Elsa Heporauta oli oman aikansa renessanssi-ihminen, jonka palava into ja omistautuminen jättivät pysyvän jäljen Suomen kulttuurihistoriaan. Heporauta tunnetaan erityisesti Kalevala Korun ja tänä vuonna 90-vuotisjuhliaan viettävän Kalevalaisten Naisten Liiton perustajana. Esikoislapsen kuolemasta ja kroonisesta sairaudestaan huolimatta hän teki poikkeuksellisen uran naisvaikuttajana ja yrittäjänä.

Joulukuisena iltapäivänä vuonna 1937 Elsa Heporauta seisoi korunäyttelynsä kanssa Presidentinlinnan salissa. Presidentin rouva Kaisa Kallio ja kutsuvieraat kuuntelivat, kun Heporauta ja Anna-Mari Mecklin kertoivat, kuinka muinaisten korujen kauneus ja kulttuurillinen merkitys olivat inspiroineet Heporautaa, ja kuinka taiteilija Germund Paaer oli valanut työhön intohimonsa ja taitonsa. Tilaisuus hehkui Suomen naisten voimaa, jonka ehdoton keulakuva oli Elsa Heporauta.

Hyvin poikkeuksellisen elämän elänyt Elsa Matilda Koponen syntyi vuonna 1883 Puumalassa sahanhoitajan perheeseen. Hänen isänsä Johan Henrik Koponen oli arvostettu valtiopäivämies ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. ”Lapsuuteni elämänoppi oli kauneuden ja seikkailun ihme. Isäni innoittava olemus teki lapsuuteni runoksi”, Elsa on kuvannut isänsä perintöä.

Ylioppilaaksi päästyään Elsa opiskeli Tanskassa Askovin koulussa, jossa suoritti kansanopistonopettajan tutkinnon. Hän hankki myös lausunnan opettajan diplomin Dresdenistä.

Elsa jatkoi opintojaan Helsingin yliopistossa opiskellen kirjallisuutta, psykologiaa, filosofiaa ja taidehistoriaa. Nämä opinnot jäivät kuitenkin kesken, kun hänet kutsuttiin Huittisiin Länsi Suomen kansanopiston johtajattareksi 22-vuotiaana.

Huittisissa Elsa ihastui opiston rehtoriin Frans Akseli Hästeskoon. Heidän häitään vietettiin Puumalassa vuonna 1907.

Lapsen menetys ja sairaus eivät estäneet toimimasta

Vuonna 1910 Heporaudat saapuivat Jyväskylään, kaupunkiin, joka tuli tarjoamaan elämään niin iloa kuin suruakin. Fransista tuli Jyväskylän seminaarin suomen kielen lehtori. Perheeseen syntyi kaikkiaan neljä poikaa.

Esikoispoika Ilkan menetys jätti syvän varjon pariskunnan elämään. Elsan terveys reistaili ja hän lähti kesällä 1913 neljäksi kuukaudeksi Ruotsiin, Tanskaan, Saksaan, Itävaltaan ja Unkariin virkistymään.

Muutamia vuosia myöhemmin hänen todettiin sairastavan Basedowin tautia, joka aiheuttaa kilpirauhasen liikatoimintaa. Elsa toipui leikkauksesta, mutta joutui koko ikänsä kärsimään sydämen rytmihäiriöistä, uupumuksesta ja hermostollisesta herkkyydestä.

Kaikki tämä ei kuitenkaan estänyt häntä toiminasta innoittavana voimana Jyväskylän kulttuurielämässä. Nuorisoseuraliike ja kotiseututyö olivat hänelle läheisiä. Hän järjesti kursseja, tapahtumia ja juhlia, jotka toivat elämäniloa ja yhteisöllisyyttä. Hänen karismansa ja omistautumisensa houkuttelivat mukaan nuoria ja vanhoja.

Elsa Heporauta hämmästytti jyväskyläläisiä pitämällä lausuntailtoja niin työväentalolla kuin seminaarissakin. Kotonaan hän piti lausuntaopistoa ja filosofista Veritas-keskustelukerhoa.

Heporautojen koti oli vuosia maakunnan henkisen elämän keskus, ja siellä ommeltiin ensimmäiset Keski-Suomen kansallispuvut.

Rintamakirjeenvaihtajana kansalaissodassa

Keväällä 1918 Elsa lähti erityisluvalla rintamakirjeenvaihtajaksi, työtehtävään, joka oli naiselle harvinainen. Sotakokemuksista hän toimitti myöhemmin kolmiosaisen kirjan Sankaripoikia. Vapaussodassamme kaatuneiden alaikäisten muistoksi.

Elsa Heporauta ajoi Jyväskylässä museoiden ja kirjastojen asiaa ja ehdotti lyseostaan ja tyttökoulustaan ylpeään kaupunkiin yhteiskoulun perustamista. Hän oli myös mukana aloittamassa Ensikodin toimintaa. Jyväskylässä syntyvät lisäksi Heporaudan ensimmäiset kaunokirjalliset teokset.

Heporaudat muuttivat vuonna 1922 Helsinkiin, mutta heidän perintönsä kaikuja Jyväskylässä ovat edelleen Kalevalaisen naisen patsas Kirkkopuistossa ja pariskunnan viimeinen leposija Vanhalla hautausmaalla.

Kalevalaisen naisen perintö elää

Kalevalan satavuotisjuhlat olivat Helsingissä vuoden 1935 suuri tapaus. Juhlallisuuksien huipentuma oli pääjuhla, jossa sali täyttyi arvovieraista. Samana vuonna Hästeskot olivat ottaneet suomennetun nimen Heporauta virallisesti käyttöön. Keskellä tummiin pukeutunutta juhlaväkeä erottui yksi hahmo – Elsa Heporauta kansallispuvussaan.

”Hän kertoi myöhemmin nähneensä näyssään vanhan naisen, joka katsoi suoraan hänen sisimpäänsä ja kysyi: Ken kantaa Kalevalaa?”

Elsa istui hiljaa ja antoi katseensa kulkea salissa. Hän oli juuri kuullut karjalaisten runonlaulajien esityksen ja pohti mielessään: Miten nämä naiset, tarinoiden kantajat, voisivat saada ansaitsemansa muistomerkin? Miten heidän perintönsä voisi jatkua sukupolvesta toiseen, elää ja hengittää, eikä vain haalistua historian lehdille?

Hän kertoi myöhemmin nähneensä näyssään vanhan naisen, joka katsoi suoraan hänen sisimpäänsä ja kysyi: ”Ken kantaa Kalevalaa?”

Se kysymys oli kutsu, tehtävä. Siitä hetkestä alkoi Elsa Heporaudan väsymätön työ kalevalaisen naisen perinnön säilyttämiseksi. Hän organisoi puolueista, yhteiskuntaluokista ja kielitaustoista riippumattoman naisten yhdistyksen.

Tälle aatteelliselle pohjalle syntyi vuonna 1935 Kalevalaisen naisen Muistomerkkitoimikunta, jonka päämääränä oli pystyttää kalevalaisen naisen patsas ja voimistaa kalevalaista kulttuuria.

Kalevalaiselle naiselle pystytettävää muistomerkkiä varten kerättiin varoja, mutta heikoin tuloksin. Niinpä Heporauta esitti idean, että museoihin siirretty kulttuuriperintö kuten hautalöytöjen muinaiskorut, nostettaisiin suuren yleisön tietoisuuteen.

Heporauta otti henkilökohtaisen lainan ja ryhtyi työhön yhdessä ystävänsä Aino-Mari Mecklinin sekä taiteilija Germund Paaerin kanssa. Kansallismuseon aarteista etsittiin 40 mallia.

Mecklinistä tuli Kalevala Korun ensimmäinen toimitusjohtaja. Hänen ja muiden lähi-ihmisten tuki oli Heporaudalle ensiarvoisen tärkeää. Kalevala Korun tarina alkoi Kaisa Kallion teekutsuilla presidentinlinnassa, ja jo vuoden loppuun mennessä oli myyty yli 8 000 korua.

Meren yli maailmanmaineeseen

Vuosi 1939 toi mukanaan sodanuhan, ja alkuperäiset suunnitelmat saivat väistyä uuden todellisuuden edessä. Elsa Heporauta suuntasi järjestön energian hyväntekeväisyyteen.

Maailma oli myllerryksessä, mutta Heporauta ei antanut uhkaavien varjojen tukahduttaa näkyään. Hän kantoi sydämessään palavaa halua viedä suomalaista kulttuuria maailmalle ja matkusti valtameren yli Yhdysvaltoihin. Matka oli osa hänen suurempaa visiotaan.

Kymmenissä puheissaan ja esitelmissään hän rakensi siltoja yli maiden ja sukupolvien. Hän kertoi suomalaisen runonlauluperinteen rikkaudesta, sen juurista ja voimasta.

Yksi matkan huippuhetkistä koitti Valkoisessa talossa. Elsa Heporauta luovutti kultaisen Karkun Palvialan riipuksen itse Eleanor Rooseveltille. Roosevelt ihastui riipukseen niin, että kirjoitti tapaamisesta omalla kolumnipalstallaan. Kirjoitus levisi yli sataan sanomalehteen vieden suomalaista kulttuuria ja Heporaudan työtä laajemmalle kuin hän oli osannut unelmoidakaan.

”Hänen työnsä oli kuin kalevalainen runo itse – sitkeä, kaunis ja ikiaikainen.”

Ikkunoita suomalaisen kulttuurin rikkauksiin

Vuonna 1941 Muistomerkkitoimikunta muuttui Kalevalaiset Naiset ry:ksi, ja Kalevala Koru alkoi toimia osakeyhtiönä. Elsa Heporaudan visio ei tuntenut rajoja. Hänen työnsä oli kuin kalevalainen runo itse – sitkeä, kaunis ja ikiaikainen.

Emil Halosen valmistama Louhipatsas valmistui sotien jälkeen ja sai paikkansa Kalevalaisten naisten omistamassa kelohonkaisessa Kestikartanossa Helsingissä.

Elsan mies Frans Heporauta muistetaan rehtorina ja kansanrunouden tutkijana, mutta häneltä ilmestyi myös lähes 30 teosta. Kalevalaisen kulttuurin vaaliminen yhdisti Elsaa ja Fransia.

Elsa Heporauta oli nainen, joka kulki rohkeasti polkuja, joita muut eivät vielä osanneet hahmottaa. Hän antoi perinteille uuden merkityksen. Hänen sanomansa elää edelleen ja kertoo, että suomalaisuus ei ole vain menneisyyttä, vaan elävää, hengittävää ja kasvavaa perintöä.

Vaikka Elsa Heporaudan kirjallinen työ on painunut unohduksiin, Kalevalaisten Naisten Liitto ja Kalevala Koru ovat hänen väsymättömän työnsä kestäviä hedelmiä – ikkunoita suomalaiseen kulttuuriin ja sen ainutlaatuisiin rikkauksiin.

”Perinteiset kalevalaiset arvot – hidas elämä, käsillä tekeminen ja kodin elämänpiiri – ovat jälleen nousseet suosioon.”

Jyväskylän Kalevalaiset Ja suomalaisen naisen voima

Elsa Heporaudan monipuolisen perinnön vaaliminen on Jyväskylässä kunnia-asia. Jyväskylän Kalevalaiset ry on yli 80 vuoden ajan toiminut Keski-Suomessa perinteiden ja kulttuurin puolestapuhujana.

Se oli aikanaan yksi kaupungin aktiivisimmista kulttuuriyhdistyksistä. Varhaisina vuosikymmeninä painotettiin äitien ja perheiden tukemista sekä suomalaisen kulttuurin juurien vaalimista.

1960–1980-luvuilla yhdistyksen toiminnassa korostuivat Kalevalan runous ja kansantaide. Tuolloin syntyi Essi Renvallin veistämä Kalevalainen nainen -patsas Kirkkopuistoon muistuttamaan suomalaisen naisen voimasta ja perinteen jatkuvuudesta. 1980–1990-luvuilla nähtiin kansallispukujen ja perinteisten käsityötekniikoiden nousukausi.

Vuonna 2021 yhdistys lyhensi nimensä Jyväskylän Kalevalaiset Naiset ry:stä nykyiseen muotoonsa. Yhdistyksen puheenjohtajana toimii nykyään Maaria Manner, joka on ollut kalevalaisen perinteen ystävä lapsuudestaan asti.

– Mennessäni 1967 Kajaanissa kansakoulun kolmannelle luokalle sain opettajakseni Aune-Esteri Turpeisen, joka muodosti luokkamme tytöistä Helka-ryhmän. Helkanuorten toiminta oli alkanut Kalevalaisten naisten nuorisotyönä jo vuonna 1949. Myöhemmin meitä ohjasi kuuluisan runonlaulajan Domna Huovisen tyttärentytär Aino Heiskanen.

Yläkoulun ja lukion musiikinopettajana Manner pääsi itsekin valottamaan nuorille kalevalaista runonmittaa.

Nyt Kalevalaisten Naisten Liitto elää uusiutumisen aikaa. Sen perinteiset arvot – hidas elämä, käsillä tekeminen, koti ja sen elämänpiiri – ovat jälleen nousseet suosioon. Yhdistys kantaa mukanaan menneisyyttä ja yhdistää sen nykyhetkeen tavalla, joka elää, hengittää ja rakentaa siltoja tuleville sukupolville.

Lähteitä:

Hirvonen, Maija (toim.): Elsa Heporauta eräs elämänkaari; Kajannes, Katriina: Elämänpolun kaarteessa. Elsa Heporaudan kirjailijauran alku Jyväskylässä 1910–1922: Yrjö Männistö: Elsa ja F. A. Hästesko-Heporauta opettajina ja kulttuurivaikuttajina

Kalevalaisten Naisten Liitto

• Elsa Heporaudan aloitteesta syntyi vuonna 1935 Kalevalaisten Naisten Liitto, joka on edelleen aktiivinen kulttuuriperinteen vaalija.

• Järjestöön kuuluu noin 2 500 jäsentä ja 49 paikallisyhdistystä, joista osa toimii myös Ruotsissa. Liitto järjestää kulttuuritapahtumia, seminaareja, näyttelyitä ja matkoja, jotka liittyvät Kalevalan ja kansanperinteen teemoihin, sekä julkaisee neljä kertaa vuodessa ilmestyvää Pirta-jäsenlehteä.

• Vuonna 2025 järjestö juhlii 90-vuotista taivaltaan, ja juhlavuoden teemoihin kuuluu muun muassa luonnonperinnön suojelu.

Kalevala Koru

• Vuonna 1937 Elsa Heporauta taustavoimineen perusti Kalevala Korun, joka valmistaa koruja muinaissuomalaisten mallien pohjalta. Yrityksen tuotot ohjattiin aluksi hyväntekeväisyyteen, erityisesti sota-ajan avustustoimintaan.

• Kalevala Koru on kasvanut yhdeksi Suomen tunnetuimmista korubrändeistä, joka tunnetaan kansallisista juuristaan, korkealaatuisesta käsityötaidostaan ja kulttuuriperinnön vaalimisesta.