Runsas neljännesvuosisata sitten itsenäisyytensä palauttaneessa Virossa on tehty virheitä venäläisvähemmistön kohtelussa, sanoo Viron evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa Urmas Viilma.
– Todellisuudessa Viro on tämän maan venäläisvähemmistön koti. Mutta virolaiset ovat monella eri tavalla viestittäneet maassaan asuville venäläisille, että heidän kotinsa olisi Venäjällä. Ei ihme, että vironvenäläiset katsovat paljon Venäjän televisiota, Viilma muotoilee.
Väkiluvultaan 1,3 miljoonan asukkaan Virossa asuu nykyisin runsaat 300 000 venäjänkielistä, mikä on 24 prosenttia Viron väestöstä. Venäjänkielisten määrän ja suhteellinen osuus maan väestöstä on olennaisesti pienentynyt neuvostovallan päätyttyä. Silti Viron koillisosissa ja Tallinnassa on merkittäviä pääasiassa venäjänkielisten asuttamia alueita.
Viron venäjänkielisten joukossa kaikki eivät ole etnisiä venäläisiä, vaan joukossa on myös esimerkiksi ukrainalaisia. Noin 90 000 venäjänkielisellä on Venäjän passi. Yhtä suuri joukko venäjänkielisistä ei ole Viron tai minkään muunkaan maa kansalaisia.
Virolaisten ja venäläisten suhde ei menneisyyden painolastin vuoksi ole helppo. Samassa maassa olisi kuitenkin elettävä. Viilma onkin pohdiskellut nykyisin paljon puhuttua suvaitsevaisuuden käsitettä.
– Suvaitsevaisuus ei itse asiassa ole kristillistä. Rakkaus on. Venäläisten pitäisi voida tuntea itsensä rakastetuiksi Virossa. Suvaitsevaisuus merkitsee vain sietämistä. Sen ”tulos” näkyy Itä-Virossa, jossa venäläisvähemmistömme suuntautuukin henkisesti pitkälti Venäjälle. Rakkaus hyväksyisi venäläisemme, Viilma pohdiskelee.
Virolaisten suhteessa venäläisiin ja Venäjään suvaitsevaisuus merkitsee käytännössä tietynlaista etäisyyden pitämistä.
– Voi sanoa, että korkeintaan tervehdimme tavatessamme.
Viilman mukaan Viron venäläiset ovat vaikeassa identiteettitilanteessa. Tässä he muistuttavat ulkomailla eläviä virolaisia.
– Identiteetti ankkuroidaan omaan perinteeseen. Ortodoksisuus auttaa säilyttämään venäläisyyttä.
Luterilaisuus järkeilee itsensä kyykkyyn totalitarismin oloissa
Viron kontekstissa etniset virolaiset ovat yleensä luterilaisia, vähintään kulttuuritaustaltaan. Venäläiset taas ovat ortodokseja. Vaikka maan kansallisuuksien välillä on tiettyä viileyttä, suhteet Viron luterilaisen kirkon ja maassa elävän Moskovan patriarkaatin ortodoksien välillä ovat jo kauan olleet hyvät.
– Tämä juontuu jo patriarkka Aleksi II:sta, joka puhui viroa ja palveli nuorempana Virossa, Viilma sanoo.
Joskus on ihmetelty sitä, miksi Euroopan luterilaiset kirkot näyttävät kestäneen ortodokseja ja varsinkin katolilaisia huonommin toisen maailmansodan jälkeisiä sosialistisia diktatuureja. Sodan jälkeisenä aikana luterilaisten kirkkojen jäsenyysprosentit romahtivat Itä-Saksassa, Latviassa ja Virossa, jotka kaikki olivat ennen sotaa hyvin luterilaisia alueita.
Myös Venäjällä ortodoksinen kirkko lyötiin kommunismin vuosikymmeninä polvilleen, mutta se on kokenut hämmästyttävän ylösnousemuksen seitsemän ateismin vuosikymmenen jälkeen.
Toisaalta katolinen kirkko säilytti asemansa vahvana Puolassa ja kohtalaisen hyvin myös Neuvostoliittoon kuuluneessa Liettuassa.
Virossa venäläinen ortodoksisuus on kyselyjen mukaan tällä hetkellä maan suurin kirkkokunta, suurempi kuin luterilaisuus. Venäläisvähemmistön keskuudessa ilmeisesti noin 80 prosenttia ihmisistä on kastettu ortodokseiksi, virolaisten keskuudessa vain runsas viidennes luterilaisiksi.
Arkkipiispa Viilma, onko tässä perää? Kestääkö luterilaisuus totalitarismia huonosti?
Viilman mukaan luterilaisuuden sisäänrakennettu ongelma voi olla sen tapa uskoa ja ajatella.
– Kaikki protestantit ovat rationalisteja ja tapa uskoa on myös rationalistinen, järkeilevä. Muistan itsekin nuorena kristinuskosta kiinnostuttuani pohtineeni uskonasioita juuri rationalistisesti.
Varsinkin ortodoksit ovat Viilman mukaan toisenlaisia.
– He ovat mystikkoja eivätkä teologisissa yhteyksissä kysy ”miksi”. He vain luottavat Jumalaan.
Viilma on läntiselle traditiolle hieman kriittinen myös siinä, että protestanttiset kirkot laskevat tarkasti jäseniään.
– Meille luterilaiselle sellainen painotus ajattelussa on uhka, emmekä voi jatkaa niin. Ortodoksit eivät ole niin kiinnostuneita jäsenmääristä ja se muuttaa kirkon ajattelua, Viilma arvioi.
Oman uskonnollisen tradition tunteminen olisi Viilman mielestä hyvä kenelle tahansa. Tämä näkyy selvästi esimerkiksi Euroopan pakolaiskriisissäkin.
– Jos et tiedä, kuka itse olet, pelkäät auttaa toista. Euroopan pakolaiskriisi auttaa eurooppalaisia määrittelemään itsensä ja uskonsa uudelleen. Pakolaistenkin suhde meihin riippuu myös siitä, puhummeko Jumalasta vai emme.
Viron kirkko näkyy julkisuudessa hyvin
Runsas vuosi sitten työssään aloittanut arkkipiispa Viilma on tehtävässään ensimmäinen neuvostoajan jälkeen papin uransa aloittanut. Hän on ottanut yhdeksi tehtäväkseen kirkon profiilin korottamisen julkisuudessa. Hänen puheenvuoroistaan onkin tullut Virossa usein kansallisia uutisia.
Tällainen on Viron kirkossa uutta. Media on aikaisemmin osoittanut kirkkoa kohtaan vain laimeaa mielenkiintoa.
– Jostain syystä media luulee, että hiljaiset maaseutukirkkomme kertovat kirkon suosion vähentymisestä. Mutta maaseudultahan lähtee kaikki muukin, pankit, posti ja koulut! Kyse on väestörakenteesta.
Viilman mukaan luterilaisuus vahvistuu varsinkin Tallinnan ja Tarton alueiden väestönkasvun myötä. Näillä alueilla rakennetaan myös uusia kirkkoja, vaikkakin verkkaisesti.
– Tallinnaan ja sen lähistölle saadaan uudet kirkot Mustamäkeen, Lasnamäkeen ja Sakuun. Kunnanjohtajat toivovat usein uusien kirkkojen olevan klassisia – ja kalliita – tornikirkkoja.
Kirkon asema Virossa on tällä hetkellä Viilman mukaan melko hyvä. Arkkipiispan mielestä ei myöskään ole totta, että kirkko ei näkyisi nykyisin mediassa.
– Kirkolla voi olla näkyvä rooli meidänkin olosuhteissamme. Esimerkiksi kansallispäivänämme 24. helmikuuta on kolme televisioitavaa tilaisuutta, joissa myös arkkipiispa presidentin, pääministerin ja puolustusvoimien komentajan ohessa käyttää puheenvuoron: Toompean lipunnosto, kukkien lasku Vapauden ristillä ja sotilasparaati. Ja sitten vielä sanotaan, että Viro on sekulaari maa.
Viilma ei koe, että hän ei pääsisi edustamaan kirkkoa mediassa. Pyyntöjä tulee enemmän, kuin mihin hän ehtii suostua. Syynä voi olla se, että hän ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin.
– Puheeni ovat usein aika poliittisia, eivät siis aivan perinteisiä hengellisiä puheita. Minun odotetaan sanovan jotakin virolaiselle yhteiskunnalle, Viilma sanoo.
Samaa reseptiä Viilma suosittelee myös papeilleen: papin on lupa ottaa saarnoissaan kantaa ja mukana oleminen ympäröivässä yhteiskunnassa on papillekin suotavaa, jopa välttämätöntä.
Viilman mukaan kansakunta, media ja valtio odottavat luterilaiselta kirkolta jopa enemmän, kuin mihin kirkon resurssit riittävät.
Tallinnasta tuli reformaatiokaupunki
Ensi vuonna vietetään reformaation 500-vuotisjuhlaa. Tallinnan pormestari on Viilman mukaan hyväksynyt idean siitä, että Tallinna viettää vuotta ”reformaatiokaupunkina”.
Muutakin juhlan aihetta on.
– Vuonna 2018 tulee sata vuotta Viron itsenäistymisjulistuksesta. Yritämme yhdistää juhlinnassa nämä kaksi, reformaation ja itsenäisyyden, Urmas Viillma sanoo.
Lue lisää arkkipiispa Viilman ajatuksia 25.2. ilmestyvästä Kotimaa-lehdestä.
Kuva: Jussi Rytkönen