Helsingin Sanomien isot artikkelit 23. ja 24.8. toivat näyttävästi esiin pappien ja lehtorien kymmenen viime vuoden aikana tuomioistuimissa saamia rikostuomioita ja sitä, mitä johtopäätöksiä saaduista tuomioista kirkon sisällä on tehty. Asiaa on sosiaalisessa mediassa käsitelty laajasti. Kuten odottaa sopii, isolta osin asian vierestä, mihin Hesarin teksti on antanut viljalti aineksia.
Entisenä juristina ja työelämässäni kirkkoa työnantajanäkökulmasta tarkastelleena muutamakin asia kohussa mietityttää.
***
Ensin on sanottava se, että myös kirkon palveluksessa olevat henkilöt syyllistyvät joskus rikoksiin. Se on valitettavaa eikä sitä pidä peitellä. Asiallinen, tasapuolinen ja reilu käsittely myös julkisuudessa on paikallaan.
Vanhoista papiston privilegioista eräänlainen jäänne on säännös, jonka mukaan tuomioistuimen on ilmoitettava – liikennejuttuja lähinnä lukuun ottamatta – tuomiokapitulille papin saamasta syytteestä ja tuomiosta. Tuomiokapituli voi myös lähettää edustajansa oikeuden istuntoon. HS antaa ymmärtää, että tuomiokapitulit eivät ole juurikaan tietoisia oikeudenkäynneistä tai tuomioista ja laittaa syyn kapitulien piikkiin. Tosiasiassa kysymys on siitä, että tuomioistuimet laajalti laiminlyövät niille kuuluvan ilmoitusvelvollisuuden.
Papin tai lehtorin rikosjutussa tuomiokapituli ei käsittele asiaa oikeusasteena. Tuomiokapituli ei ole tuomioistuin vaan hiippakunnallinen hallintoviranomainen. Se käsittelee kirkkolain mukaan vain sitä, onko ”maallisen” tuomioistuimen asianomaiselle jo antaman langettavan rikostuomion johdosta vielä kirkon sisällä annettava jokin muu (lisä)seuraus.
Silloin siis kapituli pohtii tuomitun työnantajaa edustavana viranomaisena, onko teko, johon asianomainen on syylliseksi lainvoimaisesti todettu ja tuomittu, sellainen, jonka vuoksi vielä jo annetun tuomion lisäksi asianomaisen pitäisi saada varoitus tai hänet pitäisi määrätä virantoimituseroon määräajaksi. Äärimmäisessä tapauksessa pohditaan, pitäisikö ottaa pois hänen pappeutensa eli oikeutensa työskennellä ammatissa, johon hän on saanut koulutuksen ja vihkimyksen.
***
On hyvä, että työnantaja saa tiedon tapahtuneesta ja on tärkeää, että työnantaja voi arvioida kirkon uskottavuudenkin näkökulmasta tapahtuneen vaikutusta. Mutta samalla on selvää, että kynnys tuomioistuimen rangaistuksen päälle tulevan seuraamuksen määräämiselle ei ole eikä sen tule ollakaan aivan matala. Työnantaja arvioi asiaa kokonaisuutena ottaen huomioon kaikki itse tekoon sekä työhön, työyhteisöön ja työntekijään liittyvät huomionarvoiset seikat. Kysymyksessä on myös kaikkien asianomaisten oikeusturva.
Lehtitietojen ja julkisuudessa esitettyjen näkemysten varassa sen kokonaisarvion ainekset, jota tuomiokapituli työnantajan viranomaisena käyttää harkinnassaan, voivat tuskin koskaan olla riittävässä laajuudessa esillä. Tuomiokapitulin vastuu seuraamuksesta päättäessään on suuri ja samoin työntekijän tasapuolisen oikeusturvan tarve.
Työntekijällä on oikeus käyttää myös kaikkia oikeusturvakeinoja. On omituista ja oikeusvaltioperiaatetta loukkaavaa väittää, että muutoksen hakeminen tuomioistuimen tai kapitulin päätöksiin olisi pyrkimystä luikerrella laillisesta vastuusta. Eikä lisäseuraamuksen määräämättä jättäminen osoita lähtökohtaisesti, että ”veljeä ja sisarta ei jätetä” eikä korppi korpin silmää noki.
***
Toinen kysymys on se, miten todettuun ja tuomittuun rikokseen ja sen tekijään pitää suhtautua muuten. Työsuojelunäkökulmasta työntekijä tarvitsee aina myös työnantajansa tukea.
Rikosseuraamusjärjestelmänkin keskeinen tavoite on osaltaan se, että tuomittu muuttaa käytöksensä jatkossa riippumatta siitä, millaisen rangaistuksen hän on saanut. Kenelläkään ei ole velvollisuutta ilmiantaa itseään rikoksesta. Mutta työnantajan ja työntekijän välisen suhteen näkökulmasta on myös tärkeää, että työnantajalla on tarjota sitä tukea, jota asianomainen tarvitsee. Seuraamuksen harkinnan rinnalla myös tämän järjestelmän pitää toimia hyvin. Kirkossakin.
Risto Voipio
Kirjoittaja on juristi ja Kirkon työmarkkinalaitoksen eläkkeellä oleva johtaja.
Kirjoitus on julkaistu 28.8. ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.
Oikaisu 29.8.2020 kello 10.35: Julkaisussa tapahtuneen teknisen virheen vuoksi artikkelista oli ensimmäisen 20 minuutin aikana luettavissa puutteellinen versio.