Miehillä ja naisilla on lähes yhtä paljon ajokortteja. Silti miehet ajavat autoa paljon useammin. Jos ajokorttia ei ole, sen voi hankkia vielä eläkeiässäkin. Erityisesti haja-asutusalueilla se tuo elämään vapautta ja turvaa. Elämäntilanteiden muuttuessa voi nimittäin olla, ettei puolisosta ole enää auton rattiin.

Olen usein tehnyt tilastointia vastaantulevien autojen etupenkillä istujista. Kun etupenkillä on nainen ja mies, lähes poikkeuksetta autoa ajaa mies. Näin siitäkin huolimatta, että Autoliiton tilaston mukaan ajokortteja on nykyisin Suomessa naisilla ja miehillä lähes yhtä paljon.

Vielä 1980-luvulla ajokortti oli 74 prosentilla yli 18-vuotiaista miehistä, mutta vain 38 prosentilla vastaavan ikäisistä naisista.

Miksi niin monet ajokortilliset naiset antavat aina miehen ajaa? En löytänyt vastaukseksi tutkittua tietoa, mutta huomioni miesten rattiylivallasta sai tukea esimerkiksi Tilastokeskuksen sivuille tallennetusta keskustelusta. Siinä Tilastokeskuksen asiantuntija Marjut Pietiläinen toteaa, että pariskunnan ollessa yhdessä liikenteessä autoa ajaa yleensä mies.

Samaisessa keskustelussa muistutettiin eräästä kuskin sukupuoleen vaikuttavasta tekijästä: Mitä iäkkäämmistä naisista puhutaan, sitä harvemmalla on ajokortti.

Monet tuntemani naiset ovat aikanaan kyllä hankkineet ajokortin, mutta eivät käytännössä aja lainkaan. Jos ei ole ollut autoa käytössä vuosiin, pitkän tauon jälkeen ajaminen voi tuntua pelottavalta.

Ajotaitoa kannattaisi kuitenkin pitää yllä. Elämäntilanteiden muuttuessa voi olla, ettei puolisosta ole enää auton rattiin, eikä lähipiiristä löydy ketään toista autokuskia.

Ajokortti tuo turvaa ja vapautta

Minulla on ollut vuosikymmenten ajan laillinen syy olla ajamatta. Kävin autokoulun vasta 63-vuotiaana.

Ennen päätöstä hankkia ajokortti pohdin ylipäätään oikeutta yksityisautoiluun, koska liikenne pahentaa osaltaan ilmastonmuutosta. Suomessa liikenteen osuus hiilidioksidipäästöistä on noin 20 prosenttia, josta noin puolet henkilöautojen aiheuttamaa.

”Maailmassa on lähes 1,5 miljardia autoa. Kaikki maailman ihmiset mahtuisivat niihin yhtä aikaa – ja luultavasti valtaosaa ajaisi mies.”

Periaatteessa vastustan edelleen yksityisautoilua, ainakin silloin kun on mahdollista käyttää sujuvasti julkisia liikennevälineitä.

Syntymäni aikoihin maailmassa oli kolme miljardia ihmistä ja noin 200 miljoonaa autoa. Nyt ihmisiä on yli kahdeksan miljardia, autoja on 1,475 miljardia. Lähes jokaista viittä ihmistä kohden on auto. Maailman kaikki ihmiset mahtuisivat yhtä aikaa autoihin ja luultavasti valtaosaa niistä ajaisi mies.

Aamuisin helsinkiläisellä bussipysäkillä mietin yksityisautoilun mielekkyyttä. Pysäkin ohi ajaa henkilöautoja, joista valtaosassa on kyydissä vain kuski. Julkisilla välineillä keskustaan pääsisi 20 minuutissa.

Asun Itä-Helsingissä, ja aion jatkossakin ajokortistani huolimatta käyttää julkisia välineitä mennessäni Helsingin keskustaan.

Valtaosassa Suomea, haja-asutusalueilla, ei ole kuitenkaan mahdollisuutta valita julkisen liikenteen ja oman auton välillä. Julkista liikennettä ei yksinkertaisesti ole. Tässä suhteessa tilanne on huonontunut vuosi vuodelta. Siksi naisten pitäisi ajaa autoa useammin.

Jos puoliso syystä tai toisesta menettää ajokykynsä, vaarana on, että nainen jää eristyksiin vain siksi, ettei ole ajanut vuosikausiin. Tai sitten hän ei pääsee tapaamaan sairaalaan tai palvelutaloon joutunutta puolisoaan tai muuta läheistään. Näyttää siltä, että jatkossa hyvinvointialueilla karsitaan palveluja entisestään. Sairaalassa tai palvelutalossa olevan rakkaan ihmisen luo on jatkossa entistä pidempi matka.

Pikku äidin roolimalli

Etsin syitä miesvaltaiseen ajamiseen ympäröivän todellisuuden malleista. Yhteiskuntaa tai ainakaan lainsäädäntöä ei Suomessa pidä tästä asiasta syyttää. Ajokortin hankkiminen on ollut naisille mahdollista täällä alusta lähtien, toisin kuin esimerkiksi Saudi-Arabiassa. Siellä naiset saivat ajo-oikeuden vasta vuonna 2018.

Yksi roolimalli naiselle olla ajamatta autoa sekä pysyä kotona hoitamassa lapsia löytyy Tammen Kultaisesta kirjasta.

Pari vuotta sitten julkaistusta uusintapainoksesta löytyy Sharon Katen 1960-luvvulla kirjoittama ja kuvittama kertomus nimeltään Pikku äiti. Söpöillä piirroksilla kuvitettu satu kertoo minämuodossa kahdesta leikkivästä lapsesta, roolinimiltään Pikku äiti ja hänen puolisonsa Pekka.

Pikku äiti leikkii nukeilla eli hoitaa kotona lapsia. Pekka istuu sinisessä leikkiautossa. Pikku äiti sanoo kirjassa: ”Pekka on meidän isä. Hän menee kaupunkiin työhön. Me vilkutamme hänelle hyvästiksi.”

Härkävankkureista pikkubusseihin

Lapsuudessani minulle ei luettu Tammen Kultaista kirjastoa. Olen syntyisin maaseudulta Lounais-Afrikasta, nykyisestä Namibiasta. Tiet olivat siellä silloin niin huonoja, että käytössä oli vain kuorma-autoja.

Auto merkitsi minulle samaa kuin kuorma-auto. Koska vain osa matkustajista mahtui kuorma-auton koppiin, minä matkustin yleensä kuorma-auton lavalla, tuulen sotkiessa pitkiä hiuksiani.

Kuorma-autoa ajoi aina mies, joko isäni tai hänen namibialainen työtoverinsa. Äiti istui kopissa, eikä matkanteko sotkenut hänen tyylikästä nutturakampaustaan.

Teini-ikäisenä matkustin Namibiassa usein Volkswagen Kombi -pikkubusseilla, joissa oli kolme penkkiriviä. Matkat kestivät aina tuntikausia, onhan Namibia pinta-alaltaan yli kolme kertaa Suomen kokoinen.

Kun kerran valitin pitkää matkaa, vieressäni istunut iäkäs lähetystyöntekijä käski minua lopettamaan ruikuttamisen. Toista se oli kuulemma hänen nuoruudessaan, kun pitkät matkat tehtiin härkävankkureilla.

Taustalla raha ja omat valinnat

Äiti sanoi usein, että hän olisi tahtonut ajaa ajokortin, mutta siihen ei ollut varaa. Olen vakuuttunut siitä, että rauhallinen äiti olisi ollut isääni parempi kuski. Isä ajoi välillä kärsimättömästi, kaasua ja jarrua vuoron perään painaen.

Etenkin äitini kannusti minua aikanaan ajokortin hankkimiseen. Kun täytin 18-vuotta, päätin toisin. Pyysin lahjaksi rinkan, jonka kanssa tein monta junamatkaa.

Ruotsalaisen Jonas Hassen Khemirin viime vuonna ilmestyneessä kirjassa Siskokset on kohtaus, jossa kolme siskosta on pakettiautossa. Isosisko Ina on ratin takana ja kaksi aikuista pikkusiskoa ovat hänen vieressään.

Isosisko Ina miettii, että tilanne on tämä, koska kumpikaan hänen lapsellisista siskoistaan ei ollut kokenut velvollisuudekseen hoitaa itselleen ajokorttia. Ina jatkaa pohdintaansa: ”Miten vaikeaa se oikeastaan on, säästää vähän rahaa, ilmoittautua parille ajotunnille, selvittää jäärata, läpäistä teoriakoe, suorittaa ajokoe? Oliko niin vaikea ajatella, että he saattaisivat tarvita tulevaisuudessa ajokorttia?”

”En voinut enää laskea ajomatkoja ikääntyvän puolisoni varaan.”

Käytännön syistä pois pelkääjän paikalta

Miksi minä sitten viimein päädyin ajamaan ajokortin? Syy oli käytännöllinen. Minulle tuli vastaan Jonas Hassen Khemirin kirjan tulevaisuus: minä yksinkertaisesti tarvitsin arkeeni ajokorttia. En voinut enää laskea ajomatkoja ikääntyvän puolisoni varaan. Asumme puolet vuodesta maaseudulla, josta puuttuu julkinen liikenne.

Sain ajokortin lokakuun lopussa. Sen jälkeen olen ajanut satoja kilometrejä taajamissa ja maanteillä. Ajaessa en enää katso vastaantulevista autoista, onko niiden ratissa nainen vai mies. Kuten autokoulussa opetettiin, katseeni on tiessä, vastaantulevassa liikenteessä ja taustapeileissä.

Mutta jos joku minua vastaan tulevassa autossa tekee etupenkillä istuvien sukupuolesta tilastointia, näkee hän naisen ratin takana, ja miehen istumassa pelkääjän paikalla.