Rukoukseen kuuluu usein ulkoisia, fyysisiä eleitä, ei pelkästään sisäistä puhetta. Tässä viisi esimerkkiä.
1. Kädet kohotettuina
”Kohottakaa kätenne pyhää paikka kohti ja kiittäkää Herraa.” (Ps. 134:2). Käsien kohottaminen on vanha, alkukantainen rukousele, joka tunnetaan monissa kulttuureissa.
Käsien kohottaminen kuvastaa antautumista, jättäytymistä sen valtaan, jonka puoleen kädet kohotetaan.
Luterilaiseen perinteeseen kädet kohotettuina rukoileminen ei kuulu, ei ainakaan suomalaisen perinteeseen. Sen sijaan vapaissa suunnissa ja karismaattisen liikkeen piirissä käsiä nostetaan rukoiltaessa.
Usein näkee myös tilanteita, joissa rukoilijat kohottavat vain toisen kätensä.
Erityisesti islamilaisuudessa käsien nostaminen on rukoukseen olennaisesti kuuluva ele. Monet muslimit nostavat kädet olkapäiden tasalle siten, että sormenpäät ulottuvat korvanlehtiin.
2. Kädet ristissä
Käsien ristiin laittaminen tarkoittaa suomenkielessä samaa kuin rukoileminen. ”Laitetaan kädet ristiin”, voisi rukoushetken vetäjä sanoa, ja läsnäolijat tietävät mistä on kyse.
Tosin sanonta ”eihän tässä voi kädet ristissä istua” tarkoittaa, että rukoileminen ei nyt auta vaan tarvitaan konkreettisia tekoja.
Käsien laittaminen ristiin on oikeastaan sormien laittamista toistensa lomaan.
Käsien puristaminen yhteen sormet toistensa lomassa on voimakkaan tunneilmaisun ele. Syntyy vaikutelma epätoivoisesta tai totisesta rukouksesta.
Kämmenten laittaminen yhteen rukouksen merkiksi on eräänlainen käsien ristimisen kevytversio, joskin sillä on oma ammattikäyttönsä esimeriksi pappien kumartuessa alttarin ääreen tai munkkien ja nunnien rukoillessa.
3. Kämmenet auki
Rukoileminen kämmenet auki kertoo vastaanottavaisuudesta. Ikään kuin jumalallinen energia pääsisi paremmin virtaamaan ihmiseen ja hän olisi avoinna hengelle.
Kämmenten avaaminen rukouksen merkiksi on tavallista karismaattisissa piireissä.
Kämmenet avoinna voi istua paikallaan kädet polvien päällä huomaamattomasti tai kädet voivat rukoilijan seisoessa olla sivuilla kämmenet käännettyinä. Kämmeniä voi myös pitää avoinna kädet puoliksi koholla.
Kämmen on herkkä paikka, sillä kun käsi puristuu nyrkkiin, kämmenellä oleva asia murskautuu tai jää piiloon.
Jumalan kämmenellä, ei pelkää lintunen. Jumalan kämmenellä, ei pelkää ihminen, lauletaan virressä 499.
4. Silmät kiinni
Ulkoiset merkit eivät kaikkien mielestä tee rukousta. Moni luterilainen korostaa rukouksen henkistä ja sisäistä merkitystä kieltäytymällä tekemästä mitään erityistä ulkoista elettä. Monet kuitenkin sulkevat silmänsä rukoilleessaan.
Silmien sulkeminen on rauhoittumisen merkki. Rukoilija yrittää sulkea hälisevän maailman ulkopuolelleen ja katsoo sisäisillä silmillään sieluun ja Jumalaan päin.
Silmien sulkeminen on luonnollinen ele, se auttaa keskittymään. Samalla se näyttää ulospäin siltä kuin rukoilija nukkuisi. Olla kuin nukkuneen rukous viitannee tähän, rukoilijassa ei näytä tapahtuvan mitään ja ulkopuolisen silmin hän voisi yhtä hyvin nukkua.
Silmien sulkeminen rukouksessa voi liittyä myös muihin ulkoisiin eleisiin esimerkiksi kämmenten avaamiseen. Silloin eleet yhdessä korostavat keskittymistä ja rukoilijan avautumista hengen vaikutuksille.
5. Polvillaan
Kun rukoillessa asettuu polvilleen, sitä kutsutaan polvirukoukseksi. Asento kertoo alistumisesta suuremman edessä, kunnioituksesta ja kuuliaisuudesta.
Polvirukous on käytetty rukousasento monissa uskonnoissa, erityisesti islamissa.
Polvirukouksessa ihminen tunnustaa Jumalan suuruuden, hän ei yritä seistä Jumalan edessä pää pystyssä vaan heittäytyy polvilleen ja usein vielä painaa päänsä alas.
Polvillaan oleva ihminen on avuton, hän ei pysy toimimaan tai ryntäämään nopeasti pakoon.
Polvirukous on Herättäjäjuhlien ominaispiirre ja loppuhuipennus. Lapsia on perinteisesti, ainakin amerikkalaisissa vanhoissa elokuvissa, opetettu polvistumaan vuoteen viereen lausumaan iltarukousta. Myös papit polvistuvat alttarille lausumaan rukouksia. Katolisessa kirkossa ihmiset usein polvistuvat kirkkoon astuessa ja tehdessään ristinmerkin.
Jeesuksesta kerrotaan, että hän Getsemanessa polvistui ja rukoili.
Kuva: Olli Seppälä
Juttu on julkaistu Kotimaassa 2011.