Pyhä kirja on uni ja lähde ja runo. Pyhä kirja on vuosisataisen viisauden ja hetkellisen havahtumisen risteys. Toiset lukevat Raamattua. Toisille Raamattu puhuu.

Olen Raamatun suurkuluttaja. Jo oppikoululaisena pidin sitä auki, olipa matematiikantunti tai liikuntaa. Imin siitä kielentajua ja johtolankaa. Osasin sen kertomukset, ja alleviivasin sitä sinipunakynän kummallakin päällä. Sen marginaaliin piirsin välimerkkejä sen mukaan, pitikö kysyä vai huudahtaa.

Raamatusta tuli myös työväline, kun aloin kirjoittaa ajatuksiani pyhän teksteistä tai tuottaa aineistoa kirkollisen varhaiskasvatuksen ja pyhäkoulun tarpeisiin. Opin hämmästelemään, miksi kertomuksista valittiin aina vain jotkut ja osa jätettiin vaille tarkempaa huomiota. Väsyin yhteydestään irrottamisen kulttuuriin, kun aloin nähdä, miten sillä käytettiin valtaa.

Missään vaiheessa en ymmärtänyt, että kaksi tuhatta vuotta aikaisemmin kirjoitettu pitäisi sellaisenaan siirtää tähän päivään. Jos Paavalin aikaan hiusten palmikointi (joka nykyisen ”tukkalaitteen” sijaan mainittiin nuoruuteni raamatunkäännöksessä) oli Paavalin mielestä ylilyövää koristautumista, ei minun tarvinnut pitää lettejäni sopimattomina. Niistähän oli vuosisatojen saatossa tullut lähinnä kotoisan kunnollisuuden merkki.

Raamattu on Jumalan kasvukertomus

Vuosien mittaan hyllyyni kertyneiden Raamattujen pinossa on kerroksia kuin Baabelin tornissa. Niin on kerroksia myös näkemyksissä, joita minulla on Raamatusta ollut.

”Usein tulen lohdutetuksi heidän iltavirsistään ja rukouksistaan hädässä.”

Kun luin ajatuksen Raamatusta Jumalan kasvukertomuksena, ajattelin, että minulla Raamatun lukijana on myös kasvukertomukseni. Se seurailee Raamatun piirtämän jumalakuvan linjoja: Ensin yksinkertaistettua ja inhimillistä, missä Jumala lähettelee paketteja kuin Amerikan-eno tai pitää pahaa mieltä pilvenlongalla. Sitten yhä kuvaamattomammaksi käyvää ja sanoja pakenevaa, kuin kirkkauden säteily tai hiljainen tuulen humina, joista siitä samasta Raamatusta luin.

Joskus ajattelin, että Raamattu noin vain vastaisi siihen, mitä kysyn. Se kuitenkin kertoo minulle vain sen, mitä ihmiset kaksi tuhatta vuotta sitten tai vieläkin aikaisemmin kokivat ja tekivät ja miten he Jumalan siihen aikaan ymmärsivät. Voin oppia heidän virheistään ja rohkaistua heidän tinkimättömyydestään. Usein tulen lohdutetuksi heidän iltavirsistään ja rukouksistaan hädässä.

Mutta se, mikä milloinkin on oikein, on pantava rakastamisen ja luottamisen sihtiin. Jos tunnistan, että näkemykseni takana on pelko (niin kuin usein uuden tai vieraan edessä on) tai tarve suojautua joltakin puistattavalta, ymmärrän päästäneeni luottamuksesta irti.

Raamattu on rakastamisen oppikirja

Raamattu on muuttumatonta Jumalan sanaa, sanovat toiset. Minäkin olen sitä mieltä, että pyhän kirjamme rivit pitäisi varjella mahdollisimman alkuperäisinä. Muutenhan kadottaisimme sen, mistä olemme tulleet.

”Kaikki, mikä pyhässä kirjassa sulkee jonkun ulkopuolelle, on aikaan sidottua inhimillistä tietämättömyyttä ja vallankäyttöä.”

Mutta niin kuin vaikkapa Martti Lutherilla oli lupa vastoin silloista oppia ja ymmärrystä löytää Raamatusta luterilaisille sittemmin niin tärkeä ajatus siitä, että ihminen pelastuu yksin armosta, niin jokaisella ajalla on lupa löytää Raamatusta se, minkä sen ajan yläpuolelle asettuminen ja torjunta ovat piilottaneet.

Kun tajusin, miten viisituhatta vuotta sitten syntyneet pyhät kirjoitukset yhä aiheuttavat hindulaisessa maailmassa yhden ihmisryhmän sysäämisen saastaiseksi tuomittuna kastin ja koko yhteisen elämän ulkopuolelle, vakuutuin siitä, että kaikki, mikä oman uskontoni pyhässä kirjassa sulkee jonkun ulkopuolelle, on Jumalan tahdon sijaan aikaan sidottua inhimillistä tietämättömyyttä ja vallankäyttöä.

Ajatelkoot viisaammat kuinka tahansa, minulle Raamattu on rakastamisen oppikirja ja peili. Se näyttää minulle sen, että minulla on rakastamisessa paljon enemmän opittavaa kuin oikeassa olemisessa tai torjumisessa.

Jäähyväispuheessaan Jeesus ei sano, että meidät tunnistettaisiin hänen oppilaikseen siitä, että osaamme sulkea pahan ulkopuolelle. Hän sanoi: teidät tunnistetaan minun oppilaikseni siitä, että rakastatte toisianne.

Raamattu istuu Raamatun päällä

Eniten olen Raamatusta oppinut 1200-luvulla eläneeltä Pyhältä Antonius Padovalaiselta, joka tervehtii minua eteläisen Euroopan katolisissa kirkoissa usein kohta sisään astuttua. Pyhä Antonius on köyhien ja kadonneita asioita etsivien suojelija. Hänet tunnistaa paitsi fransiskaaniveljen asustaan myös siitä, että hän kantaa Kristus-lasta, joka seisoo tai istuu Pyhän Antoniuksen kädessä avoimena olevan kirjan päällä.

Kristus-lapsen voisi nähdä siinä häiriköimässä kuin kissa, joka videossa asettuu koneen näppikselle tai lehden päälle ja estää lukemasta tai tekemästä töitä. Mutta Pyhä Antonius ei yritä kuikuilla lapsen ohi kirjaan saadakseen sen riveistä tolkkua. Pyhä Antonius katsoo kirjan sijaan lasta.

Siinä on joulun evankeliumi meille muuttumattoman kirjoitetun sanan ihmisille.