Ovatko nuo kaikki masentuneita, poikani kysyi ja osoitti rukiinkorsia kävellessämme ruishalmeen ohitse kohti joenrantaa.

”Eivät ne ole masentuneita. Viljantähkät taipuvat kohti maata, kun ne alkavat kypsyä korjuuseen”, minä vastasin.

Kaikkein varhaisin oma lapsuusmuistoni viljapellolta liittyy sekin rukiiseen. Halme oli kaadettu hevosvetoisella niittokoneella. Talkooväki sitoi korsista lyhteitä. Lyhteet sidottiin käsin ja aseteltiin kuhilaiksi.

Olimme siskoni kanssa niin pieniä, että mahduimme kömpimään kuhilaan sisälle kuin pieneen majaan. Mutta maja kaatui ja leikki piti lopettaa.

Iltapäivällä isoäiti toi polkupyörän tarakalla suuressa pärekorissa talkooväelle syötävää. Mukana oli kahvia, maitoa, kotikaljaa, lapsille ehkä limonadia, ja runsaalla voilla voideltuja, lauantaimakkaralla päällystettyjä rieskasiivuja. Ateria ojanpientareella tuntui juhlahetkeltä.

Kuhilaiden kuivuttua lyhteet ajettiin hevoskärryillä riiheen. Siihen aikaan ei enää puitu varstoilla. Riihen ladossa oli traktorikäyttöinen puimakone. Muistan edelleen moottorin papatuksen, polttoöljyn hajun, puimakoneen varstojen louskutuksen ja pölyn, joka levisi hengitysilmaan, kutitti nenässä ja silmissä.

Tehtäväni oli aina uudelleen tyhjentää täydet ruumenlaatikot, joihin puimakoneen sivun kaukaloista ropisi akanoita ja uudelleen puitavaksi menevää roskaista viljaa. Joskus joku koneen hihnoista katkesi. Työhön tuli kaivattu tauko, kun miehet liittivät katkenneita hihnanpäitä yhteen.

Sitkeät maatiaislajikkeet tulevaisuuden turvana

Ehkä se johtuu lapsuusmuistoista, että olen jatkanut kotitarverukiin viljelyä. Tai ehkä takana vaikuttaa pidempi historia.

Ruista on viljelty Suomessa ainakin keskiajalta alkaen, kenties jopa jo 500-luvulla ennen Kristuksen syntymää. Ruisleipä ja -puuro, karjalanpiirakat, mämmi ja kalakukko ovat olleet ravintoarvoiltaan oman aikansa superruokaa – ja ovat edelleen.

Halmeeni siemen on Sortavalasta lähtöisin oleva maatiaisruis Iivo. Vanhat ruislajikkeet ovat melkein kaikki hävinneet. Pitkäkortisina ja pienisiemenisinä ne eivät ole kyenneet kilpailemaan kaupallisesti jalostettujen, satoisempien ja lyhyemmän kortensa vuoksi helpommin puitavien lajikkeiden kanssa.

Mutta jäljellä olevat maatiaisviljat kantavat geeniperimää, josta saatetaan vielä etsiä apua, kun ilmasto lämpenee ja kasvuolot muuttuvat. Vanhoja lajikkeita on syytä vaalia.

Kylvin tämän vuoden ruismaan viime vuonna elokuun 20. päivän tienoilla. Kylvöä edelsi pellon kyntö, lampolan lantapatterin tyhjennys, pahnojen levittäminen lannoitteeksi ja äestys.

Vaikka talvi oli leuto, Iivo selvisi talvesta hyvin. Vasta huhtikuulla alkoivat vaikeudet; suuri hanhiparvi viipyi muuttomatkallaan pari viikkoa ruismaan liepeillä. Niille maistui rukiin oras, mutta onneksi kasvusto toipui.

”Ruiskaunokin siemenet olivat odottaneet mullassa pitkään. Tänä keväänä ne virkosivat unestaan.”

Juhannuksen aikaan Iivon korsi tavoitteli jo aikuisen mittaa. Korsien seassa kukki ruiskaunokkeja. Niitä ei ollut näkynyt pellossa moneen vuoteen. Salaisuus kätkeytyy siemeniin. Ruiskaunokin siemenet olivat odottaneet mullassa pitkään. Tänä keväänä ne virkosivat unestaan.

Heinäkuussa Iivoa kurittivat ukkosmyrskyt ja kasvusto lakoontui paikoin. Myrskyistä huolimatta suurin osa viljankorsista jäi kuitenkin pystyyn.

Ilo oli suuri, kun vanha leikkuupuimuri heräsi horroksesta kahden vuoden hiljaiselon jälkeen. Pääsin puimaan ruishalmeen jo elokuun viidentenä. Kesän helteet olivat kypsyttäneet pienet jyvät. Sadosta riittää siemen seuraavan ruismaan kylvöön.

Jumalan kylvämät unelmat itävät sittenkin

Kasvien siemenet saattavat säilyttää itävyytensä maassa jopa vuosikymmeniä. Kun kasvupaikkatekijät ovat otolliset, siemenet alkavat itää.

Tästä havainnosta seuraa rinnastus hengelliseen elämään, jossa rukouksemme ja Jumalan meihin kylvämät unelmat vertautuvat siemeniin. Pitkään näyttää siltä, että mitään ei tapahdu. Mutta kerran tulee kevät, siemenet pimeässä alkavat itää, versot puhkeavat näkyviin ja jotain elämässä muuttuu, kuin ihmeenä.

Hiljaisuuden Ystävät ry perustettiin vuonna 1986. Ensi vuonna yhdistys viettää 40-vuotisjuhlaa. Perustajaäitien ja -isien unelmista yksi keskeisimmistä oli sellaisen retriittikeskuksen löytäminen, jossa olisi riittävästi tilaa.

Useiden alkujen ja pettymysten jälkeen unelma retriittikeskuksesta näyttää toteutuneen lähes 40 vuoden odotuksen ja rukouksen jälkeen, kun Poitsilan retriittikartano siirtyi Hiljaisuuden Ystäville vuoden 2023 alusta. On tapahtunut kuin ruiskaunokin siemenille – rukoukset eivät sittenkään mädäntyneet maahan.

Kansallisruokaa valvovien silmien alla

Tänään viranomainen Ruokavirastosta lähetti viestin. Valvontasatelliitti ei ollut havainnut viljelysuunnitelmaan merkittyä puolen hehtaarin ruishalmettani. Pyydettiin selvitystä. Lähetin valokuvan puidusta halmeesta.

Esivanhemmat kasvattivat viljaa Jumalan silmien edessä. He pyysivät siunausta kylvöille ja sadolle. Nykymaailmassa työtä tarkkailee myös viranomainen satelliitin kamerasilmän läpi.

Mutta rukiinviljely jatkuu: ”Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä korjuu, ei vilu eikä helle, ei kesä eikä talvi, ei päivä eikä yö” (1. Moos. 8:22). Kahdeksan vuotta sitten Suomen satavuotisjuhlavuonna ruisleipä äänestettiin maamme kansallisruoaksi.

TT Juha Tanska on Hiljaisuuden ystävien toiminnanjohtaja ja pienviljelijä