Vanhoillis­lestadiolaisen yhteisön erityis­piirteet näkyvät jäsenten parisuhde­ongelmissa, väittää perheneuvoja

Kuva: Olli Seppälä

Vanhoillislestadiolaisten pariskuntien suhdemalli muistuttaa symbioottista suhdetta, mikä on liikkeen jäsenille tuttua yhteisön ja jäsenten välisestä suhteesta, kirjoittaa perheneuvoja Tea Talhola tuoreessa Sielunhoidon aikakauskirjassa. Sielunhoidon aikakauskirja julkaisee artikkeleita Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä tehtävästä sielunhoitotyöstä ja sen ajankohtaisista haasteista. Tea Talhola on kirkon perheneuvoja, pari- ja seksuaaliterapeutti ja pappi.

Talholan mukaan perheterapeutit ovat maailmanlaajuisesti suuren haasteen edessä, koska vanhoillislestadiolaisuuden kaltaisia yhdenmukaisuutta edellyttäviä vahvoja yhteisöjä on paljon.

Talhola kirjoittaa, että tiiviissä uskonnollisessa yhteisössä liikkeen sisäinen elämä halutaan usein nähdä kauniina ja hyvänä, jolloin paha heijastetaan yhteisön ulkopuolelle. Yhteisö yleensä myös sanelee, mikä on oikein ja väärin. Jäseniä ei rohkaista itsenäiseen, aikuiseen kriittiseen ajatteluun. Ideaalina on lapsenkaltainen ihminen, joka seuraa kuuliaisesti laumaa.

Mustavalkoinen ajattelu ja pahan ulkoistaminen pysäyttää Talholan mukaan ihmisen normaalin henkisen kasvun, johon kuuluu myös auktoriteettien kyseenalaistaminen ja oman maailmankuvan itsenäinen rakentaminen.

Ehdottomia totuuksia vastaan ei voi kapinoida, mikä vaikeuttaa erillistymistä ja itsenäistymistä. Tämä puolestaan voi näkyä monenlaisina ongelmina parisuhteissa.

Näistä ongelmista Talhola listaa puolison kontrolloinnin, itselle sietämättömien tunteiden heijastamisen toiseen, narsistisen pyrkimyksen muuttaa toista itselle mieluisaksi sekä identiteetin jakautumisen. Myös seksuaalisuus on usein häpeän ja raskauspelon sävyttämää.

Jakautuneessa identiteetissä ihmisellä on kaksi minää: ympäristön ehdoilla toimiva ja yhteisön vaatimuksiin mukautuva valheellinen minä sekä muilta piilotettu todellinen minä. Jakautuneen identiteetin paljastaminen puolisolle tai terapeutille voi olla Talholan mukaan vaikeaa ja siitä pois oppiminen vuosien työ.

Symbioottisessa suhteessa toisen muuttuminen koetaan suurena uhkana. Usko voi Talholan mukaan olla niin sisäistetty osa omaa persoonaa, että kumppani kokee oman persoonallisuutensa uhatuksi, jos puoliso kyseenalaistaa uskoa.

Talholan mukaan hyvä parisuhde on mahdollinen vasta, kun symbioosin ihanteesta luovutaan.

Teinien itsenäistymiskamppailu avaa vanhempien kesken jääneet itsenäistymiskysymykset

Tea Talholan mukaan vanhoillislestadiolaisia pareja käy suhteellisen paljon kirkon perheneuvonnassa. Siksi työntekijöiden olisi tärkeää ymmärtää asiakasryhmän erityisiä kysymyksiä.

Liike tuo monille turvaa ja siihen liittyy lämpimiä yhteisöllisiä muistoja. Perheneuvonnassa kohdataan kuitenkin myös uupuneita suurperheen vanhempia, jotka ovat menneet naimisiin nuorina, koska seksuaalisuuden toteuttaminen on sallittua vain avioliitossa. Monilla aikuistuminen on ollut naimisiin mentäessä aivan kesken.

Liikkeessä arvostetaan perinteisiä roolimalleja, jolloin osa naisista kokee jäävänsä yksin lastenhoidon ja kotivastuiden kanssa ja mies ahdistuu suurperheen elättäjän roolissaan.

Talhola kertoo naisista, jotka neljänkympin korvilla kertovat katuvansa kiltteyttään ja uhrautuvaisuuttaan ja kokevat, etteivät ole voineet jatkuvasti raskaana ollessaan ja imettäessään vaikuttaa lainkaan oman elämänsä kulkuun. Omien teinien itsenäistymiskamppailu avaa vanhempien omat, kesken jääneet itsenäistymiskysymykset uudelleen työstettäviksi.

Talholan mukaan uskonnollisissa piireissä opetetaan usein, että ketään ei saa vihata. Itsenäistyminen ja erillistyminen kuitenkin tapahtuvat kehityspsykologisesti aggression kautta. Perheessä ja suvussa voi olla ylisukupolvinen kokemus siitä, että aggression tunteet eivät ole sallittuja eikä henkilö ole tullut näiden tunteidensa kanssa vanhempiensa kannattelemaksi, vaan tunteet on pitänyt torjua.

Mielenterveydelle ei ole hyväksi jäädä välitilaan elämään kaksoiselämää

Pariskunnalla saattaa Tea Taholan mukaan olla suojaava, yhteinen fantasia siitä, että liikkeen sisällä solmittu parisuhde on erityisellä tavalla siunattu. Elämän rumuus, oma pahuus tai parisuhdeongelmat eivät mahdu tähän fantasiaan. Fantasian särkyminen aiheuttaa valtavan pettymyksen.

Perheterapeutit voivat tarjota pareille levollisen, hyväksyvän tilan, joka kannattelee, auttaa molempia kasvamaan erillisiksi ja omaksi itsekseen sekä työstämään suhdetta molempia kannattelevaksi. Olennaista on myös vahvistaa luottamusta siihen, että ilman ehdottomia totuuksia ja epävarmuuden tilassakin voi elää hyvää ja turvallista elämää.

Talhola näkee ongelmaksi sen, että avioero on vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä edelleen suuri synti ja häpeän aihe ja opin mukaan jopa täysin kielletty, vaikka käytännössä sallivuus on lisääntynyt.

Jos huonoon suhteeseen jäädään puolison tai yhteisön painostuksesta, on Talholan mukaan selvää, että kukaan ei voi hyvin.

Erityisen iso haaste parisuhteelle on, jos toinen puolisoista haluaa irtautua liikkeestä ja toinen ajattelee, että avarampi ajattelu vie helvettiin.

Moni kokee Talholan mukaan tulleensa eron myötä yhteisön hylkäämäksi. Toisaalta mielenterveydelle ei ole hyväksi jäädä myöskään välitilaan elämään kaksoiselämää.

Turvattomuudesta ja pelosta nousevaa pahan heijastamista toiseen voidaan Talholan mukaan torjua parhaiten vahvistamalla ihmisten kokemusta kannattelusta ja ymmärretyksi ja rakastetuksi tulemisesta. Tässä kirkon perheneuvonnalla on hänen mukaansa paljon annettavaa.

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.