Katselen sairaalan ikkunasta taivaanrantaa. Autot kiiltävät muutaman auringon säteen heijastuksessa. Ihmiset työntyvät eteenpäin ruuhkassa, jonnekin. Oloni on vielä heikko, mutta kotiin on hyvä päästä. Ja Tico hyppii sydämessäni jokaisella lyönnillä.

Olen toipumassa kolmannesta keuhkokuumeesta lyhyen ajan sisällä. Tico on hoidossa ja kuulemma ulvoo kuin susi ikäväänsä. Ei syö. Kävelee levottomasti ja kuuntelee. Pääsen kohta pois ja otan Ticon mukaan matkalla.

Hyppään taksista ja kuulen Ticon ulvonnan. Se on oikeasti susisoundi. Samassa tyyppi ryntää minua vastaan ja loikkaa syliini. Näitä märkiä suukkoja en ehdi laskea. Yhdessä taas.

Kotiovi on ihmeekseni auki. Rikos vai huoltomies? Joku on tullut saumaamaan uudelleen kylppärin laatat. Tico heittää suojeluvaihteen päälle, käy varmuudeksi näyttämässä hampaitaan, ja taikoo matalan murinan.

Samassa ulkoa kuuluu laahaavaa ääntä. Viereisen talon rouva vapauttaa pihaamme raskaasta lumesta. On nähnyt monta kertaa, kun nojailen talon seiniin ja haukon ilmaa. Kiitän ja suljen oven.

Menen pitkäkseni ja Tico jää sängyn viereen. Se tuijottaa minua tarkasti, liikkumatta. Nukahdan pariksi tunniksi ja kun herään, Tico istuu samassa paikassa, sama tuijotus silmissään.

Alkusyksystä asti olen kärsinyt yskästä ja oudosta väsymyksestä. Tico on oppinut lukemaan minua kuin avointa kirjaa. Yksi yskäys ja koira on salamana vieressäni. Öisin se nukkuu tiukasti kiinni minussa. Monta kertaa, kun herään yöllä omaan yskimiseeni, Tico valvoo vieressäni.

Keuhkoistani ei ole eri kuvauksissa löytynyt kuin tulehdusjälkiä. Puhuvat huonosta onnesta ja mykoplasmasta. Toki vuosikymmeniä jatkunut tupakointi on raastanut terävillä kynsillään keuhkolohkojani. Sen hyväksyn. Valinta oli omani.

”Unen rajamailla Tico ottaa tassullaan kädestäni kiinni ja painaa poskensa poskeani vasten.”

Laattamiehen työskentely nykii hermoja. Päätämme lähteä apteekkiin. Lisää antibiootteja ja kortisonia vielä muutamaksi päiväksi. Parkkipaikalla en näe autoani, vaan hurjan lumikasan, jonka sisällä autoni nukkuu talviunta. Ilmeisesti sana kunnostani kiirii pienessä yhteisössämme, sillä paikalle liukuu pieni mies, jonka pipossa lukee Nashville Predators. Ja kädessä roikkuu iso lapio.

Kysyn apteekkarilta, onko minulla jo kuukasvot. Hän jää katsomaan perääni. Kortisoni aiheuttaa kuulemma kuukasvot. Ajatus naurattaa. Tico haukkuu autossa, pyytää kiiruhtamaan.

Minne nyt? Vaihtoehtoja on kaksi. Joko kirkolle tai nukkumaan. Pakoon synkkiä ajatuksia, elämäntilannetta. Ja tunnetta, oliko tässä kaikki. Valitsemme kirkon.

Minua on kehotettu liikkuman rauhallisesti, liikaa rehkimättä. Näinhän elän muutenkin, mutta pidän sen salaisuutena. Kierrämme hitaasti kirkkoa. Normaalisti Tico olisi aloittanut hurjat pallo- tai käpypelit. Mutta ei nyt. Se kulkee tiukasti vieressäni.

Kirkon ovi on auki. Otan Ticon syliini. Istuudumme takaosaan, mutta pian saan ajatuksen, että meidän kuuluu istua etupenkkiin. Tämä siirto häiritsee miestä, joka luo meihin katseita, joissa vaihtelevat viha, inho ja suuri väsymys. Jostain syystä osoitan alttarin suuntaan ja sanon: Hänet veivät ristille voimakkaat, heikot kyllä ymmärsivät idean. Poistumme kirkosta ja mies heilauttaa kättään, pieni ilon murunen silmäkulmassa.

Ilta on ajanut päivän pois. Laattamies on saanut saumansa valmiiksi. Tuijotamme pientä tuikkuamme ja olemme hiljaa.

Menen nukkumaan. Unen rajamailla Tico hyppää viereeni. Ottaa tassullaan kädestäni kiinni ja painaa poskensa poskeani vasten. Liun jonnekin syvälle. Mutta en ole yksin…