Uutisessee: Omatunto sekä pakottaa uudistuksiin että jarruttaa niitä

Omatunto ja omantunnonvapaus ovat olleet kuumia kirkkopoliittisia aiheita kautta aikain. Niihin vedoten on vastustettu ja puolustettu anekauppaa, orjuutta, eronneiden vihkimistä ja naispappeutta.

Nyt omantunnon kysymykset pyörivät erityisesti sen ympärillä, miten kirkossa pitäisi toimia samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen tai heidän liittojensa puolesta rukoilemisen kanssa. Toinen päivänpolttava omantunnonkysymys on kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden turvapaikanhakijoiden auttaminen ja heidän asiaansa ajava aktivismi.

Julkisessa keskustelussa on ollut esillä erityisesti pappien omatunto. Kuitenkin myös muut työntekijäryhmät, kuten vaikkapa kanttorit, ovat käyneet omantunnonkysymyksistä vilkasta keskustelua kokouksissaan ja sosiaalisen median ryhmissä.

Omantunnonkysymyksestä puhutaan yleensä, jos yksilön sisäinen tunne pakottaa hänet toimimaan tai ajattelemaan toisin kuin yhdessä sovitut käytännöt, lainsäädäntö tai yleinen mielipide edellyttäisivät. Aiheet sivuavat usein uskontoa, seksuaalisuutta tai moraalikysymyksiä. Omantunnon pakottamat ratkaisut voivat toimia niin uudistusten polttomoottorina kuin niiden jarrunakin.

***

Oikeusteologian dosentti ja eläkkeellä oleva piispainkokouksen teologinen sihteeri Hannu Juntunen pohti vuonna 2006 Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisussa kirkkolain ja omantunnon suhdetta.

Juntusen mukaan oikeusvaltion tärkeä tuntomerkki on se, että viranomaiset noudattavat lakia ja hoitavat virkaan kuuluvat tehtävänsä – epämieluisetkin. Vihkiessään pariskuntaa pappi on myös virkamies. Virkavelvollisuuksien ja omantunnon ristiriita on kuitenkin ongelma, johon ei ole yksinkertaista ratkaisua.

Omatunto on ihmisyyteen kuuluva ilmiö, jota sivistys- ja oikeusvaltiossa tulee Juntusen mukaan kunnioittaa. Toisaalta koko oikeusjärjestyksen perusteet järkkyisivät, jos yksilölliset näkemykset ratkaisisivat lakien noudattamisen tai noudattamatta jättämisen.

Kirkkolainsäädäntö perustuu Raamattuun ja kirkon oppiin. Niitä voidaan kuitenkin tulkita monin tavoin. Juntunen tuli siihen tulokseen, että yksilölliseen omaantuntoon vetoaminen ei ole riittävä peruste kieltäytyä kirkon päätösten noudattamisesta.

”Yksilöllinen omatunto ei voi olla pyhempi tai erehtymättömämpi kuin kirkon yhteinen uskon taju. Omaantuntoon vedottaessa on nöyrryttävä myöntämään, että se on syntiinlankeemuksen vaurioittama. Kristityn omatunto ei ole tämän tosiasian yläpuolella”, Juntunen kirjoitti.

Toisaalta hän huomautti, että myöskään enemmistö kirkossa ei ole erehtymätön. Juntunen toteaa julkaisunsa johtopäätöksissä: ”Kirkon on kuitenkin välttämätöntä tehdä ratkaisuja ja uskallettava ottaa myös erehtymisen riski.”

******

Sukupuolineutraalista avioliittolaista käydyssä keskustelussa on alusta saakka painotettu, että uskonnollisilla yhteisöillä on vapaus linjata omat avioliittonäkemyksensä myös valtiollisen lainsäädännön muuttumisen jälkeen. Tämäkään asia ei silti ole ongelmaton.

Ovatko oppi tai omatunto perusteita, joihin vedoten kirkossa voidaan sivuuttaa kansainväliset ihmisoikeussopimukset tai kansallinen yhdenvertaisuuslainsäädäntö? Eikö ole rasistista, että kirkossa yhä edes keskustellaan jostakin ihmisryhmästä kysellen, voidaanko heitä palvella ja siunata siinä kuin muitakin ihmisiä?

Joidenkin mielestä taas opilliset omantunnonkysymykset eivät liity millään tavoin ihmisoikeuksiin, vaan kyse on kristitylle välttämättömästä uskollisuudesta Raamatulle siinä muodossa kuin henkilö sitä tulkitsee.

***

Kielteisten turvapaikkapäätösten määrän lisääntyessä Suomeen on syntymässä yhä suurempi paperittomien ihmisryhmä. Niin kirkon työntekijöiden kuin muidenkin kansalaisten omaatuntoa koetellaan nyt kysymyksillä siitä, miten heihin tulisi suhtautua.

Voimmeko luottaa Maahanmuuttoviraston arvioihin ja päätöksiin, vai onko turvapaikkapäätösten taustalla vaikuttavaa lainsäädäntöä kiristetty niin paljon, että ihmisiä palautetaan myös ilmeiseen kuolemanvaaraan sinänsä laillisin perustein? Miten meidän kuuluu tai ei kuulu tässä tilanteessa kansalaisina toimia? Milloin kansalaistottelemattomuus on oikeutettua?

***

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ylläpitämä kirkon sanasto Aamenesta öylättiin määrittelee omantunnon ihmisen sisäiseksi moraalitajuksi ja kaikille yhteiseksi käsitykseksi hyvästä ja oikeasta. Siinä voi olla kulttuurista vaihtelua, mutta sen ajatellaan toimivan inhimillisen elämän peruskysymyksissä karkeasti ottaen samansuuntaisesti kaikkialla.

Sanaston mukaan omatunto on hieman harhaanjohtava käännös latinan sanasta conscientia, ”yhteistieto”. Joissakin uskonnollisissa yhteisöissä omatunto on yhä vahvasti sidottu ryhmän yhteistuntoon, joka säätelee arkea ja pyhää yksilön henkilökohtaisesta moraalitajusta piittaamatta. Tämä tukee vahvaa yhteisöllisyyttä mutta voi johtaa myös vallankäyttöön, jossa yksilöiden omattunnot vaiennetaan.

Vanhassa testamentissa omatunto-sanan korvaa sana sydän. Raamatussa omatunto astuu kehiin varsinaisesti Uuden testamentin kirjeissä. Paavali ohjeistaa: ”Jos joku, joka ei usko, kutsuu teidät luokseen ja te otatte kutsun vastaan, älkää omantunnonsyistä kyselkö, vaan syökää kaikkea mitä teille tarjotaan.”

Kuva: Pasi Leino. Jotkut päätökset koetaan vahvasti omantunnon kysymyksiksi niin eduskunnassa kuin 
kirkolliskokouksessakin. Kuva kirkolliskokouksen äänestyslaitteista on vuodelta 2015.

***


Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.


Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.

Edellinen artikkeliAsiantuntija: Jehovan todistajien kohtalo Venäjällä kertoo heikentyvästä uskonnonvapaudesta
Seuraava artikkeliSyöpädiagnoosin saanut Marja Kuparinen: ”Jumala on läsnä tässä ja nyt, ei elämän tuolla puolen”

Ei näytettäviä viestejä