Väitöstutkija Isto Peltomäki: Suljetuissa yhteisöissä sielunhoito voi olla edelleen tiukkaa hengellistä treenaamista

Isto Peltomäki väittelee aiheesta "Kärsimys ja rakkaus – Cura animarum mundana" Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa 29.1. Kuva: Jukka Granström

Sosiaalietiikan väitöstutkijan Isto Peltomäen mukaan on sääli, että synti-sanaa koskevat kollektiiviset käsitykset ovat teologisesti vinoutuneita. Ihmiset ajattelevat kirkon tarkoittavan synnillä lähinnä samaa sukupuolta olevien seksiaktia.

– Sielunhoidon näkökulmasta synti kuitenkin tarkoittaa tilaa, jossa Jumalan rakkaus ei toteudu.

Peltomäki ehdottaa, että kirkossa diagnosoitaisiin kärsimystä aiheuttavia rakenteita ja puhuttaisiin julkisessa keskustelussa niistä syntisyytenä.

– Samalla voisimme puhua ihmisen ja maailman perustavasta rajallisuudesta ja siitä, että emme koskaan kykene kaikkeen, mitä meiltä vaaditaan.

Kirkon muotoilema vastaus ajan vaatimuksiin on: sinä riität.

– Jokainen opintojen, perhe-elämän ja työn pyörteissä kamppaileva tietää, että se ei ole totta. Meidän pitäisi myöntää syntisyyden, kärsimyksen ja vajavaisuuden todellisuus.

– Elämässä korostuu yksin pärjääminen ja menestyksen tavoittelu. Pitäisi puhua siitä, että ihminen on tarpeeksi, vaikkei riitäkään. Evankeliumi on vapautumista syntisyydestä eli väistämättömästä vajavaisuudesta, Peltomäki sanoo.

Peltomäki selvitti vastikään valmistuneessa väitöskirjassaan Kärsimys ja rakkaus sitä, miten kirkko ja kristityt voivat tässä ajassa edistää ihmisten hyvää ja lievittää kärsimystä sekä mitä toimiva sielunhoito tarkoittaa ja miten se suhteutuu kirkon uskoon. Väitös järjestetään Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa 29.1.

1960-luvulle saakka evankelis-luterilaisessa kirkossa vastattiin kärsimykseen uskonnollisesti. Lutherille kärsimys johtui syntiinlankeemuksesta ja palveli Jumalan hyvää tarkoitusta. Kärsivälle julistettiin evankeliumia.

Pietistisessä sielunhoidossa pyrittiin pitämään elossa keskiaikaista kristinuskon läpitunkemaa maailmankuvaa. Avuksi kärsimykseen tarjottiin tiukkaa hengellistä sieluntreenaamista.

– Tämä perinne elää edelleen joissain herätysliikkeissä. Mitä suljetumpi yhteisö, sitä paremmin pystytään pitämään kiinni lumotusta maailmasta, jossa tuonpuoleisia voimia pidetään itsestään selvästi totena. Uskonnollisesti orientoitunut sielunhoito voi edelleen toimia, jos sekä autettava että sielunhoitaja jakavat samat uskonnolliset käsitykset, Peltomäki sanoo.

– Ongelmallista kuitenkin on, jos sielunhoito muotoutuu moraaliohjaukseksi, joka keskittyy erityisesti nuorten naisten seksuaalikäyttäytymisen hallintaan, kuten kirkon historiassa on ollut tapana.

Lue sielunhoidon terapeuttisesta käänteestä ja sen mukanaan tuomista jännitteistä, rakkauskäsityksen muutoksesta sekä muista Peltomäen väitöskirjan teemoista 15.1. ilmestyneestä Kotimaa-lehdestä. Näköislehden voit tilata täältä.