Vertaistukiryhmässä ohjaaja on sivuroolissa

Vertaistukiryhmän ohjaaja on kuuntelija. Tarvittaessa hän johdattaa keskustelua eteenpäin.

Diakoni Maija-Liisa Halme keskustelee Sastamalan seurakunnassa vapaaehtoisten vetäjien kanssa vertaistukiryhmän ohjaamisesta. Hän ottaa puheeksi esimerkiksi läsnä olemisen tärkeyden.

– Korostan ihmisten kuuntelemista ja kunnioittavaa kohtaamista, Halme kertoo. Käymme tietenkin myös läpi käytännön asiat kuten vaitiolovelvollisuuden. Ja että ohjaaja aloittaa ja päättää ryhmän kokoontumisen aikataulun mukaan.

Ohjaaja toivottaa tervetulleeksi mahdolliset vieraat, huolehtii kahvitarjoilusta ja pitää järjestystä yllä. Hän huolehtii siitä, että kaikki ryhmän jäsenet saavat halutessaan puheenvuoron kokoontumisen aikana.

Halmeen mielestä tukea tarvitsevien omasta aloitteesta perustettu vertaistukiryhmä lähtee helpommin liikkeelle kuin ammattilaisten ideoimana.

Väärä vallankäyttö voi uhata ryhmän toimivuutta

Maija-Liisa Halme muistuttaa, että vertaistukiryhmissä nousee monenlaisia tunteita pintaan. Erityisesti, jos ollaan vaikeiden asioiden äärellä, joiden herättämiä tunteita ei ole voinut aiemmin jakaa.

– Kerron, että ei tarvitse pelästyä tunteiden purkauksia, sillä ne ovat luottamuksen osoituksia.

Aina ei kaikki mene kuin ruusuilla tanssien. Joskus ryhmässä voi olla henkilö, joka hallitsee keskustelua puhumalla liikaa, jolloin muille jää liian vähän tilaa.

– Tai joku voi puhua pahaa ohjaajasta, koska olisi itse halunnut tulla pyydetyksi vetäjäksi. Tällaisista tilanteista kerrotaan minulle tai muille ohjaajille tai työntekijöille, ja yhdessä etsimme niihin ratkaisuja.

Halmeelle on tuottanut suurta iloa nähdessään vertaisryhmän voimauttavan osallistujia. Sillä vertaistukiryhmässä on kyse siitä, että ihmisen omat sisäiset voimavarat saadaan käyttöön vertaistuen avulla. Halme on välillä hämmästynytkin sitä, kuinka hyvin ryhmät pyörivät.

– Hommat hoituvat ja ihmiset hoituvat. Joskus ohjaajaa saa olla suorastaan levossa ja katsella, kuinka ryhmä toimii ilman vetämistä.

Aikataulujen noudattaminen ja kunnioitus tärkeää

Myös suunnittelija Salla Frisk Ensi- ja turvakotien liiton Neuvokeskuksesta tietää, että vertaistukiryhmien tapaamisissa vertaisuus ryhmäläisten kesken lähtee nopeasti toimimaan. Neuvokeskus muun muassa kouluttaa ammattilaisia Vanhemman neuvo -vertaistukiryhmien vetäjiksi.

– Ihmiset ovat vapaaehtoisesti koolla samasta syystä ja samanlaisin tavoittein, Frisk miettii.

Frisk on kuitenkin havainnut, että esimerkiksi ryhmäläisten myöhästymiset tai poissaolot ovat joskus ongelmallisia ryhmäprosessin kannalta. On siis hyvä keskustella ryhmään haluavien kanssa jo ennen ryhmän aloittamista heidän mahdollisuudestaan noudattaa aikatauluja.

– Keskeytykset ja poissaolot vaikeuttavat luottamuksellisen ilmapiirin rakentumista erityisesti vaikeista asioista puhuttaessa.

Myös ryhmäläisten väliset arvoristiriidat tai hankaluudet tulla toimeen keskenään saattavat monimutkaistaa vuorovaikutusta. Ryhmän aluksi onkin hyvä muistuttaa, että vertaistukiryhmän toimivuudelle on olennaista osallistujien keskinäinen kunnioitus.

– Hankalissa tilanteissa on hyvä sitten ottaa asia avoimesti puheeksi.

Ohjaaja ei ole ryhmäläinen

Frisk nostaa ohjaajan tärkeimmäksi tehtäväksi muistaa, minkä tähden on kokoonnuttu yhteen ja luotsata ryhmää saavuttamaan tavoitteensa. Ohjaajan tehtävänä on myös pysyttää keskustelut kulloisessakin aiheessa. Lisäksi ohjaaja herättelee tarvittaessa keskustelua ja johdattaa hiljaisista hetkistä eteenpäin.

Omakohtainen kokemus voi tehdä ryhmän vetämisen haasteelliseksi.

– Niin vapaaehtoisten kuin ammattilaistenkin täytyy muistaa pysyä ohjaajana ohjaajan roolissa. Heidän ei tule lähteä mukaan keskusteluihin ryhmän jäseninä.

”Hirveän hyvä, että vaikeimmatkin tunteet saa sanoitetuksi”

Seuraavassa Diakonissa Marketta Lahdenmaa kertoo kokemuksistaan muun muassa sururyhmien ja Leskien klubin ohjaajana.

”Olen työni puolesta ohjaajana Sastamalan seurakunnassa toista syksyä kerran kuussa kokoontuvassa leskien kohtaamispaikassa. Kahdeksan kerran sururyhmää hiljattain läheisensä menettäneille olen vetänyt jo viisi vuotta, nyt yhdessä pastori Lasse Hautalan kanssa. Olen käynyt sururyhmän ohjaajakoulutuksen. Kahdeksan vuotta olen ollut mukana myös Vertaiset -invalidien kerhossa.

Leskien klubissa osallistujat kertovat, mistä haluavat puhua. On minulla aina jokin aihe varalla, mutta harvoin siihen on turvauduttu. Keskustelu sujuu ilman minuakin, minä vain pidän huolen siitä, että kaikille on tilaa. Pyynnöstä toki osallistun keskusteluun.

Leskien klubiin voi tulla, vaikka leskeksi jäämisestä olisi jo kymmenen vuotta. Olen huomannut, että vielä vuosien jälkeenkin lesket saattavat tehdä surutyötä ja kohdata vaikeita tunteita.

Johtava diakoniatyöntekijä Jouni Kivimaa on Leskien klubilla käyttänyt tekniikkana tunnemaalausta.

Sururyhmän vetäjänä jännitän aina, tavoitanko vetäjänä ryhmäläisten kokemusmaailmaa. Onko kunkin tapaamisen teema sellainen, joka heitä koskettaa? Meillä on käytössä Kuuletko, kun kysyn ja huudan -opas, josta kunkin tapaamisen aihe tulee.

Kun teema on esitelty, joko joku ryhmäläinen siihen tarttuu tai toinen meistä ohjaajista vielä jatkaa. Siitä se sitten kuitenkin aina lähtee. Meidän tehtäväksi jää huolehtia, että kukin saa halutessaan puheenvuoron.

Sururyhmässä ryhmäläiset tuovat aina joillakin kerroilla mukanaan valokuvia, kortteja, esineitä.

Sururyhmässä ja Leskien klubissa tulee esiin myös hyvin kiihkeitä, kaikki hiljaisiksi vetäviä tunteenpurkauksia. Sitten tilanne on vain purkautunut, ryhmä kannattelee. Ja aina joku kertoo tunnistavansa samat tunteet.

Olen keskeyttänyt puheen, jos joku on vienyt tilaa liikaa muilta. Mutta joskus ryhmä haluaa antaa tilaa sille yhdelle, joka sitä juuri sillä hetkellä tarvitsee.

Vertaiset -ryhmässä osallistujat halusivat aluksi seurakunnalta vain kokoontumistilan ja kahvinkeittäjän. Nykyään he odottavat minun osallistuvan keskusteluun. Alussa he eivät hyväksyneet hengellisyyttä, nyt he haluavat myös hartauden ja hengellisiä lauluja.

Vertaiset -ryhmässä keskustelu usein pyörii fyysisten vaivojen ja niiden tuomien ongelmien ympärillä ja palveluasioinnistakin puhutaan. Heidän toivomuksestaan ryhmässä on myös esimerkiksi askarreltu.

Vuosien myötä olen luopunut ajatuksesta, että minun pitäisi määritellä, miten ryhmä toimii. Menen ryhmän ehdoilla: joskus ryhmä saattaa sivuuttaa minun tuomani teeman, ja ottaa puheeksi tärkeämmäksi kokemansa. Nyt jokaisen ryhmän käytäntöihin sisältyy hartaus: en päästä ketään lähtemään ilman Herran siunausta.”

Kuva: Mia Hemming.

Edellinen artikkeliKotimaa 110 vuotta: ”Onnea, siunausta, rohkeutta ja valoa”
Seuraava artikkeliKotimaa 110 vuotta: Katso videokierros arkistoholviin

Ei näytettäviä viestejä