Syksyn pimeys ei ole pelkkä säätila. Se on olotila. Se hiipii öisin luihin ja kertoo tylsiä satuja.

Kello on jotain, mutta ei sillä ole väliä. Tico seisoo ovella ja katsoo minua sillä silmällä, joka sanoo: ”Mennään. Sinä tarvitset tätä enemmän kuin minä.”

Lähdemme torille. Se on tyhjä kuin lupaus, jota ei koskaan pidetty. Märät lehdet liimautuvat kenkien pohjiin kuin menneet virheet. Tico kulkee edellä, häntä viistosti alhaalla – ei pelosta, vaan kunnioituksesta. Hän tietää, että tänään etsimme valoa. Mutta ei lamppua. Sisäistä. Sellaista, joka ei pala loppuun.

”Onko tämä nyt se valaistumisen polku?” kysyn ääneen.

Tico vilkaisee taakseen näkevällä silmällään. ”Sinä puhut liikaa”, hänen katseensa sanoo.

”Yksitoista talvea, kun olen ollut varma, että en jaksa, Tico on katsonut minua kuin olisin vielä mahdollinen.”

Torin laidalla istuu vanha mies, tai ehkä patsas. Hän ei liiku. Tico pysähtyy ja katsoo häntä, sitten minua. ”Tuossa se on”, hänen katseensa sanoo, ”ihmisen hiljaisuus, se, jota sinä pelkäät”.

Minä istun miehen viereen. En puhu. En kysy. Tico asettuu jalkojeni juureen, huokaisee syvään kuin olisi kantanut minua koko matkan. Ja ehkä hän onkin. Yksitoista vuotta. Yksitoista talvea. Yksitoista kertaa, kun olen ollut varma, että en jaksa – ja hän on katsonut minua kuin olisin vielä mahdollinen.

Vanha mies kääntää päätään. ”Etsitkö sinäkin valoa? hän kysyy.

”Ehkä. Tai ainakin jotain, joka ei sammu heti.”

”Kynttilä?” hän hymähtää.

”Tuikkukin käy. Jos se palaa oikeassa paikassa.”

Tico nousee ja ravistaa itsensä. ”Nyt mennään”, Tico sanoo. ”Sinä olet löytänyt sen.”

Kotimatkalla ei puhuta. Asfaltti on mustaa kuin epäilys, mutta Ticon askel on varma. Hän ei epäröi. Hän ei koskaan epäröi.

Kuistilla pysähdyn. Tico istuu viereeni, katsoo ovea kuin se olisi portti johonkin suurempaan.

Minä kaivan taskusta tuikun, vanhan ja vähän vääntyneen. Sytytän sen. Liekin värinä on kuin sydämen epäröivä lyönti.

”Siinä se nyt on”, sanon.

Tico kallistaa päätään. ”Ei se ole siinä. Se on sinussa.”

”Sinä olet aika viisas koira.”

”Sinä olet aika hidas ihminen.”

Istumme hiljaa. Tuikku palaa. Pimeys ei katoa, mutta se väistyy sen vähän. Sen verran, että näen Ticon silmät. Niissä ei ole pelkoa. Ei edes toivoa. Vain hyväksyntää.

Lue myös:

Kolumni: Pelot ja sairaudet saavat lähestymään varovasti Jumalaa

Kolumni: Hoitajakoira valvoo

Kolumni: Kolme omenaa Jumalalle aamiaiseksi

Kolumni: Reggaevaihde tekee polusta kevyemmän kulkea