Kirkon hiljaisessa äänimaisemassa moni nykyajan ihminen – täynnä kiirettä, ärsykkeitä ja itseään – löytää levon. Kaappikellon hidas raksutus tasaa rytmiä. Samoin tekee kynttilän leikkivä liekki ja valo, joka siivilöityy vanhojen ikkunoiden läpi kirkon kiviseinille.

”En ole millään tavalla uskovainen, mutta kun haluan tuntea pyhän läsnäolon ja asemoida elämääni, hakeudun hiljaisen holvikirkon äänimaisemaan ja sytytän kynttilän.”

Tämänkaltainen uskonkokemus ja pyhän tilan kaipaus on tullut viime vuosina melko usein vastaan. Kirkossa kaipaava katse alkaa etsiä merkityksellisiä yksityiskohtia – ja luoda tulkinnoillaan pyhän merkkejä.

”Kun katsomme kuvia, saatamme myös itse tulla nähdyiksi. Suuret mestarit ovat onnistuneet kuvaamaan kaipauksemme ja haavamme.”

Toisinaan kirkonrakentajien, maalarimestarien ja kuvaveistäjien kädenjälki vie aikamatkalle. Heidän työnsä vahvistaa jatkuvuuden tunnetta ja raottaa näkymää laimealta maistuvan elämän tuolle puolen.

Kirkkojen taide ei kerro vain menneestä. Kun katsomme kuvia, saatamme myös itse tulla nähdyiksi. Suuret mestarit ovat onnistuneet maalamaan ja veistämään jotakin meistä kaikista – kaipauksemme ja haavamme. Ja juuri siksi sisimpämme värähtää teosten äärellä.

Moni luterilainen kristitty on kasvatettu kirkossa kuuntelemaan pappien puheita ja hyräilemään virsiä sekä polvistumaan ehtoollispöytään.

Kirkossa rukous ei kuitenkaan synny vain siitä, mitä kuulemme tai puhumme, vaan myös siitä, mitä aistimme ja katsomme. Silmät saattavat nimittäin tavoittaa sen, mikä sanoilla on liki mahdotonta. Nähdyllä on suuri merkitys.

Omassa luterilaisessa kotiseurakunnassani toivon ja olen tunnistavinani visuaalista käännettä. Yhtenä merkkinä siitä on seurakunnan halu panostaa kirkkotilojen kauneuteen ja palauttaa museosta keskiaikaisia pyhimysveistoksia takaisin kirkkoon.

Ennen muuta kaipuu kohdistuu siihen, että kotiin palaisi kirkkokansaa lempeästi katsova, 1300-luvulla veistetty hymyilevä Liedon Madonna. Tuo hiljainen uskon todistaja vuosisatojen takaa vie seurakunnan juurille.

Madonnan veistänyt mestari on vanginnut tammipuiseen luomukseen jotakin ainutlaatuista: kasvoille kaartuvan hymyn, jossa on arkkityyppistä äidin rakkautta, sekä myötätuntoa että ylpeyttä. Näinkö Jumalakin meidät näkee? Voisimmeko me ihmisetkin katsoa toisiamme samalla tavalla – lempeästi, hyväksyvästi ja ymmärtäen?

Jos Jumalanäiti katsoi poikaansa näin, miksemme mekin voisi samoin katsoa läheisiämme, ystäviämme ja naapureitamme – myös heitä, joiden kanssa emme ole samaa mieltä. Myötätuntoisesta katseesta löytyy ihmisyyden ydin.

Jumala toimii tavallisten ihmisten kautta. Marian sylissä kasvoi uusi toivo ja koko ihmiskunnan pelastus. Hymyilevän Madonnan alla ehkä muistaisi, ettei mikään ole niin rikki, ettei sitä voisi korjata.

Lempeän katseen alla tunnistaa ihmisessä olevan kauneuden. Hauraan, värisevän ja kaipaavan sielun – sen mikä on meissä syvintä, yhteisintä ja lopulta kaikkein arvokkainta.