Elämä ei aina mene niin kuin joskus luuli. Nämä Pekka Laaksosen kirjoittamat Rukous saa siivet -laulun sanat pyörivät päässäni tauotta maaliskuussa 2020. Kevään portiksi kutsumani kuukauden piti olla suunnitelmissani toisenlainen. Olin aloittamassa laajaa 30-vuotistaiteilijajuhlakiertuetta ja valmistellut sitä edellisestä syksystä lähtien. Sen parissa oli tarkoitus kiertää vuoden mittaan koko Suomi.
Mielikuvat kevään aurinkoisista maanteistä kohti uusia paikkakuntia ja ihmisten kohtaamisia valon ja voiman laulujen merkeissä muuttuivat kuitenkin hetkessä hädäksi ja huoleksi. Konserteista ehti toteutua vain kolme, kun Suomi meni kiinni. Ihmisten huulille alkoi muodostua uusi sana, joka aiemmin oli tuttu lähinnä lautapelistä. Korona tuli ja sekoitti kaiken.
Ensin peruuntui yksi konsertti, sitten seuraavan kuukauden reissut ja lopulta peruuntumisia oli kalenteriin merkitty jo yli sata. Osa ”peruttu”-merkinnöistä muuttui onneksi ”siirretty hamaan tulevaisuuteen” -merkinnöiksi. Laulamisesta oli tullut vaarallista ja yhteislaulusta vielä vaarallisempaa.
Samalla peruuntuivat myös tulot. Mieli pyöritteli yötä päivää erilaisia selviytymismalleja.
Myöhemmin katsoin tiliotetta ja laskin ensimmäisen koronakuukauden aikana pakollisten laskujen lisäksi kuluttaneeni 80 euroa, mukaan lukien ruoka ja bensat. Onneksi pakastimesta löytyi kaikenlaista, ja mihin sitä bensaa olisi tarvittukaan, kun keikkoja ei ollut, Uusimaa oli suljettu ja pääministerikin oli todennut, ettei nyt ollut aika mennä mökille.
Sain vertaistukea toiselta yksinyrittäjältä, jonka kanssa soitimme päivittäin. Yhdessä täytimme apurahahakemuksia ja selvittelimme, mitä tarkoittaa kustannustuki tai yrittäjille hetkeksi avattu työttömyysturva. Kirjakustantaja ymmärsi tilanteeni ja tilasi uuden kirjan.
Välillä keikkojakin toteutui, mutta niiden ympärillä oli kummallisia asioita: striimejä, maskeja, koronapasseja, kokoontumisrajoituksia. Laskukone kävi kuumana, kun piti selvittää, riittäisikö 50 henkeen rajattu yleisömäärä tunturikappelirundin majoitus-, mainos-, teosto-, vuokra-, matka-, palkka- ym. kuluihin. Ja tulisiko edes 50 henkeä paikalle pakollinen maski kasvoillaan?
Se oli outoa aikaa, mutta siitäkin selvittiin. Toisaalta: monia tuon ajan jälkiä kannamme yhä mukanamme. Erityisesti myötätuntoni on niiden luona, jotka menettivät koronalle läheisiään tai sairastuivat itse vakavasti. Mietin myös nuoriamme, joihin nuo vuodet jättivät pysyviä jälkiä.
Koronavuosien jättämiä hyviä jälkiäkin pystyn jo näkemään. Hiljaisina kuukausina loin uusia työmuotoja, kuten suruluennot, joiden kanssa yhä kierrän seurakunnissa. Jokaista työtilaisuutta ja kohtaamista arvostan entistä enemmän, koska ne eivät ole itsestäänselvyys.
Koronavuosina opin nauttimaan myös niistä hetkistä, kun kulkurin ei tarvinnutkaan lähteä tien päälle.
Jo heti ensimmäisenä koronapääsiäisenä otin tilanteesta ilon irti. Olin vuosia reissannut hiljaisen viikon keikoilla ja kaikki omat pääsiäisvalmistelut olivat jääneet lähes nollaan. Nyt päätin kylvää rairuohoa, joka oli mielikuvissani toivon ja uuden alun symboli. Löysin kaupasta ohran siemeniä. Kylvin niitä laakealle astialle ja jäin odottamaan uljaita vaaleanvihreitä oraita.
”Se siitä rairuohon kasvattamisesta! Taaskaan ei mennyt kuten suunnittelin.”
Seuraavana päivänä yllätyin, kun multa olikin myllätty eikä sen seasta löytynyt ensimmäistäkään siementä. Aavistelin, että asialla oli ollut hiiri. Epäilykseni vahvistui, kun löysin sohvatyynyjen alta jyväjemman. Se siitä rairuohon kasvattamisesta! Taaskaan ei mennyt kuten suunnittelin.
Pääsiäisaamuna sain hämmästyä uudelleen. Astiaan oli sittenkin ilmestynyt yksi uljas oraan varsi, jonka siemen oli jäänyt hiireltä hamstraamatta. Siinä se nyt oli toivona edessäni. Asettelin sen ympärille keltaisia tipuja ja yhden kiven muistuttamaan ristinkuoleman keskelle annetusta tyhjän haudan ja ylösnousemuksen toivosta.
Samalla oras antoi toivoa koronahätääni. Tästäkin selviydymme. Toivo on ja kantaa silloinkin, kun se on yhden korren varassa.
Lue myös:
Kolumni: Kuuden kilometrin päässä unelmasta löytyi pala taivasta


