Onko mitään ihanampaa kuin tallustella paljain varpain kesänurmikolla tai maata nurmen päällä reporankana tuijottelemassa taivasta, ihan vain levosta käsin?

Siinä tuntee itsekin olevansa osa luomakuntaa, jossa kaikki on jo valmista ja puolestani tehty: taivas, järvet, niityt, kalliot, kukat, linnut, perhoset, jopa hyttyset. Minun osakseni jää vain olla, ottaa vastaan, hengittää, ihmetellä, haltioitua ja nauttia kaiken kauneudesta.

”Lepo on kykyä irrottaa mieli hetkeksi vaatimuksista. Se on myös kykyä päästää irti siitä, minkä aika on jo ohi.”

Luonnon äänet, tuoksut, värit ja muodot ovat hetken lahjaa minulle. Kukaan ei juuri siinä hetkessä vaadi minulta mitään. Kaikki se, mikä odottaa jossain keskeneräisenä tekijäänsä, on toisarvoista ja parhaimmillaan jopa kokonaan pois mielestä. Joskus jo lyhytkin aika tällaista kokemusta riittää siihen, että jaksan taas palata touhujen pariin.

Viime kesänä tällaisen pienen lepohetken jälkeen otin esiin muistikirjani ja pohdin sen sivuille, mitä minulle merkitsee lepo. Tällaisia ajatuksia sinne oli nurmikkohetken jälkeen kirjautunut:

Lepo on tila, joka saavuttaa sinut. Sinun ei siis tarvitse saavuttaa lepoa. Lepo tulee luoksesi, kunhan jätät sille tilaa tulla. Levon ei koskaan pitäisi olla suorittamista, vaan vapaudesta nouseva tila.

Lepo on kykyä irrottaa mieli hetkeksi vaatimuksista. Joskus parasta tekemistä voi olla se, ettei tee mitään.

Lepo on läsnäoloa hetkelle ja sen tarjoamille mahdollisuuksille ilman ennakkoajatuksia, odotuksia ja ohjailua.

Lepo on tilanteen hyväksymistä sellaisena kuin se on. Se on myös kykyä päästää irti siitä, minkä aika on jo ohi.

Lepo on itsensä näkemistä arvokkaana, tähän asti eletyn elämän kauniina kukkakeitaana, jossa osa kukista on kuihtuneita ja valmiita pois heitettäviksi, ja osa vasta nupulla odottamassa tulevaisuutta kauniina mahdollisuutena.

Lepo on toisen arvostamista ja hyväksymistä omana itsenään, omista lähtökohdistaan tulevana yksilönä, jonka ei ole tarkoituskaan olla kuin sinä. Ja jonka erilaisuus ei ole sinulle uhka vaan suuri rikkaus.

Usein levon vuoro tulee vasta viimeisenä, tehdyn työn, raatamisen ja jopa uupumisen jälkeen. Silloin lepoa tarvitaan toipumiseen, palautumiseen ja uusien voimien keräämiseen.

Mutta jospa miettisimmekin asiaa toisin ja antaisimme levolle ensimmäisen vuoron. Ensin lepo ja sitten työ, energisenä ja täynnä uusia, levon esiin nostamia ideoita.

Jo vuosia olen aloittanut kaiken luovan työn pienellä kävelyhetkellä metsässä tai maaten hetkisen saunan lauteilla – tai muuten vain pysähtymällä. Kun olen ensin levännyt ja tyhjentänyt pääni kaikista arjen vaatimuksia täynnä olevista ajatuksista, on mielen syvyyksistä saanut tilaa tulla pintaan uusia ajatuksia ja näkökumia. Luovuuskin toimii parhaiten levosta käsin.

Myös rukous on lepoa. Se on hetkeen keskittymistä ja laskeutumista omien voimien varassa riippumisesta Jumalan syliin, kannettavaksi. Rukous on sen hyväksymistä, että kaikkea ei tarvitse ratkaista itse, vaan on lupa hellittää ja suostua kulkemaan johdatuksen viitoittamaa tietä, askel askeleelta.

Lue myös:

Kolumni: Toivo kantaa yhdenkin ohrankorren varassa

Kolumni: Kuuden kilometrin päässä unelmasta löytyi pala taivasta

***

Haluatko tilata Askel-lehden? Soita asiakaspalveluun ja kysy parhaat tarjoukset! Puh. 040 – 546 3245.