Elettiin maaliskuuta 2009. Oli kulunut kolme kuukautta siitä, kun minusta oli yllättäen tullut leski. Olin pikkuhiljaa palaamassa sairausloman jälkeen takaisin töihin. Pää oli yhä sumuinen ja hajamielinen. Pelon tunnekin oli vahva.

Selviytyisinkö kaikesta siitä, mistä nyt piti selviytyä? Tulevista töistä, taloudesta, yksinhuoltajuudesta, talonrakentamisesta, päälle vyöryvistä tunteista?

Olin kuitenkin löytänyt jo ensimmäisiä selviytymiskeinoja. Olin päättänyt, että aina kun ahdistus päiväsaikaan yrittää saada otetta, lähden ulos kävelylle rauhoittumaan. Niin tein nytkin. Maaliskuun aurinko paistoi jo kirkkaana.

Toden totta, aurinko! Olikohan se oikeasti ollut piilossa kolme kuukautta vai enkö vain ollut nähnyt sitä? Ymmärsin, että kevään heräämisen myötä minussakin oli heräämässä jotain, mille löysin myös sanan: Toivo!

”Leskenlehdet eivät sittenkään olleet yksin, vaan raivasivat yhdessä tietä heräävälle keväälle.”

Auringon lisäksi huomasin muutakin. Jäisen nurmen pälvestä nousi roudan alta eteeni yksinäinen leskenlehti. Sen yksinkertainen keltainen kauneus yhdistettynä sitkeän selviytyjän luonteeseen vahvistivat juuri herännyttä toivoani: jospa minäkin vielä nousen täältä mustasta ja roudasta.

Ensimmäistä kertaa elämässäni jäin myös miettimään sanaa leskenlehti. Kerrotaan, että leskenlehti on saanut nimensä siitä, että sen lehdet ja kukat ovat eriaikaisia, eivätkä ne koskaan näe toisiaan.

Leskenlehteä tuijottaessani huomasin sen vierellä toisenkin leskenlehden. Ja kolmannen. Kun nostin katsettani laajemmalle, näin leskenlehtiä kokonaisena keltaisena keitaana. Ne eivät sittenkään olleet yksin, vaan leskenlehdet raivasivat yhdessä tietä heräävälle keväälle.

Siinä hetkessä sydämeni tiesi, että juuri tuota itsekin tarvitsen: vertaisia vierelleni. Olin siihen asti käynyt suruani läpi yksin tai sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ollut kokemusta tällaisesta menetyksestä. Olin heiltäkin saanut valtavasti tukea, mutta parhaiten ymmärtää se, jolla on samankaltaisia kokemuksia.

Jossain vaiheessa löysin tieni nuorten leskien suljettuun nettiryhmään, josta sain arvokasta vertaistukea. Löysin myös ystäväkseni minua jonkin verran vanhemman lesken, jonka kanssa aloitimme säännölliset tapaamiset hyvän ruuan parissa. Viisi tuntia taisi olla lyhyin sessiomme ravintolan pöydässä puhuen, kuunnellen, itkien, nauraen, rukoillen ja välillä myös syöden. Ja samalla vertaisuudesta voimaantuen.

Vertaistuen yksi tärkeä puoli on se, että siinä samanaikaisesti saa ja antaa. Moni onkin kertonut vertaistuen tuoneen elämään suurta merkityksellisyyttä, kun omat vaikeat kokemukset ovat voineet muuttua voimaksi jollekin toiselle.

Itsekin olen jo kymmenen vuoden ajan saanut ohjata vertaisviikonvaihteita puolisonsa menettäneille. Yhä uudelleen hämmästelen sitä, miten jo muutaman minuutin jälkeen toisilleen ennestään tuntemattomat ovat niin samalla aaltopituudella.

Samaa kokeneet ymmärtävät rivien välitkin ja senkin, mitä ei sanota. Toiset koetaan turvallisiksi. Tunteet saa näyttää aidosti eikä niitä väheksytä, ihmetellä tai vertailla. Kaikki tunteet saavat tulla ja mennä eikä ajan kulumista tarvitse perustella.

Aina vertaistuki ei tapahdu kasvokkain. Sitä voi saada myös puhelimitse, netissä, kirjoista tai vaikkapa lehtien sivuilta. Itselleni tärkeä vertaistuen lähde on ollut myös Raamattu. Kerta toisensa jälkeen hämmästelen esimerkiksi sitä, miten hyvin psalminkirjoittaja ymmärtää ja sanoittaa juuri sen, mitä sydämessäni tunnen ja kannan.