Arvio: Pappi löytää sukupuoli-identiteettinsä ja se on seurakunnasta hieno asia

Mitä tapahtuu kun miespappi haluaakin olla nainen? Kun hän tahtoo olla sinut itsensä kanssa ja tuoda julki sen, mitä on pitänyt piilossa neljän seinän sisällä vuosikymmenet?

Ruotsalainen elokuva Isäni Marianne antaa ruotsalaisen eli myönteisen vastauksen kysymykseen. Kaikki käy lopulta hyvin. Ennakkoluuloja on, mutta ihmisten enemmistö on vain ilahtunut, kun joku lopulta saa olla oma itsensä. Varsinkin kun kyse on paikkakunnalla rakastetusta papista.

Mårten Klingbergin (hän esittää sivuosassa sovinistista tv-kuvaaja) hyvän mielen elokuva perustuu Ester Roxbergin elämäkerralliseen kirjaan Min pappa Ann-Christine. Roxberg ja hänen isänsä vilahtavat lopputekstien yhteydessä valokuvassa yhdessä elokuvan roolihahmojen kanssa.

Isäni Mariannen tarina on kiinnostava ja koskettava. Mutta elokuva on paljolti myös yhden tunnetuimman ruotsalaisen nykynäyttelijän, Rolf Lassgårdin näytös. Isokokoinen äijä löytää naisellisia sävyjä ja katsoja on täysillä hänen puolellaan. Kyse on Lassgårdin varmasti yhdestä parhaista ja hienosyisimmistä rooleista. Ymmärtäväisen ja rakastavan vaimon roolissa on niin ikään tunnettu näyttelijä, Lena Endre.

***

Koska elokuvan nimi on Isäni Marianne, kertojan tai näkökulman täytyy olla lapsen. Tässä tapauksessa lapsi on 28-vuotias Hanna (muun muassa Aika on meidän tv-sarjasta tuttu Hedda Stiernstedt), elämässään hieman sivuraiteille ajautunut työtön toimittaja. Hän joutuu olosuhteiden pakosta palaamaan Tukholmasta kotikaupunkiinsa Alingåsiin Länsi-Göötanmaalle.

Hannan vanhat kaverit ovat kaikki nuoria äitejä, jotka kyselevät asenteellisesti Hannan perhe-elämän perään. Kaiken keskellä Hannalle ja hänen originellille veljelleen (mainio Klas Wiljergård) selviää, että isä pukeutuu ajoittain naisten vaatteisiin ja tuntee koko ajan olevansa sisäisesti nainen. Toisin sanoen elokuvan Lasse kokee sukupuoliristiriitaa.

Nykyään sukupuoli-identiteetteihin liittyvistä asioista puhuttaessa on syytä pitää kieli keskellä suutta. On myös hyvä olla tietoinen aiheen ympärillä käydystä tuoreesta keskustelusta ennen kuin alkaa kaivaa muistin lokeroista vanhoja termejä, jotka voidaan kokea leimaaviksi tai rajoittaviksi.

Ohjaaja Mårten Klingberg ei paneudu sukupuoli-identiteettien terminologiaan, vaan toimii yleisellä tasolla, onhan kyse komediallisesta hyvän mielen elokuvasta. Sellaisiakin tarvitaan myös vakavista aiheista.

Toki yhdessä kohtauksessa nakkikioskilla kuullaan aggressiivista transu-solvausta, kun Lasse uskaltautuu ulos uudessa identiteetissä Mariannena. Kioskilla yöpalaa nauttivilta tytöiltä, Lassen, entisiltä rippilapsilta, tulee suoraa tukea. Ymmärtäväisyys onkin pienellä paikkakunnalla suurempaa kuin ennakkoluulot ja suunsoitto, mikä on vaihteeksi virkistävää.

***

Lasse Jacobsson on pappi pienellä paikkakunnalla. Miten työyhteisö suhtautuu naiseksi muuttuvaan mieheen?

Ruotsalaiset hämmästyttävät. Kirkkoherra Gunnar suhtautuu ymmärtäväisesti ja lempeydellä tilanteeseen. Raamattua siteerataan ja Jumalan vakuutetaan luoneen jokaisen ihmisen juuri sellaiseksi kuin hän on.

Elokuvan kristillinen, salliva identiteettipuhe on toista maata kuin konservatiivien suosima joko-tai-sukupuolipuhe. Varmaan sitäkin Ruotsissa on, mutta Isäni Marianne -elokuvan maailmassa sille ei oikein löydy sijaa.

Harvoin kirkko näyttäytyy elokuvassa näin myönteisessä valossa.

Kuva: Nordisk Film. Kuvassa Rolf Lassgård

Edellinen artikkeliKolumni: Teologiasta löytyy perustelut myös lomalle ja levolle
Seuraava artikkeliAsiakirja ortodoksisen kirkon sosiaalisen ajattelun nykyaikaistamiseksi käännetään myös suomeksi

Ei näytettäviä viestejä