautui valtaan nousseen Hitlerin ihanteisiin, kun taas Bonhoefferin edustama tunnustuskirkko sitoutui vastarintaan.
Muutettavat muuttaen hajaannuksessa oli samaa polarisoitumista ja mustavalkoisuutta kuin omassa tämänhetkisessä kirkkotaistelussamme, ja samalla tavalla mielipiteille haetaan vakuutusta Raamatusta, Lutherista tai ajan vahvoista teologeista.
Lakihenkisen tinkimättömyyden suoja
Toinen meistä elämäkerran äärellä istujista on teologi itsekin, vieläpä kirkkohistorioitsija. Lukemisen lomassa hän kertoo, miten merkittäviä nämä toisen maailmansodan aikaiset teologit ovat myös nykyisessä teologisessa tutkimuksessa ja kuinka paljon heidän löydöistään ammentavat myös omaa ajatteluaan sondeeraavat papit.
Tavallinen kirkkokansa sovittaa tänäkin päivänä uskonkäsitystään näihin viimeisten vuosikymmenten ja kahden viimeisen vuosisadan erilaisiin linjauksiin.
Bonhoefferin elämä ja kirjan sitaatit hänen saarnoistaan kuitenkin paljastavat, miten paljon maailma on 80 vuodessa muuttunut.
Voimainsa tunnossa Kristuksen kirkkoa uudelleen rakentava Bonhoeffer vahvistaa rajaa muihin. Hän on lakihenkisen tinkimätön luottavaisen tinkimättömyyden sijaan.
Yritän ymmärtää sitä, kun tiedän ajan, jossa hän eli. Se lisää haluani ymmärtää myös tämän ajan lakihenkistä tinkimättömyyttä.
Elämme historian vaihetta, joka haastaa toisten turvallisuudentunteen niin, että heidän on vahvistettava suojarakenteita. Tiukkarajaisuus kurittaa epävarmuuden hallitsemattomuutta.
Juuri nyt maailma palaa
Ääneenlukukirjamme on edennyt Bonhoefferin pidätykseen ja ensimmäiseen vankilavuoteen. Hänen tarinaansa ja teologiaansa vain pinnallisesti tuntien en vielä tiedä tarpeeksi hänen ajattelunsa suuresta käänteestä. Mutta jo tieto siitä saa minut miettimään juuria ja siipiä, sanontaa, jonka mukaan lapselle pitäisi antaa ne molemmat – ja ennen kaikkea siivet.
Kirkkoa ei voi juuriensa unohtamisesta syyttää. Kun Raamattua käännetään, pyritään alkukielestä löytämään alkuperäisiä merkityksiä ja ymmärtämään tuhansien vuosien takaista elämää.
Kun jumalanpalvelusta viimeksi uudistettiin, mentiin ad fontes, lähteille, ja etsittiin yhteisen kirkon vanhan perinteen aarteistoa.
Kun teologi tutkii kristillistä uskoa tai oppia, hän katsoo taaksepäin ja kaivelee sitä, mikä on jo sanottu. Ja kun ollaan eri mieltä, perustellaan kantaa raamatunjakeella tai Lutherin rivillä tai sen ja sen aiemman oppineen ajatuksella.
”Mikään valmiiksi pureskeltu ei vakuuta siellä, missä pala on juuttunut kurkkuun.”
Ei kirkkoa voi syyttää siivettömäksikään. Kun se haluaa seurata aikaansa, se järjestää tulevaisuusseminaarin, käy läpi skenaarioita ja kuuntelee tutkijoiden uumoiluja ihmiskuvan ja maailmanpolitiikan kehityssuunnista. Työryhmissä rakennellaan visioita siitä, miten tulevaan voitaisiin valmistautua.
Samaan aikaan maailma palaa, ja se palaa juuri nyt. Juuri nyt kysytään juuri nyt elävien kysymyksiä. Ei niitä, joita aiempi sukupolvi kysyi, eikä niitä, joita kysyy tuleva sukupolvi.
Juuri nyt etsitään siltaa ja merkitystä ja tehtävää. Mikään valmiiksi pureskeltu ei vakuuta siellä, missä pala on juuttunut kurkkuun.
Pelon keskellä on katsottava viereensä
Voiko juuriinsa kompastua? Siltä se näyttää, kun historian hämärän ikiaikaisiksi mainittuja lauseita luetaan kuin insinööritaidolla rakennetun koneen käyttöohjetta, tai kun kristillistä tapaa ynnätään yhteen toisenlaisessa maailmassa eläneiden tavan kanssa.
Kun tuuli alkaa kohista ja myrsky nousee, saa juuriin takertumaan pelko, ei luottamus. Pelko saa sulkemaan ovet ja rajat, vaikka taakse katsomisen ja eteen kurkottamisen sijaan olisi katsottava viereen, siihen, kuka nyt on ryöstetty ja mukiloitu ja jätetty tienvarteen ja millaista apua tarvitsee tämän päivän haava.
Hämmentyneenä luen, miten Bonhoeffer perhekuorossa harjoittelee isänsä syntymäpäivävirttä ja odottaa puhelinsoittoa, joka kertoisi salamurhan vihdoin onnistuneen.
Vastarintaliikkeessä toimiminen saa hänet luopumaan ehdottomana pitämästään rehellisyydestä ja toimimaan kristityn omaatuntoaan ja viidettä käskyä vastaan. Hänelle viereen katsominen on tärkeämpää kuin siitä maksettu hinta. Viereen katsominen riisuu kuluneet keinot ja perinteen pyöristämät sanat.
Alttarin jättäessään Bonhoeffer kääntää oman uskonperintönsä lehden. Se kutsuu minut irrottamaan otteeni juurista sormi sormelta, pelon keskellä. Viereen katsominen irrottaa jalkani maan turvallisesta kamarasta.
