Olen kymmenen vuotta johtanut keskisuurta luterilaista paikallisseurakuntaa. Kirjoitan kokousten esityslistoja, jaan työvuoroja, teen lomalistoja, rakennan työnkuvia, motivoin työntekijöitä ja edustan organisaatiota.

Uutta työpäivää odottaa aina määräannos vaatimuksia ja ihmisiäkin. Ne ylläpitävät tärkeyden kokemusta ja synnyttävät tarpeellisuuden tunteen. Työ on antoisaa, mutta sen imu vaarallista.

Työpäiväni rauhallisin hetki on usein pyöräily työpaikalle. Tuossa lyhyessä siirtymässä kuulee kiurujen kevätliverryksen ja näkee lapsen, joka uteliaasti tutkii sammakonkutua katuojassa – ja myöhästyy oppitunniltaan.

Hyvän huomenen jälkeen koittavat ensimmäiset puhelut. Päivän valjetessa kohina voimistuu. On välittömästi päälle kaatuvia asioita. Tuntematon pappi ei kelpaa omaisille. Kappalainen on sairastunut flunssaan. On kuihtuvan talouden tuomia pidempiaikaisempia pulmia.

Kiinteistöistä pitäisi luopua ja seurakuntaliitoksia rakentaa. Vaikeat päätökset eivät synny pelkillä esittelyteksteillä. Muutokset tehdään ihminen kerrallaan.

Tuttuja työelämän kokemuksia. Sakeat vuodet täyttävät ihmisen. Kovin paljon muuta ei elämään mahdu. Hävettää myöntää, varsinkin kun toisenlaisiakin valintoja voisi tehdä – keskittyä spiritualiteettiin. Värisevän sielun pohjassa on tukahdutettuna omakin kaipaus: ”Niin kuin janoinen maa, niin minun sieluni halajaa sinua.”

Herkkävainuinen ortodoksiystäväni tunnisti tilanteeni ja houkutteli ekumeeniselle pyhiinvaellusmatkalle kreikkalaiseen luostariin. Viikko tuntui lahjalta, aika ilman hälyä, ruutuja ja kiirettä.

”Vaeltajat saivat luostarivanhukselta neuvon: Ihmisen elämä ei aina ole yksinkertainen, Jumala on.”

Pienet talkoopuuhat luostarin keittiössä kiinnittivät hetkeen, linssikeitto rauhoitti vatsan, rauhalliset päiväkävelyt tasasivat rytmiä ja läpi yön jatkuva katkeamaton liturgia hoiti sielua.

Bysantin yössä on toiseuden voimaa. Janoista maata ei hoideta varttikirkoilla. Hämärät ja rukouksesta patinoituneet kirkot, lampukan valaisemat ikonit, monituntiset liturgiat ja munkkien viisaudet iskivät luterilaisen papin kanveesiin. Maailmasta tulleet vaeltajat saivat luostarivanhukselta neuvon: ”Ihmisen elämä ei aina ole yksinkertainen, Jumala on”.

Elämä ei luostarikokemuksista nyrjähtänyt, vaikka rukoushiljaisuus yhä kiehtoo. Yhä enemmän myös kysyn, miten voisin omassa luterilaisessa perinteessäni olla avoimempi hiljaisuudelle ja säännölliselle rukoukselle.

Luostariin portilla poistin somesovellukset kännykästäni. En ole niitä juuri kaivanut, vaikka ihmisten kuulumisia toisinaan haikailenkin. Sen sijaan uudet ristiriidat ovat vallanneet mielen: Kuinka paljon voin vetäytyä? Katoanko, jos someläsnäoloni vähentyy?

Väheksytyt asiat tuntuvat taas merkityksellisiltä. Juuri ne kynttilän tuijotukset ja retriitit, joille toimintakirkossa on takavuosina ivallisesti naurahdettukin. Koeteltu uskonkokemus kertoo, että Jumalan rauha asuu hitaudessa ja hiljaisuudessa.

Kun päivän päätteeksi tuohus ikonin edessä syttyy, tuntuu kuin pääsisin takaisin luostarinmuurien sisälle, hämärän kirkon nurkkaan ja vuosituhantisen rukousmutinan turvaan. Säännöllisestä rukoushiljaisuudesta muodostuu pylväs, joka yhdistää maan ja taivaan ja pitää olemassaoloa kasassa.

Jaksan, kun tiedän että seuraava taukopaikka odottaa. Tuohuksen valossa viipymisessä ei ole kyse halusta paeta maailmaa, vaan toiveesta säilyttää kohinan keskellä toisenlainen katse, avautuminen ymmärrykselle ja oivalluksille. Sellainen huokoinen elämänasenne, jossa Jumalan läsnäololle ja ihmeelle on mahdollisuus.