Kello väittää olevansa noin neljä aamuyöllä. Metsä näyttää ikkunan läpi siniseltä, ja sielu tuntuu karkaavan jonnekin. Olen kuin kuollut, mutta virallisesti hengissä. En saa happea.

Tico kävelee perässäni ja uikuttaa, se vaistoaa kokemuksesta, että nyt asiat eivät ole hyvin. Yritän ottaa lisää astmalääkettä, mutta oloni vain huononee.

Nojaan ulko-oveen ja näppäilen 112. Selitän epäselvästi, että en pysty hengittämään. Taju liitää siniseen metsään millä hetkellä hyvänsä.

Kuulen ambulanssin tulon kaukaa. Miksi yöllä pitää ajaa pillit päällä? Sanon jotain Ticolle samalla kun puristan sitä sylissäni. Koiran silmästä juoksee kyynel.

Ensihoitajat rymistelevät sisään. Ticon päättää suojella minua iskemällä hampaansa ensihoitajan jalkineeseen. Onneksi heillä on teräksellä vahvistetut suojakengät.

Toinen ottaa sydänfilmiä ja toinen puhuu sairaalaan. Oloni on vähän parempi, koska happinaamari syöttää happea keuhkoihini. Ensihoitajat ihmettelevät, kuinka monta kertaa olen joutunut vajaan vuoden aikana sairaalaan.

On raastavaa jättää Tico yksin. En edes tiedä, kenet saisin sitä hoitamaan.

Hyvinkään sairaalassa otetaan loputtomasti kokeita ja röntgenkuvia. Mitään selittävää ei löydy. Tulehdusarvot ovat matalat, mutta kuume 39,5.

Nukahdan hetkeksi ja näen unta Ticosta. Herään säpsähtäen ja huomaan kellon olevan 11. Tico on yhä yksin!

Saan Ticon kasvattajan kiinni. Hänellä on avaimeni ja hän lupaa hakea Ticon heti.

Kolme päivää ravasin pitkin sairaalan käytäviä ja mietin Ticoa. Soitinkin sille kerran. Tico oli noussut takajaloilleen ja ottanut puhelimen tassujensa väliin. Höpötin sille meidän juttuja ja vastaukseksi sain koiran itkua. Silloin melkein hajosin pieniksi marmorikuuliksi, jotka karkaavat koloihinsa piiloon.

Sitten minut siirrettiin Nurmijärven terveyskeskuksen vuodeosastolle. Olin enää parin sadan metrin päässä kotoa. Näin huoneeni ikkunasta taloni ja pihalla Ticon pallot. Doximycin-lääkepurkki kourassa pääsin vihdoin kotiin.

Nyt on kuudes päiväni kotona. Tico on vieläkin hoidossa. Koti on kuin tyhjä ilmapallo, johon joku on yrittänyt puhaltaa ilmaa. Jäljelle on jäänyt kuminen sekasotku.

Taas kerran totean, kuinka pieni koira vie tilaa. Se hengittää joka nurkassa, sen sydän sykkii sen oman elämän tahdissa. Tassujen naputus lautalattiaan on vain kaukainen kuulokuva. Elän koirani vuoksi.

”Otan pienen Jeesus-hahmon seinältä ja juttelen sille kaikki huoleni. Usein koen monologini jälkeen mystistä rauhaa.”

Minulla on seinillä kymmeniä tauluja. En tiedä miksi ne ovat kokoontuneet juuri minun luokseni, mutta tuhlaan aikaa tutkimalla niitä.

Ihmeellisin löytöni on kauniisti kehystetty kymmensenttinen hopeinen Jeesus-hahmo. Pikkuisesta Jeesuksesta on tullut kaverini. Otan sen aina välillä seinältä ja juttelen sille kaikki huoleni. Usein koen monologini jälkeen mystistä rauhaa.

Teen päivisin 15 minuutin kävelyjä lääkärin kehotuksesta, pikku Jeesus mukanani.

Iltaisin katselen sinistä metsää. Puut ravistelevat itseään ja nostavat latvojaan ylös pimeyteen, ihan kuin ne eivät tykkäisi katulamppujen kelmeästä valosta.

Kylässä kaikki jo nukkuvat. Näen pimeässä Ticon kasvot ja minuun suunnatut tummat, surulliset silmät. Tiedän, että kuvitelmaa. Mutta huomenna Tico tulee. Päätämme Jeesuksen kanssa mennä nukkumaan. Tai katsomaan jotain hervotonta komediaa…