Viimeisen kolmen vuoden ajan olen halannut enemmän kuin koskaan. Yleensä tuntemattomia. Viimeisen kolmen vuoden ajan olen kuullut ja ymmärtänyt ihmisten elämästä enemmän kuin kolmena edellisenä vuosikymmenenä.

Jos haluat ymmärtää elämää laajasti, hankkiudu seurakuntapapiksi! Jos haluat tajuta suomalaisuutta syvästi, yritä toimia seurakuntapappina eri puolella maata.

Muutto Helsinkiin lastenlapsia lähelle ja samalla uusiin työympyröihin oli aikamoinen hyppy tuntemattomaan parinkymmenen Oulu-vuoden jälkeen. Nuoruuskesät Kalliossa ja ylioppilasvuoden jälkeiset kuukaudet Tilkassa ja muutamat opiskelukuukaudet Helsingin yliopistolla olivat valmentaneet pääkaupunkiseudulle, mutta silti Helsinki pääsi yllättämään.

”Sieluuni on vyörynyt värikkäiden elämänpolkujen ja elämänkulkujen viidakko.”

Tajusin, että ihmiset sanovat toisilleen jännittävän hellästi ”rakas” ihan ystävyys- ja työkuvioissakin, ja se halaus tulee luontevasti vaikka siunauskeskustelun päätteeksi. Sieluuni on vyörynyt värikkäiden elämänpolkujen ja elämänkulkujen viidakko. Ihmissuhteet ovat monimutkaisia ja aitoja. Tilanteessa on jotakin oudon tuttua? Kyllä vaan, olen yhtäkkiä lapsuuteni lappilaisessa kylässä!

Originelleja hahmoja riittää, erilaisuutta on opittava ymmärtämään ja sitä päätyy lopulta rakastamaan. Ero on tietysti se, että Orajärvellä kaikki tietävät kaiken, Helsingissä kukaan ei toisistaan mitään, mutta silti tunnelmassa on häkellyttävän paljon samaa vapautta.

Entä Oulu, jossa asuin 20 vuotta? Ylä-Savo, jossa sujahti 15 vuotta? Piipahdus Kainuussa?

Melkein liikutun, kun ajattelen oululaista hiljaista tyytyväisyyttä luontoon ja alueeseensa. Oululaiset ovat vähän jähmeitä, monet uskonnollisesti konservatiivisia, ja tilkka lestadiolaisuutta kiertää kaikkien veressä. Silti, ja ehkä juuri siksi, vilpittömiä sydämiä on torikahavilla lauantaina laattana.

Kainuussa, jossa nuorena asuin, minua puhutteli jylhä asenne, johon en törmännyt muualla. ”Kolkassa synkeän syntymämaan, pirttimme piilköhöt paikallaan!”

Ylä-Savossa taas kaikki näyttelevät jossakin kylä- tai kesäteatterissa ja nuorisoseurantaloilla käy kuhina. Mutkaisilla teillä sattuu ja tapahtuu enemmän kuin yksikään Pölönen ehtii kertomaan.

Mutta vasta muutto pääkaupunkiseudulle sai minut rakastumaan suomalaisuuteen, joka heijastaa valoa jokaiselta kulmalta eri tavalla. Seurakuntapappeus Helsingissä on avannut näkymät siihen, miten innolla Suomesta on lähdetty tekemään ulkomaankauppaa, kuinka ylpeästi on turisteina valloitettu maailmaa.

Olen uudella tavalla tajunnut, mikä arvo sotien aikana on ollut kaupunkia ympäröivällä maaseudulla ruokaturvan kannalta. Kuinka lähellä on Viro ja kuinka vaikeaa on ollut vaikka inkerinsuomalaisten historia väkivaltaisissa vaiheissa. Ei näitä asioita tajua kirjoista, ne täytyy kuulla ihmisiltä.

Kun muutin pääkaupunkiseudulle, joku kysyi, olenko päässyt ”piireihin”. Kyllä olen. Paikallisjunan kahdeksan istuttavassa piirissä saattaa olla yhtä aikaa lappilainen ja lisäksi afganistanilainen, eestiläinen, pohjoiskarjalalainen, somali ja joskus harvoin myös syntyperäinen helsinkiläinen.

Vaikka olemme painuneet kännyköidemme uumeniin, tunnen lämpöä, kun samalla kielellä huokaisemme horjahtavan vanhuksen selviytyessä jaloilleen. Katseissa vilahtaa lämpö, jonka kohtaan yksityisissä keskusteluissa kirkolla.

Olen ollut aina kiinnostunut ihmisestä ja hänen tarinastaan. Pääkaupunkiseudulla kiinnostus on roihahtanut rakkaudeksi.