Apotti laittoi sähköpostia. Vai oliko hän priori? Kirjeensä alle hän taisi kirjoittaa: koordinaattori. Sellaista se modernissa luostarilaitoksessa on, ajattelin. Kirjeessä oli suora ja kirkas kysymys: Lähdetkö kanssani luostariin? Melko suorilta vastasin kyllä. Vasta sitten aloin ajatella.

Minä olen niitä, jotka innostuvat vähästä mutta yhtä aikaa varjelevat ulkopuolisuuttaan. Pyhäkoulun kehittäjänä olin heti valmis, kun ruvettiin puhumaan pop upista ja periodista. Että voisi pitää vain yhden pyhäkoulun silloin tällöin. Luksusta. Siihen asti pyhäkoulunopettaja oli ollut pyhäkoulunopettaja hamaan hautaan, joka sunnuntai aina virttymiseen saakka. Luostari kuulosti ensi hätään vielä elämänikäisemmältä.

Tämä luostari oli kuitenkin toista maata. Sen toimintaedellytyksiä miettineet olivat ottaneet opikseen karille ajaneista yhteisökokeiluista. Tällä kertaa kukaan ei pääsisi sanomaan, että näin täällä on aina tehty ja näin vastakin tehdään.

Kukaan ei pääsisi omimaan nurkkia niin, että muut tuntisivat itsensä vain vieraiksi ja käypäläisiksi. Yksikään ei nousisi guruksi sädekehäänsä kiillottamaan, vaan jokaisella viikolla vaihtuva rukouskumppani toisi oman rukousperinteensä ja aloittaisi yhteisön rakentamisen alusta tai paremminkin liittyisi edellisten viikkojen perinteen ketjuun omalla silmukallaan.

Voiko sellaista luostariksi edes kutsua, älähti tietenkin joku. Luostariliikehän tunnetaan juuri äärimmäisestä sitoutumisesta ja inhimillisesti raskaasta luopumisesta. Ei kai tällainen hop-on hop-off voi mitenkään liittyä varhaisten erämaaisien erakkomajoihin ja askeesin tinkimättömään kuuliaisuuteen?

Ja sopiiko luostarielämä edes luterilaiseen uskonkäsitykseen, jossa sisäänpäin kääntymisen sijaan on arvostettu astumista ulos, keskelle tavallisen päivän iloa ja vaivaa?

”En ole nähnyt määrätietoisempaa toimijaa kuin sanaton rukous. Hidas se ehkä on, mutta vääjäämätön.”

Luostarin rakentajat eivät vähästä masentuneet. Miksi laajasti tunnettu ja asian kertova sana ei voisi laajentaa merkitystään? Kysehän on kuitenkin siitä ytimestä, mistä luostarit tunnetaan: rukouksesta, jonka liekkiä ei päästetä sammumaan. Luostarin viikko suunniteltiin niin, että seuraavat tulevat ennen kuin edelliset lähtevät. Rukous ei katkea, vaikka vaihtaisi muotoaan.

Hiljaisuus vie muutokseen

Jo vuosikaudet oli innostuva sydämeni kuihduttanut ja haalistanut haluaan olla käytettävissä ja rakentaa. Tuntui, että jostakin raosta työntyi aina viima sisään, kun jotakin yritti.

Milloin se oli kirkon työntekijä, joka ei tinkinyt omistajuudestaan ja halusi vain pikku apulaisen, milloin se oli oikeassa olemiseensa sairastunut, joka näki harhaopin siellä, missä kokeiltiin uutta.

Sinnikkäästi yritin varjella mielikuvaa kirkoista ja luostareista nuotiopaikkoina, tulisijoina, joiden äärellä lämmitellä. Maailmani kartalla sellaisia loimotti siellä täällä.

Nyt oli uusi sellainen rakentumassa elämänmatkani laitaan, tämä, johon apotti tai priori tai koordinaattori minua kutsui mukaan. Ei se ollut pelkkää sitoutumisen pelkoa, että minua viehätti ajatus viikosta kerrallaan. Viikoksi kerrallaan sitoutuminen tarkoitti myös jatkuvaa irti päästämistä, luopumisen harjoitusta. Tällekään kirkastusvuorelle ei voisi jäädä.

Liike ja muutos rakennettiin myös luostarin nimeen. Luostarista ei tullut Hiljaisuuden talo vaan Via Silentii, Hiljaisuuden tie. Kun sille astuu, on kohta jo toisessa maisemassa. Hiljaisuus ei sido paikoilleen vaan vie muutokseen. En ole nähnyt määrätietoisempaa toimijaa kuin sanaton rukous. Hidas se ehkä on, mutta vääjäämätön.

Ovenraosta alkoi elämä

Ennen kuin apotti tai priori tai koordinaattori edes kysyi, minä sanoin: voin sitoutua viikoksi vuodessa. Se tuntui naurettavan helpolta sanottavaksi kauniina toukokuun päivänä. Omenapuu teki vieressä kukkaa luostarin pihassa. Kun seuraava toukokuu tuli, olisin keksinyt viikolle monta muutakin käyttöä.

Ja jos olin luullut, että luostari sitoisi vain sille antamani tunnit, opin pian, miten sen tulisija paitsi lämmitti myös vaati kohentamista pitkin vuotta. En ollut sitoutunut vain muutaman päivän läsnäoloon vaan myös tiehen, jatkuvaan muutokseen.

Luostareilla on sääntönsä. Se määrittää, mihin sitoudumme. Tämän luostarin säännön mukaan sitoudun viljelemään hiljaisuutta, koska hiljaisuus auttaa minua ja muita kilvoittelemaan. Sitoudun luomaan turvallisen tilan kunnioittamalla muita sellaisina kuin he ovat. Sitoudun lähtemään palvelijana ihmisten luo ja maailmaan rakentamaan Jumalan valtakuntaa.

Aika hurskaita sanoja nämä kilvoitukset ja Jumalan valtakunnat. Mutta säännöistä ensimmäinen on selvää suomea ainakin tärkeimmän sanansa osalta. Sitoudun sanomaan ”kyllä”.

Vain viisi pientä kirjainta, minä ajattelin. Noin noin pieni sana, näytin sormilla. Sen minä kyllä voin sanoa.

Ja juuri silloin raottui ovi.

Siitä ovenraosta alkoi elämä, jota opettelen viikon kerrallaan ja panen käytäntöön kuukaudet siinä välissä silmukkana ketjussa, joka on kantanut hyvään sitoutumisen ja hiljaisen rukouksen perintöä vuosisadasta toiseen.

Kirjoittaja on toimittaja ja kirjailija