Olli Kortekankaan VIA-oratorio ottaa kantaa vaikka säveltäjä väittääkin sen enemmin kysyvän.
Siinä teille! Miettikää vähän! Amen – Totisesti! Ja ei sittenkään. Myös iloisesti, yhdessä, toisten erilaisuutta kunnioittaen, erilaisia puhetapoja sallien ja kuunnellen. Säveltäjä onnistuu sellaisessa uskontodialogissa missä useampi teologi ja maallikko-oikeassaolija epäonnistuu.
Naantalin Musiikkijuhlilla 7. kesäkuuta kantaesityksensä saanut VIA oli kirkkohallituksen tilaama suurteos juhlistamaan sekä 500-vuotista reformaatiota että 100-vuotiasta Suomea. Lahja on substanssiltaan painava.
Myös Naantalin Musiikkijuhlien panos esityksen toteuttamisessa on merkittävä: esityskoneistona kuultiin Osmo Vänskän johtamaa Lahti Sinfoniaa, EMO Ensembleä (Elisa Huovisen valmentamana), Key Ensembleä (Teemu Honkasen valmentamana), urkuri Kari Vuolaa sekä viittä solistia.
VIA, tie, italiaksi myös poissa olevaa tarkoittava sana on täydellinen nimi oratoriolle jonka aihe poikkeaa perinteisistä: nyt kerrotaan ajanjaksosta Jeesuksen kuoleman jälkeen. Teos huipentuu Helluntaihin, kirkon syntymäpäivään. Onkin täysin luontevaa että hieman eksyneissä tunnelmissa ollaan pitkin matkaa, enemmän epävarmoina kuin rohkeasti totuuksia julistaen.
Tekstit on otettu vanhimmasta raamatunkäännöksestämme uusimpaan ja vanhojen virsien tekstejä lauletaan myös ruotsinkielisinä. Kun Kortekangas silaa ne vielä aikamme runoilijoiden, muun muassa Kirsti Simonsuuren ja Eeva-Liisa Mannerin sanoin, voidaan libreton katsoa tekevän täydesti kunniaa reformaation hengelle ja juhlalle.
”Kari Vuolan meditatiiviset unrkuinterludit rakentavat siltoja kohtausten väliin”
Teos avautuu temppelin esiripun repeämisellä, taivaan aukeamisella, maan järisemisellä. Jotain suurta on tapahtunut, ja sitä lähdetään haudalle ihmettelemään. Sopraano Suvi Varjonen saa heti väläyttää taidokkuuttaan vierityttämällä äänellään suurta kiveä pois haudan suulta. Tunnelma hämmentyy, kukaan ei tiedä minne Herra on pantu.
Ville Rusasen uljas baritoni vie kuulijat runoilija Meena Alexanderin maalaamiin usvaisiin maisemiin, missä vaikea talvi taittaa Marian voimat Damaskoksen porteille. Kari Vuola tarttuu ilmapiiriin meditatiivisella urkuinterludillaan, jotka kautta oratorion rakentavat hienoja siltoja kohtausten väliin.
Mezzosopraano Melis Jaatinen laulaa Mariana aina kovin yksin, Kortekangas ei orkesterista juuri tukea anna. Ihminen, äiti, on yksin, suree, epäilee, kaipaa, uskoo ja ei usko. Kortekangas tiesi keille säveltää ja se on helppo uskoa kun kuulee Jaatisen tummaa ääntä.
Sekä tenori Tuomas Katajala että basso Nicholas Söderlund saavat höristämään korvia. Katajalan tenorissa on voimaa ja energiaa. Söderlund kiinnittyy suomalaisten mestaribassojen pitkään ketjuun.
”Pyhän Hengen vuodattamisen kohtaus on hienompi kuin voisi kuvitella”
Kortekangas tarvitsee kaikki nämä persoonat. Raamatunteksteissä on paljon asiaa ja eri rooleja. Oratorio syttyy niistä eloon. Kuoro on aivan oma lukunsa. Säveltäjä tietää miten sille kirjoitetaan, ja kun sen sointia voi buustata kokonaisella sinfoniaorkesterilla, soi tekstuurissa optimistinen säteily, käsittämätön kirkkaus, ”taivaallinen kuoro”.
Kuoroa käytetään myös kansanjoukkona ja kansallahan asiaa on! Myös Vuola pystyy nappaamaan urkuihinsa joukkohöpötyksen, joka jatkuu ja jatkuu, kunnes mitään uutta sanottavaa ei enää ole.
Pyhän Hengen vuodattamisen kohtaus on hienompi kuin mitä voisi edes kuvitella. Orkesterin sävelkieli on maagisimmillaan. Ollaan yhtä aikaa sekasortoisia että vihdoinkin jotenkin hallussa. Kaikilla kielillä puhuminen ei estä ymmärtämästä mitä vieressä sanotaan. Tätä säveltäjä toivoo meidän varmasti miettivän tällä äänten sekamelskan vuosituhannella.
Kortekangas saa ujutettua oratorioon poikkeuksellisesti siihen solahtavan yhden yhdessä laulettavan virren: Käy köyhään sydämeeni.
Koraalit ovat oratorion huippuja. Niiden teemat kätkettyinä alle ja korotettuna yli muun, kielen- ja stemmankäyttö – hengästyttävän upeita kaikki. Säveltäjä voikin tulevaisuudessa irrottaa VIA:sta osia ja sovittaa niitä muuhunkin käyttöön.
”Yhden ymmärryksen hetken valon täytyy riittää”
Kun maali on saavutettu, käydään läpi kerran vielä se, mitä tapahtui. Ja mitä ennustusten mukaan vielä tapahtuu. Ihmiset räpistelevät yhä elämissään omine epävarmuuksineen ja kysymyksineen, syyllisyyksineen ja rakkauden etsimisineen.
Viimeinen teksti, Pia Perkiöltä, kiteyttää oratorion:
Yhden huikaisevan hetken / taivas oli auki / minun kohdallani, tässä./
Kaikki oli selkeää, / yksinkertaista ja ymmärrettävää: /
”Rakkaudesta elämme.”/
Yhden ymmärryksen hetken valon / täytyy riittää./
Enää en voi piiloutua / tietämättömyyteen / väittää ettei rakkautta ole, /
että selittämätön on elämälle vierasta / ja taivas on irti maasta.
Rakkaus on täällä / ja enemmän / kuin mikään, mitä tiedämme / ja selitämme.
Jotenkin Olli Kortekangas saa irti säveltäjän kynästään koko tuon maailman. Hän pakottaa meidän kuuntelemaan, näkemään, ymmärtämään vaikka emme ymmärtäisi. Viimeiset aamenet järisyttävät jotain paikassa minne järjellä ei ole mitään asiaa.
Kuva Naantalin kirkosta: Esko Keski-Oja
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.
***