Vanhoillis­lestadiolaisuudesta irtautuneet pohtivat pitkään, mitä haluavat säilyttää ja mistä luopua

Vanhoillislestadiolaisuus ruumiin muistissa -näyttelyn taiteilijat Mirka Seppälä (vas), Meri-Anna Hintsala ja Riikka Mäkikoskela. Kuvat: Emilia Karhu

Itsekin taustaltaan vanhoillislestadiolainen Vantaan seurakuntien viestintäpäällikkö Meri-Anna Hintsala tutki vuosia väitöskirjaansa varten lestadiolaisuutta ja elettyä arjen uskoa.

Tutkimusta tehdessään hän jäi pohtimaan, miten uskonnollisia kokemuksia, muistoja ja tunteita voisi käsitellä taiteen avulla. Tieteellinen työ tuotti tärkeää tietoa, mutta taiteen kautta asiaan voisi saada vielä uudenlaisen näkökulman.

Syntyi idea taidenäyttelystä, joka on esillä vielä lauantaihin 20.11. saakka Mikael Agricolan kirkolla Helsingissä. Näyttelyn nimi on Vaikka minä lähtisin siitä, se ei lähde minusta – vanhoillislestadiolaisuus ruumiin muistissa. Sitä tukee Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Pohjanmaan rahasto.

– Näen ympärilläni voimakkaasti sen, että liikkeestä pitkäänkin irrallaan olleet kantavat edelleen mukana muistoja ja tekevät yhä työtä identiteetin uudelleen rakentamiseksi. Ihmiset pohtivat, mistä haluavat luopua, mitä haluavat pitää, mikä on kaunista ja säilytettävää, ja mikä tuskallista ja unohdettavaa, Hintsala sanoo.

Mutkaton suhde perhe-elämään ja lapsiin on hyvä perintö

Näyttelyn teokset kuvaavat kolmen taiteilijan töiden kautta elettyä vanhoillislestadiolaisuutta sellaisena kuin entiset vanhoillislestadiolaiset sen muistavat. Meri-Anna Hintsalan lisäksi näyttelyyn ovat tehneet töitä taiteilijat Riikka Mäkikoskela ja Mirka Seppälä.

Vanhoillislestadiolaisen uskon käsitykset vaikuttavat Hintsalan mukaan voimakkaasti jäsentensä arkeen ja ruumiilliseen kulttuuriin, myös sen jälkeen, kun henkilö on luopunut yhteisöstä. Naiset ovat perinteisesti tunnustaneet uskoaan kehonsa ja ulkonäkönsä kautta.

Hintsalan töiden ohessa käytetyt sitaatit ovat nimettömiä kertomuksia entisiltä vanhoillislestadiolaisilta. Yksi kertoo, kuinka tuntee yhä olonsa turvalliseksi isossa joukossa ja liikuttuu pienten ja isojen kenkien sekamelskasta eteisessä. "Kaipaan lestadiolaisuudesta mutkatonta suhtautumista perhe-elämään ja lapsiin, esimerkiksi sitä, että kukaan ei puhu 'vauvavuodesta' ja siitä miten se on onneksi pian ohi. Lapset ovat mukana ja läsnä luontevasti, heistä tai metelistä ei häiriinnytä."

Eräs nainen kertoo, että huomaa pohtivansa omassa kodissaankin vanhempien vieraillessa, onko siellä esillä paljon uskovaisille sopimattomia asioita, kuten kynsilakkoja tai meikkejä. Toinen kuvailee, kuinka tietyt tuoksut ja esineet tuovat vahvasti mieleen muistoja lapsuuden Suviseuroista. Kolmas kuvaa moniulotteisesti sitä, mitä korvakorujen ottaminen merkitsee entiselle lestadiolaiselle.

Sitaateissa pohditaan myös omaa suhdetta Siionin lauluihin, seuroissa usein siteerattuun vuoden 1776 raamatunkäännökseen eli Bibliaan tai seurapuhujien puhetapaan. Ääni-installaatiossa Bibliaa lukee nainen, Hintsala.

– Kun luin tekstejä, se oli valtava kehollinen kokemus. Näitä sanoja minulla ei ollut lupa naisena sanoa ääneen. Niitä lukemalla pystyn murtamaan valta-asetelmia, Hintsala sanoo.

Riikka Mäkikoskelan teos Keskusteluja puutarhassa (Medardo Rosson tapaan) II. Mustavalkoisuus on musertavaa, todetaan saatesanoissa.

Mirka Seppälän installaatio nimeltä Puhdas kulta on tie tai sedripuiden alla jalopeurain penikat käyskentelevät.

Kuka antaisi äidille luvan levähtää ennen kuin on liian myöhäistä?

Riikka Mäkikoskela työstää teoksissaan muun muassa naisen asemaa, oikeaa ja väärää sekä elämää ja kuolemaa. "Mustavalkoisuus on musertavaa", lukee erään hänen työnsä saatesanoissa.

Mirka Seppälän töissä aiheena on muun muassa näkymättömyys. Runsaassa ja värikkäässä installaatiossaan hän puolestaan käsittelee kaanaankieltä, jossa "puhdas kulta on tie tai sedripuiden alla jalopeurain penikat käyskentelevät".

Yhdeksi vaikuttavimmista teoksista taiteilijat nimeävät sen, kun Agricolan kirkon saarnatuoliin on viety nimettömänä pysyttelevän naisen runoja 1970-luvulta.

– Naisen ja äidin rooli mietitytti minua jo 10-vuotiaana. Tiesin, että minusta ei tule koskaan vanhoillislestadiolaista äitiä, että en pysty siihen. Olen käsitellyt tätä asiaa paljon taiteessani. Lestadiolainen nainen ei voi nousta saarnatuoliin, mutta Meri-Anna teki tähän näyttelyyn teoksen, jossa niin tapahtui. Se on vaikuttavaa, Mäkikoskela sanoo.

Nimetön runoilija kysyy saarnatuolista muun muassa: Onko syntiä olla heikko, voimaton, väsynyt, uupunut, masentunut? Kuka antaisi minulle luvan levähtää ennen kuin on liian myöhäistä? Voiko väsynyt kieltäytyä Jumalan lahjoista, joita ei jaksaisi ottaa vastaan?

Näyttelyn teemat koskettavat ainakin puolta miljoonaa ihmistä

Meri-Anna Hintsalan mukaan näyttely on ollut suosittu ja kävijät ovat kokeneet sen sielunhoidollisena ja terapeuttisena.

– Kokemuksellinen taide voi avata kanavia, joita on jo laittanut kiinni, mutta joita täytyy ehkä vielä avata eteenpäin päästäkseen.

Hintsala on tehnyt oman työnsä ohessa monenlaista vertaistukityötä lestadiolaisuudesta irtautuneiden parissa. Hän on muun muassa järjestänyt liikkeestä lähteneille suosittuja Siionin laulu -iltoja sekä työskennellyt vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneiden seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien nuorten kanssa.

– Olen kokenut tämän erittäin tärkeäksi. Kysymykset ovat erityisiä ja niiden käsittely on tarpeellista yhteiskunnassa, jossa ainakin puoli miljoonaa ihmistä on elänyt liikkeessä tai sen välittömässä vaikutuspiirissä.

Meri-Anna Hintsalan installaatio: Kukaan ei koskaan puhu "vauvavuodesta".

Mirka Seppälän kuivapastellityö Näkymätön II.

Kun tilan ottaminen hävettää

Tänään torstaina Mikael Agricolan kirkon Café Agricolassa järjestetyssä, näyttelyyn liittyvässä paneelikeskustelussa teemana oli vähemmistöuskonnot taiteen valossa. Näyttelyn taiteilijoiden lisäksi paneelissa puhuivat kirjailija Suvi Ratinen ja kuvataiteilija Pauliina Turakka Purhonen.

Keskustelussa nousi useasti esiin häpeä omasta taustasta, lapsuuden kasvuympäristön mustavalkoisuus, moninkertainen kokemus toiseudesta ja naisten sisään kasvanut vaatimus nöyryydestä ja hiljaisuudesta.

Mirka Seppälän mukaan nainen on olemassa lestadiolaisuudessa vain äitinä tai vaimona. Jos hän ei ole kumpaakaan, hän on näkymätön, eikä hänellä saa olla seksuaalisuutta. Isossa perheessä vanhempien huomio ei riitä kaikille, ja poikia nostetaan hienovaraisesti tyttöjä tärkeämmiksi.

– Tunnistan, että minussa on kaipuu nähdyksi tulemisesta, mutta aina jos otan tilaa, alkaa hävettää. Tulee tunne, että miten minä nyt näin tein itsestäni numeroa, Seppälä kuvaa.

Suvi Ratinen nosti esiin, kuinka vanhoillislestadiolaisuudessa kasvanut on kaksikielinen.

– Kun kirjoitan romaania kaikille, joudun miettimään paljon, miltä tämä kuulostaa kulttuurisen äidinkieleni taitajille ja miltä muille.

Armon loputtomasti aaltoileva, lempeä meri kantaa

Kaikki keskustelijat jakoivat näkemyksen siitä, että omaan taustaansa liittyen heillä on asioita, joista he haluaisivat luopua, mutta joista he eivät pääse irti. Samoin on asioita, joista he ovat joutunet luopumaan, vaikka eivät haluaisi.

Keskustelun lopuksi jokainen panelisti sai kertoa, mikä heidän kulttuuriseen ja hengelliseen taustaansa liittyvä ei koskaan lähde heistä.

Suvi Ratinen kokee aina tuttuutta ihmisten kanssa, joilla on sama tausta, vaikka nämä eivät olisi ennestään tuttuja. Riikka Mäkikoskela ajattelee, että lestadiolaistaustasta nousevat sosiaalisuuden ja anteeksiantamisen lahja ovat valtava voimavara ja hyödyllisiä työelämätaitoja.

Mirka Seppälää kokemus marginaalissa elämisestä auttaa ymmärtämään muita vähemmistöihin kuuluvia eri suunnista tulevien vaatimusten ristipaineessa.

– Jokin lestadiolaisuudesta minuun tullut hengellinen keinu, armon loputtomasti aaltoileva lempeä meri on minussa tosi syvällä, vaikka paljon on kuoriutunut pois, Meri-Anna Hintsala sanoo.

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.