Aamulla rustaan vielä puoliunessa ensimmäiset onnittelut. Hänet kohtasin kerran koulutuksessa, ruusu sinne ja onnea. Tätä tyyppiä en ole koskaan ennen nähnyt, mutta onnea nyt vaan, vaikka auringon kera, innokas tykkäilijä kun on.
Entä hän? Taitaa olla lääninrovastikin pohjoisessa, en kyllä tunne oikeasti, mutta noloa jos ei onnittele, kun jo 178 kaveria on onnitellut. Laitan puolivirallisesti ilman minkään valtakunnan emojia: ”Lämpimät…”
Kotikylässäni syntymäpäivät, varsinkin pyöreät, olivat julkinen, yhteisöllinen ja merkittävä tapahtuma. Oli hyvissä ajoin päätettävä, valitseeko sen pienelle ihmiselle harvoin koittavan julkisuuden tähtihetken, kun sai laittaa lehteen juhlallisen ilmoituksen: ”En juhli”, vai näkeekö sen kaamean vaivan, mikä syntymäpäiväjuhlista tulee.
Juhlat vietettiin aina kotona ja se vaati tiskaajia, lainattuja ja vuokrattuja astioita ja naapureidenkin pihat. Itse asiassa viisikymppisiin osallistui tavalla tai toisella koko kylä.
Pienin mahdollinen osallistuminen oli viiden euron satsaus ”listaan”, eli kyläkauppiaan keräämään onnittelurahastoon. Kultakirjaimisen ruusukortin sisälle kirjoitettiin koneella paperi, johon tuli onnittelujen kera kaikkien osallistuneiden nimet.
Takavuosina pöydän alta ojennettiin päivänsankarille tietysti myös se ruutupaperi, johon oli kirjattu summat. Tietyllä tavalla suhde yhteisön jäseniin oli siis julkinen ja sillä oli myös hinta.
”Että entä jos menette ihan jalan onnittelemaan niitä, jotka siellä sosiaalisessa mediassa eivät edes hillu!”
Kaupunkilaistunut kansa on vieroittunut kylän omintakeisista syntymäpäiväjuhlallisuuksista, mutta sosiaalisen median ansiosta olemme lähtöpisteessä. Syntymäpäivät ovat julkinen tapahtuma, joka saattaa paljastaa jotain suhteestamme ympärillä oleviin ihmisiin.
Yksi on päättänyt, että onnittelee kaikkia samalla neutraalilla lauseella. Toinen kertoo yhä uudelleen lainanneensa runoa, jolla onnittelee sankaria. Kolmas luopuu koko rasittavasta onnittelurumbasta. Suurin osa päätyy yksinkertaisesti onnittelemaan heitä, jotka tuntuvat lähimmiltä tai tärkeimmiltä. Lopulta siis johtajat onnittelevat johtajia ja osaston työkaverit toisiaan.
Mitäpä sanoisi tähän Jeesus? Että entä jos menette ihan jalan onnittelemaan niitä, jotka siellä sosiaalisessa mediassa eivät edes hillu! Se kaukaista sukua oleva tyyppi, joka pikkupäissänsä soittelee ympäriinsä joka perjantai, tarvitsee huomiotasi oikeasti.
Kehitysvammaiselle nuorelle aikuiselle puhelin saattaa olla ainoa väylä olla kontaktissa toiseen ihmiseen. Sairaalassa iäkäs vanhus ei arvosta hymiötä. Hän tarvitsee hymyn.
Olen tajunnut, että tapa kerätä ”lista” on sittenkin vielä tärkeämpi hautajaisjärjestelyissä kuin syntymäpäivillä, ja se pelastaa ainakin pohjoisessa yhä tavallisia ihmisiä epäinhimillisen kalliilta hautajaisjärjestelyltä. Sille tavalle toivon jatkoa ja yleistymistä myös kaupunkiolosuhteissa.
Sosiaalisen median tuoma mahdollisuus ja paine onnitella kavereita, joita on jopa tuhansia, kuuluvat samaan aivojen keskittymistä koettelevaan osastoon kuin jatkuva palautestressi.
Ennen kuin ehdin tarkistaa, menivätkö onnitteluni lääninrovastille perille, puhelin tärähtää vaativasti. Lähikauppa haluaa tietää, miten sujui maksamakkaraostokseni. Edellisviikon Tallina-risteilystä tulee palautepyyntö, ja onhan täällä jonossa vielä toive kommentoida parturikäyntiä, apteekkikäyntiä ja työnantajan strategiaa. Jokainen viesti sinkoaa ajatukseni uuteen suuntaan.
Lopulta havaitsen lääninrovastin tykänneet tervehdyksestäni, joka on ilahduttanut jo tuntikaupalla myös kanssakavereita: ”Lämpimät onkittelut!”
