Lattia keinuu allani. Yritän kynsilläni pitää itseni paikallani, etten liukuisi takaisin pimeyteen. En tiedä, missä olen ja mitä on tapahtunut. Samassa tilaan syöksyy useampi ihminen. Minua viedään hurjalla vauhdilla isolla sängyllä jonnekin mutkittelevia käytäviä. Kuva häviää.

Sitten: on iltapäivä. Makaan Hyvinkään sairaalassa omassa huoneessa, enkä oikein ymmärrä, missä olen ollut ja mitä on tapahtunut.

Tico haukahtaa vieressäni. Heitän epikriisin pois kädestäni ja pyyhkäisen pari tuskan helmeä otsaltani. Avaan ikkunan ja kesäinen lounatuuli puhaltaa viileitä värähdyksiä kasvoilleni.

Selailin aikani kuluksi hoitokirjauksiani eri sairaaloista. Oletin, että samaa keuhkokuumesarjaa niissä jankutetaan. Yhdessä kerrotaan kuitenkin tarkemmin, mitä viimeisellä sairaalamatkallani tapahtui.

Selvisi, että keuhkoissani on omituisuus. Jokainen meistä hengittää hapen lisäksi hiilidioksidia sisään ja ulos. Minulla sitä jää verenkiertoon liikaa. Aluksi liika hiilidioksidi aiheuttaa päänsärkyä ja sekavuutta. Olinkin kuulemma jo ambulanssissa ollut sekaisin. Lauleskellut jotain kappaletta, jota ensihoitajat eivät olleet tunnistaneet.

Koska hiiliongelmastani ei tiedetty, minulle ladattiin menemään happea pitkäksi toviksi – ja kävin lähellä kuolemaa. Onneksi valpas hoitaja oli löytänyt minut vessasta tajunnan hämäriltä niityiltä. Tämän siis luin epikriisistä. Kukaan ei kertonut minulle sairaalassa tilanteen vakavuutta.

Kävelemme läheiselle koskelle. Vantaanjoki virtaa täällä huimana vaahtopäähirviönä. Vastapäinen ranta on nuorison suosiossa. Ranta on veden kovertama, ja nuorten sytyttämä pieni nuotio valaisee ison osan rantaa. Tuli vilkkuu ja heijastuu joesta. Vuolaasti kiitävä poreileva vesi rikkoo aika ajoin sen lumoavan kuvajaisen.

Pienistä asioista tulee isoja, kun osaa oikein katsoa. Ihmisiä, kiviä, tulta, hämärää ja pimeyttä, ehkä rujo puun tynkä, ja kosteaa ilmaa, mutta kaunista.

”Sain päähäni lukea Raamatun jakeita ääneen ja huomasin, että se rauhoitti.”

Ihminen on hassu. Puhun itsestäni. Sairauden- ja kuolemanpelko saa varovasti lähestymään Jumalaa. Jotenkin kuiskaamalla kysymään: voisitko vähän auttaa näiden keuhkojen kanssa? Pienen pieni toivo taapertaa mielen kuplaan, ja sanoo: kaikki järjestyy. Hetken kulututtua pelko palaa takaisin ja pyyhkii isolla kumilla lauseen pois.

Tiedän, että parantumiset ja muut ihmeet ovat taivaan varaosakaupan sivutuotteita. Päätuote on ilmainen. Evankeliumi. Tehostaakseni uskoani kannan mukanani pientä pillerirasiaa, jonka kannessa on Kipujen Madonna. Jeesuksen äiti. Ostin sen aikoinani Espanjasta, Mijaksen kalliokirkosta.

Tico leikkaa ajatukseni poikki. Se vetää itseään vettä kohti, haluaa uimaan. Sanon tiukasti ei, virta veisi pienen.

Ihmettelen hetken sanaa ei. Sanoin sen kovaa, lausuttu sana ylitti veden kohinan äänen. Ei on maailman vaikein sana. Minua on pidetty kilttinä, kun aina suostun kaikkeen. En ole kiltti, ehkä yliherkkä. En vain ole uskaltanut käyttää ei-sanaa. Turhan monet perheet ovat odottaneet minua samaan aikaan jouluillallisille, joihin kaikkiin olin lupautunut. Lopputuloksena en mennyt minnekään. Makasin kotona yksin häveten, peloissani. Ei-sanan välttämisellä olen yrittänyt etsiä oikeutta olla olemassa ja halunnut miellyttää.

Eksyin ajatusten polulta. Sairauden pelko, vaikken sitä halua myöntää, laittaa ajattelemaan kaikkea muuta. Torjuntaa elämän laineilla.

En voi enää sytyttää rauniokirkkooni tuikkuja. Mutta uuden löydön olen tehnyt. Sain päähäni lukea Raamatun jakeita ääneen ja huomasin, että se rauhoitti. Tico istui liikkumatta edessäni ja kuunteli. Nyt nämä epistolat ja rukoukset ovat jokailtaisia ja öisiä.

Minulla on ikoni, jossa kolme tyyppiä istuu pöydässä, yksi paikka on vapaana. Se on kutsu. Menemme Ticon kanssa tyhjälle paikalle ja sanon: Herra, minua pelottaa!