Arvio: Papin perheen isä vaihtuu äidiksi

Minna Canthin (1844–1897 ) Papin perhe sai kantaesityksensä vuonna 1891. Sen jälkeen siitä on tehty useita sovituksia. Jyväskylän kaupunginteatterin Papin perhe on moderni ja kuuluu osaksi Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmistoa. Se lienee puolueettomin Canthin näytelmistä.

Vieraileva ohjaaja Sakari Hokkanen on päivittänyt alkuperäistekstiä ja tehnyt siihen työryhmineen paljon muutoksia. Esitys imaisee katsojat heti alussa mukaansa yhteislaululla, jossa tulee osuvasti esille näytelmän ideologioiden, eli konservatiivisen kristillisyyden ja ateistisen vapaamielisyyden välinen ristiriita. Muutenkin vuorovaikutus katsojien kanssa on teemaan sopivaa.

Näytelmässä vanhemmat ja lapset haluavat pysyä omassa kannassaan pitäen sitä ainoana oikeana. Vanhempi sukupolvi maalaa uhkakuvia nuorten vapaamielisyyden seurauksista, kun taas nuoret ovat tuskastuneet vanhempien ahdasmielisiin ja kritiikittömiin ajatuksiin. Perheen yhteys säröilee.

Hokkanen on muuttanut rohkeasti pastori Henrikin Henriikaksi (Hanna Liinoja) ja hänen puolisonsa Elisabethin Eliakseksi (Hannu Lintukoski). Pastorin vaihtaminen naispapiksi on hyvä keksintö. Liinojan kylmyys ja kovuus ovat viiltäviä. Kuitenkin hänen persoonansa ja uskottavuutensa pappina olisi vaatinut lisää pohdintaa.

Elias on tyypillinen pehmomies, joka yrittää turhaan esittää hyväksyttävämmällä tavalla vaimonsa sanomisia.

Maiju-tytärtä esittävä Piia Mannisenmäki onnistuu erityisen hyvin muistuttamaan alkuperäistekstin roolihenkilöä. Miikka Tuomisen (Jussi), Sauli Suonpään (Teuvo Rastas) ja Anne-Mari Alaspään (Hanna) rooleissa korostuvat raikkaus, tämä päivä ja nuorten kuolemattomuus. Palvelija Martta onkin sympaattisen persoonallinen Martin (Jorma Böök), jolle Maijukin uskaltaa avautua.

Skenografi ja nukketeatteritaiteilija Outi Herrainsillan lavastussuunnittelussa on hellyttäviäkin yksityiskohtia enkelipussilakanoista keinulampaaseen. Herrainsilta ja Hokkanen ovat tehneet aiemminkin yhteistyötä, ja tulokset näkyvät. Ari Lampisen ääni- ja videosuunnittelu korostaa elämän sirpaleisuutta sekä kiireisyyttä ja tukee hienosti esityksen loppua. Musiikki vaihtuu virsistä Maamme-lauluun, klassiseen ja rappiin.

***

Hokkasen osin elokuvamainenkin dramatisointi on myös kuvausta tästä ajasta. Tekstissä vilahtavat niin sosiaalinen media, Jani Toivola, Lauri Tähkä kuin feissarit. Hauskat yksityiskohdat viihdyttävät.

Loppuratkaisu on hieman arvoituksellinen ja alkuperäisen synkkä vastakohta, mutta sitä onnistuneempi ja johdonmukaisempi. Näytelmästä jää kuitenkin kaipaamaan alkuperäistekstin kunnioitusta. Selkeämpää olisi voinut olla keksiä esitykselle kokonaan uusi nimi ja mainita sen pohjautuvan Minna Canthin Papin perheeseen.

Näytelmä on silti oivaltava, pohdintaa herättävä ja silmiä avaava. Jos odottaa perinteistä kristillistä näytelmää, tulee pettymään. Mikäli on valmis haastamaan omaa ajattelumaailmansa, eikä säikähdä rajujakaan kohtauksia tai ronskia kielenkäyttöä, näytelmä voi tehdä vaikutuksen ja synnyttää tuoreita ajatuksia.

Papin perhe Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä kevätkauden. Arvio ennakkonäytöksestä 18.1.

Papin perheen poika Jussi (Miikka Tuominen) nousee uhmaamaan vanhempiensa sukupolven sovinnaista arvomaailmaa. Kuva: Jiri Halttunen

Lue myös:

Piispa Jolkkonen korjailee kirkon välejä Minna Canthiin

Edellinen artikkeliOulun hiippakunnan tuomiokapitulin päätöksiä
Seuraava artikkeliKolumni: Uskon kuvien petollisuus on siinä, että alamme pitää niitä totuutena

Ei näytettäviä viestejä